Wuosien Warrelta, Muut tarinat
Wuosien Warrelta | | 2024 - 2018 | 2017 - 2008 |
Wuosien Warrelta - Muut tarinat
Otin ottiperho
Kummius on kunnia-asia. Vanhempien lapselleen valitsemat kummit seuraavat taustalla lapsen kasvua ja kehittymistä. Silloin tällöin kummit saavat viettää kummilastensa kanssa aikaa yhteisten harrastusten parissa. Yhdessä kalastaminen on oiva keino ajatusten vaihtoon ja yhdessä saadut kokemukset muodostavat näkymättömiä siteitä kummien sekä kummilasten välille. Jotkut näistä kokemuksista eivät unohdu koskaan.
Kummipoikamme Janne eli ”Oti” on ollut koko ikänsä kiinnostunut kalastamisesta. Ulkoilmassa viihtyvät vanhemmat ovat tutustuttaneet Otin jo pienestä pitäen kaikenlaiseen kalastamiseen. Oulujärvellä saaressa sijaitseva kesämökki on keskellä erinomaisia kalapaikkoja, joten erilaiset kalat ovat tulleet tutuiksi niin siiman päässä kuin ruokalautasella.
Tenolla Oti vieraili ensi kerran neljätoistavuotiaana. Tuolloin nuoren miehen kytevä lohikipinä sai hehkua kun olimme kolmistaan soutamassa Kallen kanssa. Tuona kesänä Tenossa oli vedet vähissä ja saaliit olivat vaatimattomia. Aittikoskesta napannut titti pelasti kuitenkin reissumme. Kallen väsyttelemä virkeä pikkulohi jäi kummittelemaan Otin verkkokalvolle.
Seuraavana kesänä kalakuume vaivasi nuorta miestä selvästi mutta Nilsiän Aholansaaressa järjestettävä rippileiri osui juuri jo talvella varatulle pohjoisen reissulle. Niinpä seuraava Tenon matka olisi vasta vuoden kuluttua. Vuosi kului hitaasti, vaikka omien perhojen sitominen auttoi päiviä laskiessa.
Yläkönkään yläpuolella Teno virtaa usein jyrkkien vaarojen ja kallioiden välissä. Siitä syystä Tenon syvimmät kohdat sijoittuvat juuri tälle alueelle. Lohetkin ovat viihtyneet aina näissä maisemissa. Ei siis ihme että englantilaiset kalamiehet pysähtyivät 1800-luvulla juuri näille paikoille. Englantilaisten lohilordien mukaan nimetty Engelsmannin kuoppa sijaitsee Pahtavaaransuvannon alaosassa. Näiden perhopioneerien nuotiopaikkojen jäännöksetkin löytyvät yhä Norjan puoleiselta rantatörmältä.
Ainoa lohi jonka reissullamme näimme, oli Oton ”peltiperholla” rannalta heittäen saama lohijalka. Aika kului kuitenkin rattoisasti hulppeissa maisemissa ja ”airobicistä” nauttien. Oti ja Petu sitoivat ahkerasti perhoja, joista erityisesti mainittakoon syntymäpäivälahjana saamani Pikikettu-perho. Tällä muistorikkaalla lapinkoira/kettuperholla saimme Helenan kanssa myöhemmin yli kuuden kilon lohen!Tapahtumarikkaan reissun muutamat lohitärpit sekä saadut lukuisat harjukset jättivät kuitenkin lohikipinän kytemään. Tuo kipinä päätettiin yhteistuumin puhaltaa liekkiin seuraavana kesänä näissä Levajokisuun unohtumattomissa maisemissa.
Vuosi kului ja juhannusviikolla olimme taas Tenon rannalla. Oton ja Marjon kautta Ismuksesta vuokrattu mökki oli täyttä luksusta. Oman pienen järven rannalla sijaitseva suuri mökki oli varustettu kaikilla mukavuuksilla. Tunturituvilta vuokraamamme vene odotti parin minuutin automatkan päässä Kylmäsuvannon yläosassa.
Soudimme ahkerasti koko viikon. Upeat maisemat hivelivät silmiämme joka puolella, olimmehan juuri yhdessä koko Tenojokilaakson upeimmista paikoista. Ohitimme päivittäin Levajoen hotellin, jossa olimme pistäytyneet porukalla edellisenä kesänä. Hotelli kätki sisäänsä valtavasti Tenon kalastushistoriaa. Upeat täytetyt lohet koristivat majatalon kalastushuoneen seiniä lukuisien taulujen ohella. Vanhat kalastusvälineet ja monenkirjava kalastusrekvisiitta kertoivat Ivar Haugen luoman Levajoen lohikeskuksen kulta-ajoista.
