Wuosien Warrelta - Tunnelmapaloja ja tapahtumia historian lehdiltä

2025 - 2018 | 2017 - 2008 | Muut tarinat |

Onnistunut mökkikauppa (2026)

Kesälomamme alkoi perinteisesti muutaman päivän pysähdyksellä Lestijärvellä. Kesäkuun alkupäivät on jo vuosia pyhitetty Pohjanmaalla asuvien sukulaisten tapaamisille ja sukumme yhteisen mökin huoltohommien tekemisille. Tällä kertaa päätimme isän kanssa nikkaroida saunamökin terassille vilvoittelupenkin. Hyvin tottelevat vielä työkalut 88-vuotiasta nikkaria, joka on elämänsä aikana rakentanut puusta yhtä sun toista, Lestin kesämökistä lähtien.

Saavuimme Johkamielliin kesäkuun seitsemäs päivä. Koivuissa oli suuret lehdet, mikä kertoo kesien aikaistumisesta. Rantatörmän edessä virtaavan Tenon vesi oli ajankohtaan nähden yllättävän matalalla kevättulvan mentyä jo ohitse. Saavuimme mökille illalla parinkymmenen asteen lämmössä auringon paistaessa täydeltä terältään. Mökki oli lämmin. Aivan kuin olisimme olleet sieltä poissa vain pienen hetken.

Seitsemästoista kesä Johkamiellissä oli alkamassa. Mökistä on tullut meille melkoinen henkireikä hektisten työvuosien keskellä. Mökkiä vuonna 2009 ostaessamme Helena totesi, että mökin mukana teemme samalla suuren valinnan. Juuri näin on käynyt. Katsomme nyt Utsjokea ja koko Pohjois-Lappia uusin silmin – ehkä myös itseämme.

Otimme tänä kesänä veneemme käyttöön vuosien tauon jälkeen. Vene on huilannut ylösalaisin varastorakennuksen seinustalla katoksen alla ja imaisi melkoisesti tervan, pellavaöljyn ja pineenitärpätin seosta ulkokuoreensa. Veneen sisäpuoli oli kesän 2021 käsittelyn jälkeen yhä priimakunnossa. Luottomoottori, kuusiheppainen Suzuki on viettänyt viimeiset viisi pitkää siestavuotta Osmanhovin turvallisessa säilössä. Kova oli Suzukimme hinku vesille, sillä polttoaineletkun puhdistamisen jälkeen se hörähti iloisesti käyntiin käynnistysnarun toisella nykäyksellä.

Kevon tutkimusasemalla oli avoimet ovet heti alkukesästä. Ajelimme Elmon kanssa Kevolle ajoissa, ehtiäksemme juhlapäivän avajaiskahveille. Päivä oli kerta kaikkiaan mielenkiintoinen ja avasi silmiä siellä tehtävien tutkimusten monipuolisuudelle. Aseman johtaja Otso Suominen johdatti vieraansa aseman esittelykierrokselle ja kertoi viihdyttävään tyyliinsä aseman tapahtumista sen pitkän historian aikana. Kommelluksiltakaan ei aina ole vältytty.

Saimme myös kattavan tietopaketin meneillään olevista tutkimuksista ja säähavaintoaseman toiminnasta. Enpä olisi arvannut, että sadevesien isotooppitutkimuksilla voidaan saada selville sadeveden alkuperä. Utsjoella satanut vesi saattaa olla peräisin esimerkiksi Välimeren alueelta haihtuneesta vedestä. Hyönteistutkimuksilla seurataan ilmaston muuttumista ja vaikka sitä, mitä hyttysten imemä veri pitää sisällään. Näin voidaan seurata esimerkiksi muutoksia ja mahdollisia piileviä sairauksia porojen veressä. Nerokasta! Hyttyset ottavat verinäytteitä eläinlääkäreiden puolesta.