Hotellissa käydessämme selvisi myös meitä pitkään askarruttanut kunnon kalajuttu. Nimittäin jo vuosia sitten löysimme eräästä norjalaisesta matkailuesitteestä kuvan jossa kaksi kalamiestä kannattelee käsivarsillaan valtavaa lohta. Kyseinen kuva löytyi yllättäen hotellin sisältä kehystettynä ja tietenkin jäimme sitä ihastelemaan. Suomea taitava hotellin työntekijä kertoi kuvan olevan trikkikuva jonka hotellin vanha isäntä oli muiden ihmeteltäväksi värkännyt kahdesta valokuvasta. Kalamies on siis kalamies Norjassakin.
Kalastusviikollamme Teno oli melkoisessa tulvassa ja lohet tuntuivat olevan kiven alla, taas kerran. Pahaksi onneksi Pahtavaaransuvannon Kiviniemestä viikon puolivälissä napannut titti karkasi meiltä juuri haavimisen hetkellä. Menetetty kala alkoi harmittaa entistä enemmän mitä pidemmälle viikko ehti.
Viimeinen aamu alkoi väsyneissä merkeissä. Viikko oli miltei takana ja uupumus alkoi näkyä molempien kasvoilla. Rauhallisesti virtaava Kylmäsuvanto oli haudan hiljainen. Rantauduimme alapuolisen Kusikallion rantaan vieheiden vaihtoon. Oti oli väsynyt ja jäi odottelemaan veneen perätuhdolle. Lasku jatkui ja Oti päätti laittaa lohipyytöjen kaveriksi sitomansa harjusperhon. Avokelavavan jatkoksi solmittu pienen pieni Montana-perho saisi toimia harjuksien houkuttimena.
Olimme juuri tulossa hotellin kohdille kun harjusvapa alkoi painua hitaasti luokille. ”Mikä siihen nyt oikein tarttui? Kelaapa perho ylös niin nähdään. Antaa niiden muiden vapojen olla vielä pyynnissä ” totesin Otille. ”Mitä ihmettä? Miten se nyt tuonne sivulle… Täällähän on lohi!!” huudahti Oti nähdessään lohen kyljen välähdyksen syvällä virrassa.
Lohi oli vastoin kaikkia ennakko-oletuksia ottanut suuhunsa aivan pintakalvossa kulkeneen puolitoistasenttisen Montanan. Nyt se näytti uivan kuin perhosta tietämättä syvällä joen pohjia myöten. Muut siimat kelattiin pikavauhtia veneeseen ja lohen väsyttely jatkui. Otin vuosien odotus päättyi ja siiman päässä oli oikea lohi joka ei ollut mikään titti. Poikkeuksellisen rauhallinen lohi ei näyttänyt ymmärtävän tapahtunutta. Tunsiko se edes pientä perhoa suupielessään ja ihmettelikö se vain uimisen outoa hankaloitumista? Oti väsytteli lohta maltilla, olihan harriperho pienen pieni ja sen koukku huomattavan hento lohen pitelemiseen. Lopulta kirkaskylkinen lohi tuli koukkausetäisyydelle ja pääsin koukkaamaan sitä. ”Mitä nyt…?” tokaisin kun koukku ei tarttunutkaan lohen kylkeen. Toisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen kokeilin sormella koukun terää joka oli aivan pyöreä eikä siksi läpäissyt kalan kylkeä. ”Tämän jälkeen meillä on aina oma koukku veneessä” sanoin harmissani Otille. Kuin ihmeen kaupalla lohi ei noista kopautuksista hermostunut ja sain hetken kuluttua kahmaistua lohen suurikitaiseen haaviimme.
Otin ensilohi oli turvallisesti veneessä ja tunnelmat olivat huipussaan. Viimeisenä aamuna saatu lohi nousi arvoon arvaamattomaan. Väsymys oli tipotiessään eikä kalamiesten hymyistä ei ollut tulla loppua. Lohen saamista kerrattiin naurun säestyksellä vielä moneen kertaan. Punnituksessa totesimme naaraslohen viralliseksi painoksi 6,9kg, siis oikea lohi! Komea kala antoi hienon palkinnon monista veneessä istutuista yhteisistä tunneista.
Tällä tavoin Teno koukuttaa kalastajat jokavuotisiksi vieraikseen. Juuri kun toivonkipinä näyttää hiipumisen merkkejä, tapahtuu jotain todella yllättävää ja arvaamatonta. Lohi saattaa ottaa joskus ihan mihin tahansa. Vaikka pieneen harriperhoon.
Viime hetken tuuria
Kuuden hengen seurueemme, Jari, Vessi, Heino, Tuhari, Helena ja Ari olivat saapuneet tutuille vesille Tenon Aittisuvannolle. Elettiin vuoden 1992 Juhannusviikkoa ja toiveet matkaan lähtiessä olivat korkealla, kuinkas muuten. Jouni toivotti porukkamme tervetulleeksi jo tutuiksi tulleisiin mökkeihinsä. Kaksi vuokravenettä oli ahkerassa käytössä, mutta lohet tuntuivat olevat tavallista harvemmassa. Suvannon muillakin kalamiehillä tuntui olevan samoja ongelmia. Pitkään jatkunut korkeapaine ja kuivuus olivat pitäneet veden jatkuvassa laskussa joten olosuhteet eivät olleet kalastuksen kannalta parhaat mahdolliset.
Kauniilla ilmalla oli kuitenkin mukava uistella joella maisemissa, joissa silmä lepäsi ja mieli rauhoittui. Jari, kummipoikamme, lyöttäytyi Tuharin vapamieheksi ja istui uskollisesti veneen takatuhdolla. Eräänä päivänä Jari pääsi piipahtamaan Jounin pihalla sijaitsevan vajan sisällä. Kalavajan seinät olivat täynnä kaikenmaailman vieheitä joihin kuulemma lapsi saattaisi tarttua niin tiukasti että irtipääseminen olisi mahdotonta. Totta puhuen, näihin satoihin vieheisiin on taltioitu aimo annos suomalaista lohenpyyntihistoriaa. Loppuviikosta nuoren miehen istumalihakset kipeytyivät ahkerasta veneessä istumisesta niin että taukopaikalla Jarin lempiasento taisi olla selin makuulla. Tosin silloin unikaan ei aina ollut kovin kaukana…
Lohet loistivat poissaolollaan eikä Jounin paljon nähnyt kalakellarikaan saanut jääpatjalleen totuttua lohipeittoa. Jouni sai tarvittavat syömälohet verkoistaan ja piti muutamaa hopeakylkeä kellarissa turistikalastajien uskoa vahvistamassa. Ainoa porukkamme kalahavainto oli yksi kunnon tärppi Aittikosken alaosasta.
Juhannusaattoiltana Aittisuvannon rannalla vietettiin kunnon juhlat. Aurinkoinen ja tyyni ilma kruunasi keskikesän juhlan. Komean kokon lämmössä loimutti Jouni lohta kaikille paikalla olleille. Lohikimpalein höystetyt kepit kiersivät kokkoa joka puolella. Pitkään jatkunut loimutus herkullisine tuoksuineen herkisti makuaistimme äärimmilleen. Liekö koskaan on lohi maistunut yhtä hyvälle? Tuon illan jälkeen opimme nauttimaan myös rapeaksi paahdetusta lohennahasta. Tuo suolaripauksella maustettu herkku saa veden kielelle takuuvarmasti. Jotta kulinaristiset nautinnot eivät pääsisi loppumaan, taikoi Jouni vielä maistiaiset savulohesta joka oli kypsynyt tietämättämme pihan suojassa sijainneessa savustuspöntössä. Loppuillasta Jounin päähän löytyi myös komea peruukki. Vaaleat, pitkät hiukset hulmuten isäntä ruokki vieraitaan lisäksi lukuisin tarinoin.
Seuraavana iltana Jari ja Vessi lähtivät Tuharin kyydissä kohti etelää. Olimme suunnitelleet että kalastaisimme Heinon kanssa vielä yhden yön Helenan huilatessa kunnolla tulevaa ajomatkaa varten. Niinpä Helena jäi pakkailemaan mökille kun ajoimme veneellä Aittikosken lähtöpaikalle. Säässä oli tapahtunut merkittävä muutos. Pitkän kuivan jakson jälkeen alkoi sataa vettä. Tihkusateessa aloitimme laskun ja heti Aittikosken alaosassa lohi tarttui rannalla valittuun perhoon. Lohi tuntui olevan hyvän kokoinen ja väsyi vähitellen. Se ui jopa kerran aivan veneen vierestä hitaan ylväästi. Tihkusateesta ja tummenneesta säästä johtuen emme kyenneet näkemään sitä – vain reilun metrin perhon edessä oleva leikari kulki pinnan yläpuolella silmienne editse miltei veneen laitaa viistäen.
Koukkaus tuntui onnistuneen hienosti. Vain lohen putoaminen koukusta veneen pohjalle aiheutti vipinää kalamiehiin. Heinon kokovartalohalaus piti kuitenkin lohen aisoissa veneen pohjalla. Kopautus papilla lohen niskaan ja ilo pääsi valloilleen. Ihastelimme kymmenen kilon lohta ja kiittelimme säidenhaltiaa kelin muutoksesta. Kun katsoimme lohta vähän tarkemmin, hymymme levenivät entisestään. Perho oli kiinni lohen silmän yläpuolella, silmäkuopan reunassa. Ja se koukkaus – lohesta ei löytynyt koukun reikää, ei sitten millään. Heino oli koukannut kalan niin taitavasti, että lohi oli ollut nostokoukun kidan mutkassa, täydellisessä vaaterissa!
Joskus tuntuu että lohta ei saa millään konstilla – ja sitten se annetaan tarjottimella.
Peuraa sarvista
”Mitäs jos lähtisin mukaan Sadeharjuun testaamaan tätä uutta kameraa?” kysyi Helena. ”Eipä taida kannattaa lähteä. Pistäännymme reissulla vain parisen tuntia. Kokeillaan tätä uutta koiratutkaa ja tuskinpa siinä mitään kuvattavaa on” vastasi Tuhari ja laittoi uutta tutkapantaa karhukoiran, Panun kaulaan. ”No, älkää viipykö pitkään. Pistän pian ruoan tulelle ja odottelen täällä mökillä” totesi seitsemännellä kuulla raskaana oleva Helena.