Monet mittalaitteistot olivat peräisin ulkomaisilta yliopistoilta, joiden työntekijät vierailevat Kevolla säännöllisesti. Revontulien tutkimiseen tuodut laitteet olivat tuotu rapakon takaa, ”Uudesta maailmasta”. Kevon vuonna 1958 rakennettu tutkimusaseman vanha päärakennus on oiva näyte hirsirakentamisen taidosta. Rakennus on yhä hyvässä ryhdissä ja sitä käytetään nykyisin majoitustilana. Vanha oli myös 1647-vuotias kataja, joka on löydetty Utsjoelta. Se lienee maailman vanhimpia säilyneitä puita. Vaatimattoman rungon vuosirenkaat olivat melkoisen tiiviit.

Lapinkoiramme Ruska tuntui viihtyvän Kaavassa kuin kotonaan. Porojen tarkkailu kuului sen päivärutiineihin aamusta alkaen. Eräänä yönä kettu oli käynyt pihallamme. Se oli tehnyt jätöksensä nuotion ympärillä olevan kivikehän päälle. Ruskan seuraamista jäljistä päätellen se oli lähtiessään kävellyt aivan mökin seinän vieritse kohti Kuoppilastunturia.

Teimme Ruskalle myös jälestysharjoituksen lähimetsässä. Helena lähti mökiltä, ylitti Karigasniemelle johtavan asvalttitien ja jatkoi mutkitellen toista kilometriä kohti Osmaa. Kun lähdimme vajaa puoli tuntia myöhemmin seuraamaan Helenan jälkiä, kulki Ruska erehtymättömästi maastossa, välillä näkymättömiä jälkiä seuraten. Ruskan vainu oli uskomattoman tarkka ja jälestysnopeus todella vauhdikas. Kun Helena lopulta löytyi, oli kohtaaminen molemminpuolista riemua täynnä. Taitava koira sai kunnon herkut ja kehut hienosta osaamisestaan.

Ikilikkujat Leni ja Kari saapuivat Utsjoelle juhannuksen jälkeisellä viikolla ja auttoivat meitä veneen vesillelaskussa. Teimme oitis pienen veneretken ajamalla Tenoa ylävirtaan. Hannunväylässä Teno otti omansa, sillä tuulenpuuska tarttui lippikseeni ja se lennähti veteen. Kurvasin saman tien pelastamaan lippistä, mutta juuri kun olimme sen kohdalla, imaisi Teno ”onnenlippikseni” tavoittamattomiin. Näinköhän joku kojamo otti siitä otsalleen oivan kesähatun tämä kesän kutureissulleen...

Ajoimme lopulta Kivikosken lähtöpaikalle asti. Laskimme sieltä soutaen alaspäin lohensoutureittejä seuraten ja kalastustarinoita kertoen, mutta valitettavasti tällä kertaa ilman vapoja. Virran voima, joen koko sekä näkymät joella tekivät pariskuntaan suuren vaikutuksen. Viime vuonna koko Utsjoki ympäristöineen taisi myös tehdä vaikutuksen, sillä tänä kesänä Kari viihtyi Kaavan vuokramökissä viikon päivät ja Leni lähes kolme viikkoa.

Vaellustautia sairastava Outi aloitti Utsjoen kesälomansa Kevolla, Kuivin reittiä vaeltaen. Vaelluksen ajan me saimme nauttia yhteisestä ajasta Tuharintuvassa asustelleen Miisu-kissan kanssa. Miisusta kuoriutui nopeasti ujostelematon kissaneiti, joka nautti jahtaamisleikeistä ja rapsuttelusta. Outi taitaa muistaa tältä vaellukseltaan ainakin sen ainutlaatuisen hetken, kun taukopaikalla sudenkorento laskeutui Outin käsivarteen tatuoidun sudenkorennon päälle. Luonto osaa yllättää ja palkita sen kanssa yhteydessä elävät.