Olimme Lestijärvellä syyslomaa viettämässä yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella. Pakkassäiden ansiosta järvi oli jäätynyt poikkeuksellisen aikaisin ja olimme laittaneet verkkoja pyyntiin jään alle. Lunta oli vain nimeksi. Jäällä kävellessä järven pohja näkyi kirkkaan teräsjään läpi selkeänä. Jää oli sen verran ohutta että verkkoavantokin syntyi parilla kirveen kopautuksella. ”Ehkä on parempi, ettet tule ihan tähän viereen. Tämä jää ei taida vielä kestää kahden aikuisen painoa tässä avannon reunalla” varoitteli Tuhari. Olimme edellisenä päivänä laittaneet muikkuverkkojen jatkeeksi pari harvempaakin verkkoa. Muikkuja tuli juuri sopivasti pariin pannulliseen. Meitä ilahdutti erityisesti kuitenkin harvojen verkkojen saalis. Kirjolohi ja taimen olivat tarttuneet verkkoon muikkuparvea jahdatessaan.
Mukava kalansaalis puhututti vielä automatkalla Sadeharjuun. Auton takaosassa Panu odotti innolla jo ulospääsyä. Se oli huomannut Tuharin mukaan ottaman kiväärin. ”Nythän on hirven jahtiaika ja hirviporukalla on vielä hirviä ampumatta. Jospa meille sattuisi niin hyvä tuuri, että Panu onnistuisi löytämään hirven ” totesi Tuhari. ”Joka tapauksessa nyt voimme samalla katsoa onko alueellemme mennyt hirviä. Jäljet näkyisivät hyvin vastasataneessa, ohuessa lumipeitteessä.”
Isä, siis Tuhari, tuntee nämä maastot kuin omat taskunsa. Vuosikymmenien kokemus näillä kankailla, nevoilla ja soilla näkyy selvästi. Paikannimet vilisevät puheissa ja lähes joka kohdalle löytyy oma tarinansa. Karttaa ja kompassia Tuhari tarvitsee täällä vain harvoin. Minäkin olen kulkenut näissä maastoissa usein. Jo lapsena olin mukana marjastusreissuilla ja vähän vanhempana hirvien nuolukiviä, ”tikkareita” viemässä. Tutuiksi ovat tulleet myös alueen kämpät, joihin olen ollut talvisin puita ajamassa. Aluksi, ”pojan toloperina”, olin enimmäkseen kelkan painona ja eväitä syömässä, myöhemmin jo vähän töihinkin osallistumassa.
”No mutta, siinähän oli tuoreet hirven jäljet” huomasi Tuhari ajaessaan metsätietä ja peruutti auton jälkien kohdalle. ”Laitetaan auto tuohon levennykselle ja päästetään Panu tienestiin.” Panua ei näissä hommissa tarvinnut neuvoa. Kokeneena hirvikoirana se odotti vain lähtölupaa isännältään. Näin tuoreilta hirvenjäljiltä se ei tulisi eksymään. ”Laitetaanpa nyt tuo uusi tutka päälle ja koira matkaan” sanoi Tuhari ja vapautti Panun.
Tuskin oli kymmentä minuuttia kulunut kun Panun haukku alkoi kuulua vaimeasti. ”Nyt Panu löysi sen hirven” totesi Tuhari ja alkoi ottaa suuntaa uudella tutkalla. ”Tämän avulla voimme mennä suoraan kohti haukkua ja säästyä turhalta kävelyltä.” Lähdimme kohti hirveä pidättelevää koiraa ja varmistimme suunnan säännöllisesti tutkalla. ”Nyt ne lähtivät liikkeelle” tiesi Tuhari kun haukku vaimeni. ”Panu haukkuu vain kun hirvi on pysähtynyt.”
Kävelimme melko tiheässä metsikössä kohti koiraa ja hirveä. Onneksi isällä on tuo kivääri mukana, ajattelin. Pääsenköhän näkemään elämäni ensimmäisen hirvenkaadon? ”Nyt haukku kuuluu taas. Taitavat olla Kivestönjärven tuntumassa.” Lähestyimme järveä pohjoisesta ja haukku kuului entistä selvemmin. ”Jopas Panu haukkuu kiivaasti. Mitähän siellä tapahtuu?” sanoi koiransa hyvin tunteva metsämies.
Pääsimme Kivestönjärven rantaan. Panu haukkui kilometrin päässä järven toisella puolella, jäällä. ”Mitä ihmettä?” Tuhari hämmästeli, otti kiväärin kiikarin suojat pois ja tähysti tapahtumapaikalle. ”Voi ei. Suurisarvinen metsäpeura on pudonnut jäihin ja Panu kiertää avantoa!” Totesimme tilanteen vakavuuden. Riistaverinen koira saattaisi pudota samaan avantoon peuran kanssa minä hetkenä tahansa. Pahimmassa tapauksessa elämästään taisteleva peura saattaisi hukuttaa koiran allensa.