Juhannuksen jälkeen sateet pyyhkivät yli Pohjois-Lapin. Kesätulva nousi useita päiviä ja vettä kertyi harvinaisen paljon. Tenon vesi nousi lopulta yhteensä lähes 80 senttiä. Kalastukselle tulva teki hyvää. Saimme Annebaktlta Helenan kanssa kookkaat harjukset, joista yksi oli oma ennätykseni. Vankka 49-senttinen harjus jurotti pitkään rantapenkan syvässä montussa, mutta päätyi lopulta haaviin.

Juhannuksen jälkeisellä viikolla meillä kävi monia vieraita, mutta mieleen painui etenkin kovasti varttuneen Sakun kanssa käyty jalkapallon mestaruusottelu. Hurja ottelumme oli varsinaista jalkapallon huumaa, käynnissä olleiden MM-kisojen tapaan. Kuten arvata saattaa, vei Saku ottelussa selvän voiton ja minä joudun harjoitusleirille. Sakun kaukolaukauksiin oli tullut iän myötä yllättävän paljon voimaa ja tarkkuutta.

Heinäkuun ensimmäinen viikko oli kalastuksen juhlaa. Olin sunnuntai-iltana Kylmäkaltionsuvannolla kalassa, kun koirankarvaperhoon tarttui tavallista voimakkaampi kala. Vahvojen alkupotkujen jälkeen se veti saman tien koko heittosiiman kelalta, siis lähes 30 metriä. Vähitellen se kuitenkin palasi takaisin ottipaikkaansa. Kala kävi yhden ainoan kerran pinnassa, mutta en pystynyt näkemään sitä kunnolla. Olin jo valmistautunut kalan haaviamiseen, kun se harmikseni pääsi irti perhosta. Sain kuvattua koko väsytyksen videolle, karkaamisen aiheuttamine harmituksineen. Heitin vielä muutaman heiton, mutta kala ei haksahtanut enää toista kertaa. Kalastusaikakin loppui sopivasti, sillä rauhoitusvuorokausi oli juuri alkamassa.

Palasin samoille jalansijoille seuraavana iltana, kun rauhoitus päättyi. Parin tyhjän heiton jälkeen kala tarttui samasta kohdasta, vieläpä samaan perhoon. Potkut tuntuivat tutuilta ja pääsin väsyttelemään mitä todennäköisimmin samaa kalaa uudestaan. Ajattelin, että titti se tuskin on, sillä nousussa ollut kala olisi jatkanut matkaansa jäämättä paikoilleen. Alavirtaan tehdyn syöksyn jälkeen kala nousi ylävirtaan ja ui parin kolmen metrin päästä ohitseni. Auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta näin sen nyt selvästi: Taimen, ja minkälainen taimen! Selkä oli läpikuultavan oliivinvihreä ja kyljet täynnä pilkkuja. Kullankeltainen vatsa kruunasi taimenen juhla-asun.

Perho näytti olevan syvällä taimenen suussa. ”Kestä siima, kestä”, toivoin puoliääneen, kun taimen kaarteli ympärilläni. Se vältteli haaviin joutumista viimeiseen asti, mutta joutui kuin joutuikin antautumaan. Harvoin olen rantakivillä ihaillut mitään saalistani yhtä paljon kuin tätä taimenta. Saimme kerran vuosia sitten yhtä värikkään, mutta paljon pienemmän taimenen Kivikosken alta soutamalla. Silloin monet totesivat sen olevat todennäköisesti Vitosjoen kantaa. Tämän isomman taimenen kotipaikka taitaa olla samoilla seuduilla, sillä Tenon pääuoman taimenia tämä ei ole. Ja se siima - se oli aivan rispaantunut taimenen hampaissa ja olisi voinut katketa minä hetkenä hyvänsä.

Samalla viikolla teimme retken Tenovuonolle Hannan, Piia ja Sampon kanssa. Kolminkertaistuneet lupahinnat näkyivät kalastuspaikalla, sillä saimme kalastaa lähes koko reissumme ajan kolmistaan. Pari tuntia ennen paluumatkaa suomalainen pariskunta saapui seuraksemme noihin komeisiin maisemiin.