Tuhari ampui kaksi laukausta ilmaan koiran saapumisen toivossa. Panu ei kuitenkaan tehnyt elettäkään jättääkseen piirittämäänsä saalista.
Metsäpeura on komea ilmestys ja kooltaan pohjoista poroamme suurempi. Nämä Suomenselän nykyiset peurat ovat peräisin 1980-luvun alusta jolloin Kuhmosta tuotiin kymmenkunta peuraa alueelle. Ne ovat lisääntyneet nopeasti ja viihtyvät hyvin suotuisissa olosuhteissa. Komeasarviset metsäpeurat ovat houkutelleet perässään myös suurpetoja kuten ahmoja, susia ja karhuja.
Huomasimme melko lähellä meitä kaksi vanhaa lasikuituvenettä järven rannassa. Ensimmäinen niistä oli lukittu mutta toinen oli vapaana. Suunnittelimme että menemme järven yli jäätä särkien. Toisella puolella järveä rikomme sitten peuralle reitin rantaan, jotta se pääsee kuivattelemaan itseänsä. Kiire oli kuitenkin kova, sillä hyinen vesi koituisi pian peuran kohtaloksi.
Järvi oli parin kolmen sentin jäässä. Emme päässeet etenemään kuin muutaman metrin, kun totesimme että järven ylitys veneellä olisi toivottoman hidasta. Jää oli liian vahvaa rikottavaksi. ”Vedetään vene rantoja myöten. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja.” Niin alkoi reilun kilometrin matka, veneen kanssa järveä kiertäen. Alun ryteikkö tuntui todella hankalalta. Vene takertui jatkuvasti johonkin ja hikinorot valuivat selkiämme pitkin. Luistoa veneelle tuovaa luntakin oli vain pieni harso maaston peittona.
Kun lopulta pääsimme veneen kanssa Panun ja peuran kohdalle rantaan, tapahtumien kulku selvisi meille jälkiä tutkimalla. Panu ja hirvi olivat juosseet järven rantaa, missä peura oli säikähtänyt lähestyvää parivaljakkoa. Hätäpäissään se oli sännännyt jäälle kohtalokkain seurauksin. Jää oli pettänyt leveiden sorkkien alta parikymmentä metriä rannasta. Koira oli jäänyt avutonta peuraa piirittämään.
Alkoi jo hämärtää. Peura oli ollut jäisessä vedessä jo toista tuntia. Panu haukkui ja kiersi suurentunutta avantoa. Peura ui ympyrää henkensä hädässä. Avannon kohdalla oli selkeästi kivi, koska välillä peura ponnisti hivenen korkeammalle. Aikaa ei ollut hukattavaksi, koska peura oli jo todella uupunut ja kylmettynyt. Laskimme veneen penkalta vesirajaan. Rannasta mukaan otetuilla seipäillä rikoimme jäätä ja työnsimme venettä kohti suurisarvista peurahirvasta. Vihdoin pääsimme peuran lähettyville. Väsynyt peura huohotti ja tuhisi, peläten meitä vähintään yhtä paljon kuin avannon ympärillä juoksevaa koiraa.
”Otetaan ensin koira kiinni ja autetaan sen jälkeen peura kuivalle maalle” suunnitteli Tuhari. Panu oli asiasta kuitenkin eri mieltä. Se vältteli meitä taitavasti ja yritti vain päästä peuraan käsiksi. Sitten Tuharilla välähti, ”ota peurasta kiinni niin Panu tulee takuuvarmasti veneeseen.” Niinpä otin peuraa sarvista kaksin käsin ja siinä sitten katselimme toisiamme silmät suurina. Villin peurahirvaan turpa oli vain muutaman sentin päässä kasvoistani ja peura luuli viimeistään nyt hetkensä koittaneen. Sarvista kiinni pitäessäni peura huomasi kuitenkin että ensi kerran ainakin puoleentoista tuntiin sen ei tarvinnut uida pinnalla pysyäkseen, vaan se saattoi levätä hetkisen. Suuri peura mahtavine sarvineen, vieläpä näin läheltä nähtynä, oli vaikuttava kokemus jota en tulisi koskaan unohtamaan.
Panu huomasi myös että peuran pää oli sylissäni veneen laidalla ja loikkasi avannon reunalta suoraan kiinni peuran turpaan. Paniikkiin joutunut sarvipää yritti päästä koirasta eroon ja sai koiran leuat irti turvastaan polkemalla koiran sorkillaan veden pinnan alle. Vauhkoontunut peura polki vettä ja koiraa ei näkynyt. Panulla oli henki kyseessä. ”Nyt se kyllä hukuttaa koiran!”, huudahti Tuhari veneen keulasta. Samassa Panun pää nousi pintaan ja sain nostettua henkeään haukkovan koiran veneen laitojen sisäpuolelle. Sisuuntunut koira yritti vielä veneestä päästä peuran kimppuun mutta Tuharin Panun pantaan kytkemä talutushihna oli jo kiinnitetty veneen keulaan.