Taimenet olivat hyvällä syönnillä alusta lähtien, sillä sain puolitoistakiloisen taimenen heti ensimmäisellä heitolla. Reissumme oli täynnä huippuelämyksiä, sillä päivän kokonaissaalimme oli kahdeksan upeaa taimenta. Nuorimman, Sampon ennätystaimen oli koko reissumme suurin ja Piia sekä Hanna väsyttelivät elämänsä ensimmäiset meritaimenensa. Kaikki kalat olivat pulskia ja hurjan voimakkaita. Taimenet laittoivat haspeliemme jarrut laulamaan ja jokainen meistä pääsi nauttimaan kalastuksen tuomasta jännityksestä ja onnistumisesta. Tämä reissu pysyy muistoissamme vielä pitkään.

Seuraavalla viikolla sain harjuksenkalastuksen yhteydessä yllätystärpin. Voimakas kala mittaili heittosiimani pituutta aiemmin saadun taimenen tavoin. Toivoin kalan olevan jälleen taimenen, mutta pintakäynnin jälkeen totesin sen olevan titti. Se ihastui tuttuun koirankarvaperhoon ja sujahti haaviin vasta pitkän suostuttelun jälkeen. Kokonsa puolesta se saattoi olla Kuoppilasjoen kantaa. Sain videoitua sekä titin vaiherikkaan väsytyksen että vapautuksen. On Tenossa vielä lohia, vaikka tämän kesän nousutilastot eivät antaneetkaan aihetta hurraa-huutoihin.

Johannes palasi Tenon rantaan viime kesänä saamiensa hienojen saaliiden innoittamana. Nyt mukana oli upouudet, omat laadukkaat perhokalastusvälineet, jotka pääsivät ahkeraan käyttöön. Kaavan kelomökki oli sopiva tukikohta kalapaikkojen läheisyydessä. Harjukset eivät voineet tänäkään kesänä vastustaa taitavan kalastajan oivia pyytöjä. Niinpä halsteriharjus maistui jälleen vuoden tauon jälkeen vähintään yhtä herkulliselta.

Me teimme Helenan kanssa pienen jalkapatikan Baddaskaidille. Tuolle Kuoppilastunturin naapurisisarukselle johtaa mönkijäreitti, joka jatkuu kohti etelää aina Kuoppilasjärven kupeille asti. Reitin varrelle osuu muutama rautujärvi ja Birkejohka, jonka putoukset ovat lähiseutujen komeimmat. Baddaskaidilta aukeaa mahtavat maisemat kohti Tenoa ja Norjan lumihuippuja, hieman eri kulmasta kuin Kuoppilaalta.

Baddaskaidin rinteiltä laskee myös raikasta vettä pulppuavat tunturipurot, joita kulkijan on helppo hyödyntää. Mönkijäreitillä tapasimme ultrajuoksija Sonjan, jolta saimme hyviä vinkkejä pahentuneen sähköfatbikekuumeen lievittämiseen. Tämä reitti kohti etelää saanee ensi kesänä uuden kulkijan.

Baddaskaidin rinteellä kuvasimme myös sinirinnan, jota emme olleet tavanneet vuosikausiin, mutta joka pariskuntana ilmestyi samalla viikolla mökkimme pihapiiriin. Tämä värikäs ilmestys laulaa parhaimmillaan uskomattoman ilmeikkäästi, mutta merkkiäänenä sen laulu kuulostaa lipputangon narun räpsymisenä lipputankoa vasten. Liikkuessa kannatta siis pitää silmät ja korvat auki.

Kesämme odotettu tapahtuma on Kivikosken kesäasukkaiden jokavuotinen paluu. Anittan ja Paulin kanssa vietämme paljon aikaa yhdessä, milloin kalastellen, milloin yhdessä herkutellen ja ajatuksia vaihdellen. Kylmäkaltionsuvannon rannalla paistoimme harjusta halsterissa ja Yläkönkään kodalla nautimme paistetun makkaran lisäksi nuotiolätyistä mansikoiden kera nokipannukahveja unohtamatta.

Kuoppilaskosken rannan kalareissullamme onnistuin saamaan kirkkaan puolitoistakiloisen meritaimenen kesän ottiperholla. Olin pitkään varma, että siiman päässä tempoileva kala on läheiseen Kuoppilasjokeen nousua suunnitteleva titti, mutta haavissa tämä titti muuttui selväksi meritaimeneksi.

Teimme Ruskan kanssa tutustumisreissun Norjan puolella olevaan Viddaksen ylänköön, Helenan jäädessä ahkeroimaan etätöidensä kimpussa. Ajoimme veneen Annebaktin ruohokentän laitaan ja suunnistimme kohti pohjoista, Viddakselle vievää polkua seuraten. Jyrkähkö alkumatka nostaa takuuvarmasti jokaisen kulkijan pulssia, mutta pian maasto loivenee ja puurajan selkeys yllättää polulla kulkevan ensikertalaisen varmasti. Nousun aikana tulin lopullisesti vakuuttuneeksi, että tonttuja on olemassa. Yhdessä jyrkässä kinkamassa oli polkua vierustavan koivun oksan päällä vasta auki taitettu Tupla-suklaapatukka. Tonttu tai joku sen lähisukulainen oli jättänyt sen lisäenergianlähteeksi, jotta jaksan jatkaa matkaani. Lähitienoolla en tavannut enkä nähnyt ketään, en mennessä enkä tullessa. Kenelle muulle tuo herkku olisi ollut tarkoitettu? Tonttuja on siis olemassa. Piste.

Puurajan jälkeen polun varressa on kuuluisa istumakivi, jolla on mukava hengähtää ja antaa katseen levätä auenneessa maisemassa. Tuosta paikasta lähtien kulku on helppoa ja vaivatonta. Polkua edetessämme meille piti seuraa lirot, jotka yrittivät rohkealla käytöksellään kiinnittää huomion itseensä, eikä lähellä maassa olevaan pesäänsä.

Varsinaiselta ylängöltä on näkymät monelle järvelle. Kuulemma jokaisesta järvestä voi saada kalaa. Joidenkin järvien taimenet ovat punalihaisia, joidenkin vaaleampia. Rautuakin alueelta löytyy, joten kalastuksellisesti monipuolisesta ylängöstä on kyse. Jos polulla jatkaa matkaa vielä muutaman kilometrin, on kalastettavia järviä lähes loputtomiin. Ensi kesänä täytyy palata ylängölle, ottaa kalavehkeet kainaloon sekä rinkka selkään telttoineen. Ylänkö on yllättävän lähellä Tenoa, joten sinne on syytä tehdä parin kolmen päivän tarkempi kalastusvisiitti.

Viimeisellä viikollamme pääsimme oivalliseen oppiin. Aurora Holidaysin tiloissa järjestettiin ainutlaatuinen perhokurssi, jonka opettajaksi oli saatu hollantilainen perhoguru Hans van Klinken. Tämä ”Klinkhamerin” luoja osoittautui mitä lupsakkaimmaksi herrasmieheksi, joka jakoi tietojaan ja oppejaan avokätisesti. Helena oli tällä antoisalla kurssilla aktiivi- ja minä passiivioppilas kameroineni.

Hansin ja hänen vaimonsa Inan visiitti kesti kolme viikkoa, jona aikana he kartoittivat Tenoa ja Utsjokea harjuksenpyyntiä ajatellen. Teno osoittautui harjuksen pyynnin mahtivirraksi, sillä he onnistuivat tartuttamaan valtavia harjuksia useista eri joen kohdista. Hansin suurin harjus oli 62 senttinen ja Inakin sai haaviinsa yli 58 senttisen isomuksen. Näiden lisäksi he saivat parikymmentä yli 50 senttistä harria, joten Tenoa on syytä katsoa vastaisuudessa myös harjuksenkalastajan silmin. Harjusten löytäminen suuresta joesta kysyy hyvää ympäristön- ja virranlukutaitoa. Siinä taidossa meillä on paljon opittavaa.