Minä pidin yhä kiinni peuran sarvista ja Tuhari sauvoi venettä. Yritimme ohjailla peuraa kohti rantaa mutta se ei ollut halukas yhteistyöhön. Veneessä yhä raivokkaasti haukkuva koira lisäsi peuran epäluuloja pelastusoperaatiota kohtaan. ”Viedään Panu rantaan ja annetaan peuran rauhoittua hetki”, ehdotti Tuhari. Irrotin otteeni sarvista ja lähdimme sauvoen rantaa kohti.”Se on nyt jo rauhallisempi, kun koira ei enää ahdistele sitä” totesi Tuhari kun veneen kokka tömähti rantaan. ”Levennetään tätä tekemäämme väylää niin se tulee kyllä itse maihin.”
Oli jo melkein pimeää. Lähdimme paluumatkalle kolmistaan venettä vetäen, sillä pitihän lainattu ”pelastusvene” palauttaa omalle paikalleen. Panun hihna oli kiinnitetty veneen keulaan ja aivan kuin se olisi ymmärtänyt järjestäneensä meille tänään vähän ylimääräistä puuhaa, veti se venettä ahkerasti apunamme. Apu olikin tarpeen, sillä olimme rehkineet päivän ilman eväitä. ”Helena ihmettelee varmasti missä oikein viivymme.”
Ilta oli tullut. Aurinko oli laskenut jo kauan sitten ja kuutamo valaisi heikosti ympäristöä kun uupuneina saimme veneen vihdoin alkuperäisille sijoilleen. Tuhari katsoi kiväärin kiikarilla vastarannalle nähdäkseen edes vilauksen kovia kokeneesta peurasta. ”Ihan kuin peura olisi noussut juuri rantapenkalle” sanoi Tuhari kiikariin katsoessaan. ”Se taisi selvitä pois avannosta.”
Kiitos Tuharin hyvän paikallistuntemuksen, pääsimme metsäautotien varteen kohtuullisen nopeasti. Autolle oli matkaa kuitenkin vielä muutama kilometri, mutta tietä myöten kävely sujui mukavasti. ”Heti mökille päästyämme soitan poliisille ja kerron peuran tilanteesta. Peura oli niin pitkään jäisessä vedessä, että se saattoi menehtyä rantautumisesta huolimatta” pohti Tuhari.
Harvoin on autolle pääseminen tuntunut yhtä juhlavalta. Autossa olleesta repusta löysimme edellisen päivän eväistä jääneen maitopullon jonka joimme janoomme. Mökillä Helena oli luonnollisesti ollut huolestunut meidän viipymisestä. ”Kun ette soittaneetkaan. Arvelin kyllä että puhelin ei taida toimia siellä erämaassa.” Kun kerroimme vaiherikkaan päivän tapahtumista, ei Helena ollut uskoa korviaan. ”Olisit saanut elämäsi kuvat uudella kamerallasi” totesimme Helenalle. Tuhari soitti vielä poliisille ja kertoi peuran kohtalosta. Sovimme, että aamulla päivän valjettua lähtisimme poliisien kanssa katsomaan tapahtumapaikkaa ja mahdollisesti menehtynyttä peuraa.
Ajoimme aamulla automme metsäautotielle Kivestönjärven eteläpäähän. Kävelimme porukalla rantaa pitkin eiliselle tapahtumapaikalle ja koimme iloisen yllätyksen. Rantapenkereellä oli tuore makuujälki josta peura oli noussut hetki sitten, ilmeisesti kuultuaan meidän tulomme. Kaikki olivat helpottuneita kun metsäpeura näytti selvinneen hengissä kovasta koettelemuksesta.
Poliisit puistelivat päitänsä rantatörmällä kun näkivät millaisen reitin olimme vetäneet venettä järveä kiertäen. Parhaimmat naurut saimme yhdessä kuitenkin kun huomasimme että aivan läheltä, vastakkaisessa suunnassa, rantatörmältä löytyi vapaa soutuvene joka olisi ollut helppo vetää avannon ääreen. ”Jos olisimme tienneet tämän veneen olemassaolosta, niin olisimme säästyneet tuolta ikimuistoiselta veneenvetourakalta - ja tuhansilta hikipisaroilta” nauroi Tuhari.
Järvilohia
Olimme Helenan kanssa lohireissulla Tenolla. Elettiin kesän 1991 juhannuksen edeltävää viikkoa. Majoituimme monille tutussa paikassa Aittisuvannolla, Helanderin Jounin ja Sinikan vuokramökeissä. Helenalle matka oli erityinen, olihan nuoren rouvan vierailu lohijoelle laatuaan ensimmäinen. Pohjoiset maisemat olivat hänelle kuitenkin tuttuja jo lapsuudesta. Kerran pikkutyttönä Helena oli kierrellyt Finnmarkia perheen autoretkellä ja todennut pitkän matkan päätteeksi kotona Ylivieskassa: ”Hohhoi, ja huomenna uudestaan”.