Menneenä kesänä Norjan lupakauppa oli melkoisesti sotkussa. Kun yritimme alkukesästä hankkia lupia Tenon Norjan puoleiselta rannalta tapahtuvaa harjuksenpyyntiä varten, ei osto onnistunut alkuunkaan. Tenon Tunturituvilla kipuiltiin saman ongelman kanssa, vaikka he ovat yksi harvoista valtuutetuista luvanmyyntipisteistä, joissa luvat vahvistetaan ja tulostetaan. Kun lupaviranomaisille lähettämiini yhteydenottoihin ei vastattu, otin yhteyttä koko lupakaupasta vastaavaan johtoon. Jo alkoi tapahtua.

Kävi selville, että ongelmien johdosta kukaan ei ollut voinut ostaa lupia siihen mennessä. Kun luvanosto vihdoin onnistui, ei saalisilmoituksen jättäminen onnistunut. Eikä tässä vielä kaikki. Kun saalisilmoitus vihdoin onnistui, ei järjestelmä pystynytkään palauttamaan luvan oston yhteydessä vaadittua 300 NOK:n panttimaksua. Tunturitupien Marjo pystyi maksamaan pantit luvat ostaneille vasta elokuun puolella, kun kaikki ulkopaikkakuntalaiset olivat jo palanneet kukin koteihinsa. Mikä ylimääräinen homma Marjolle lupakaupan ongelmien vuoksi! Hänen piti ottaa kesän jälkeen vielä jokaiseen luvan ostaneeseen yhteyttä, jotta pantti voitiin maksaa takaisin. Huh-huh ja vielä kerran suurkiitos Marjolle!

Koko sotku, joka koski vain Tenojoen Norjan puolen lupakauppaa, lienee saanut alkunsa jonkun tekemästä ”päivityksestä”, jonka toimivuutta ei koskaan testattu ennen kalastuskauden alkua. Poikittain joutunut bitti aiheutti harmaita hiuksia ja nostatti hikipisaroita varsinkin luvanmyyntipisteissä. Kurjinta tässä tilanteessa on se, että lupaviranomaiset eivät koskaan vastanneet lupaongelmia koskeviin viesteihin. Onneksi ylimmältä taholta löytyi välitöntä auttamishalua ja pyydettiin jopa lisätietoja mahdollisista uusista havaituista ongelmista.

Kesämme oli kaikin puolin todella onnistunut. Kelit olivat lähes parhaat mahdolliset, sillä hellepäivät loistivat poissaolollaan. Näin vedet pysyivät viileämpinä ja kalat olivat hyvällä syöntituulella. Saimme nauttia tuoreesta kalasta eri tavoilla valmistettuina koko kesän ajan. Hyttysiä ja muita häiritseviä hyönteisiä ei ollut häiriöksi asti koko kesänä. Lupakaupan sotkuista jäi loppujen lopuksi hyvä maku suuhun, koska pystyimme auttamaan sen ongelmien ratkaisuissa.

Seitsemäntoista vuoden kokemuksen perusteella voi jo todeta, että olipa mukava kun meille tuli aikoinaan mahdollisuus hankkia tämä mökki Utsjoelta. Näiden vuosien aikana olemme puiden tapaan kasvaneet, vähän keloittuneetkin ja jopa hieman juurtuneet uuteen suuntaan. Utsjoen kesäasukkaina meidän on erittäin hyvä olla. Pohjoisin Lappi tarjoaa meille juuri niitä asioita, mitä etelä ei pysty antamaan. Utsjoella on ainutlaatuisen luonnon lisäksi tilaa, aikaa ja rauhaa sitä kaipaavalle.