Teno oli kovassa tulvassa. Lämmenneet kelit olivat sulattaneet lumet tunturien rinteiltä ja joen vesi nousi muutamassa päivässä lähes ennätyslukemiin. ”Soutakaa aivan Suomen rantoja. Käännökset kannattaa tehdä vasta kun airot kolahtavat rantakiviin”, kuului Jounin ohje joelle lähtiessämme. Lohivelhon sanat oli syytä laittaa visusti korvan taakse, sillä tuskin kukaan tuntee tätä suvantoa Jounia tarkemmin. Ikänsä Tenojoen rannalla asustanut oikea lohimies tietää lohien nousureitit kaikissa olosuhteissa.
Tulvasta johtuen joki virtasi ennennäkemättömän voimakkaasti. Aittikoski kiisi vuolaana, soutaminen virtaa vastaan tuntui tavallistakin työläämmältä. Alkuviikosta Aittisuvannon puolessa välissä joessa möyrähteli kaukaa katsottuna jokin jättiläisen tai maahisen kaltainen mysteeri. Lähelle päästyämme totesimme sen ylävirrasta tulvan irrottamaksi patopukiksi, joka oli tarttunut köydestä suvannon pohjakiviin. Mainittuamme Jounille asiasta, kävivät lohipadon omistajat ylävirrasta pian noutamassa eksyneen lampaansa.
Helena oppi vapamiehen roolinsa nopeasti. Vain ajatus lohen väsyttämisestä seisten tuntui hankalalta. Vaikka lapsuuden koti oli sijainnut Kalajoen rannalla, ei siellä käytetyt veneet olleet samanlaisia. Tenon lohensoutuun tarkoitetut veneet tuntuivat kovin soukilta. Teno itse jylhän kauniine maisemineen meni suoraan Helenan sieluun. Hän tuskin arvasi, mitä tulevat päivät ja vuodet toisivat tullessaan.
Kalastimme toista lupavuorokautta varhain aamulla. Olimme soutamassa aivan Vallen rannan tuntumassa ja vaihdoimme muutaman sanan rannassa olleiden kalamiesten kanssa. Juuri kun käänsimme veneen takaisin keskivirtaan, tarttui lohi vaappuun. Rannalla katselleiden kalamiesten silmien edessä Helena ponkaisi seisomaan veneessä epäröimättä ja alkoi väsytellä elämänsä ensimmäistä lohta. Vaikka neidon polvet löivät ylimääräistä tremoloa, sujui kaikki mallikkaasti. Pian nostokoukku heilahti ja veneessämme pötkötti 6,5-kiloinen kristallinkirkas lohi. Samalla koukuttui Helena lohenkalastukseen loppuiäkseen.
Seuraavana aamuna näimme kun tutuksi tulleet varkautelaisveljekset saivat komean lohen. Onnelliset kalamiehet näyttivät meille auliisti ottivaappunsa, jollainen meilläkin sattumoisin oli omassa pakissamme. Toivorikkaina aloitimme uuden laskun Aittikoskesta. Kosken ohitettuamme Suomen puolella olevan särkän alla kelan räikkä alkoi päristä. Rannan tuntumassa olevasta montusta napannut lohi osoittautui selvästi edellistä suuremmaksi. Lohi ui heti kiivaasti ylävirtaan ja hyrräkelan puola alkoi tyhjentyä huolestuttavasti. Onneksemme lohi alkoi väsyä ja sen syöksyt hiipuivat vähitellen. Lopulta koukkasimme pulskan 11,5-kiloisen lohimamman kyytiimme ja tuuletimme villisti. Ottivaapun neuvoneet veljekset ajoivat veneellään luoksemme rantaan ihastelemaan saamaamme hienoa saalista. Yhteinen ilo oli ylimmillään, varsinkin kun olimme kaikki onnistuneet lohenpyynnissä näissä vaikeissa olosuhteissa. Jounin neuvot pitivät paikkansa. Tismalleen!
Tyytyväisinä pakkasimme automme ja suuntasimme juhannuksen viettoon Oulujärvelle. Juhan, Mallan ja kummipoikamme Jannen saaressa olevalla mökillä aika kului kalastellen ja surffausta opetellen. Neljävuotias Janne, siis Oti, oli jo innokas kalamies. Myöhemmin hänestä tuli monivuotinen tenonkävijä kanssamme. Liekö nuorimies saanut ensimmäisen lohikipinän kun tulimme saaliinemme suoraan pohjoisesta.
Tuoreet Tenolta saamamme lohet laitettiin mökkisaaren kylmäkellariin hyvään talteen. Partasen perheen yksi mökkinaapureista oli tulossa käymään Juhaa tapaamassa. Samalla Juhalla välähti. Nyt jos koskaan olisi oiva tilaisuus kertoa tuolle miehelle kunnon kalajuttu, ja vieläpä todisteiden kera.
Mies saapui ja Juha lähti näyttämään kellariin ”saalistaan”. Innokkaana kalamiehenäkin tunnettu mökkinaapuri katsoi suu auki Juhan esittelemiä vonkaleita. ”Satakymmenmillisillä pintaverkoilla, tänä aamuna”, totesi Juha vakavana. ”Ja samassa verkossa molemmat”, päätti Juha lauseensa. Leveät lohenkyljet silmiensä edessä naapuri katsoi epäuskoisena kellarissa olevaa saalista. ”Olen kyllä kuullut että täällä Oulujärvellä on isoja järvilohia, mutta että tuon kokoisia. Pakko se on uskoa kun omin silmin näkee”, nieleksi Partasten mökkinaapuri.
Ihme ja kumma
Olin päässyt ensi kertaa Tenolle. Elettiin 70-luvun puoltaväliä ja olin juuri ohittanut kymmenen vuoden rajapyykin ja vihdoinkin riittävän vanha lähtemään miesten reissulle pohjoiseen. Isä-Toivolle, siis Tuharille, mukaantuloni ratkaisi majoittumiseen liittyneen pulman sopivasti mukavampaan suuntaan. Jo vuosia oli isä kalakavereineen majoittunut teltassa, kelissä kuin kelissä. Sadesäiden sattuessa olivat vaatteet olleet ”riittävän” kosteita koko reissun ajan. Nyt, pikku Toloperin lähdettyä mukaan, oli aika siirtyä mökkimajoitukseen. Eihän tuommoista pojan rääpälettä voisi teltassa pitää…
Olimme Aittisuvannon rannalla, minä, isä ja Heino, josta oli tuleva vielä vuosikausiksi lohireissujemme kestokumppani. Miten suurenmoinen paikka tuo olikaan. Kotona Keski-Pohjanmaalla ei ollut mitään tähän verrattavaa. Leveä joki virtasi rauhallisen arvokkaasti edessämme. Oikealla näkyi jylhä Ailigas ja vasemmalla joki jatkui lähes silmänkantamattomiin. Helanderin Jouni, Aittisuvannon isäntä, otti vieraat ystävällisesti vastaan.
Nuorimmaisena jouduin heti ensimmäisenä Jounin kujeiden kohteeksi. Suuret koukkuleuka -kojamot kuulemma saattaisivat napata pienen pojan suuhunsa, jos kahlailisin varomattomasti rantavesissä. Myöhemmin opin kyllä olemaan tarkkana, myös Tuharin ja varsinkin Heinon kanssa. Näin sitä lohimiestä kasvatetaan, ajattelin. Jouni majoitti meidät pieneen, muutaman neliön hirsitupaan. Nuoren miehen silmät ahmivat mökin vieraskirjan merkintöjä. Tämän mökin aikaisemmat asukit olivat olleet onnekkaita lohenpyynnissä. Joko pääsisi heti sinne joelle?
Veneessä aika kului rattoisasti. Isä souti ja kertoili tarinoita lohireissuiltansa. Taisi siinä hyväntuulisena hyräillä jonkun laulunkin. Minä taas katselin maisemia ja ihastelin joen pohjaa. Kuinka vesi voi olla näin kirkasta? Kaloja en silti kirkkaudesta huolimatta nähnyt ollenkaan. Vene oli huteran tuntuinen. Oikein seisomaanko sitä, jos lohi tarttuu?
Ja toisena aamuna lohi tarttui. Pitkä rupeama takatuhdolla istuen oli puuduttanut juniorin jäsenet. Pomppasin ohjeitten mukaisesti salamana seisomaan vapa kädessä. Lohi tempoili siiman päässä. Mitä ihmettä? Nuoren miehen polvet tutisivat niin, ettei seisomisesta meinannut tulla yhtään mitään. Täysi työ oli jo siinä, etten tippunut kiikkerästä veneestä ja vieläpä Vessiltä lainaksi saatu kela kädessä. Kaikeksi onneksi kala väsyi vähitellen ja Tuhari koukkasi komean lohijalan veneeseen. Nuori lohimieskin oli jäänyt koukkuun, loppuiäksi.
Seuraavana aamuna, kahvitauon jälkeen, olimme juuri laskeneet Aittikosken ja tulleet Suomen puoleisen särkän alapuolelle. Juttelimme niitä näitä ja mieli oli korkealla. Aurinkokin pilkahteli pilvien lomitse. Edellispäivän ensilohi oli päällimmäisenä ajatuksissa. Yht’ äkkiä nuoren miehen suusta pääsi: ”Nyt tähän vapaan ottaa lohi!” Otin vavan käteeni ja… juuri sillä hetkellä siihen tarttui lohi.
Olimme ihmeissämme tapahtuneesta. Hämmästyneet kommentit säestivät lohen liikkeitten seuraamista. Kalaa väsytellessä ohitimme sopivasti vapa notkuen edellämme lähteneen venekunnan. Lähtöpaikalla rintojansa röyhistelleet kalamiehet katsoivat leuat auki loksahtaneina kun Tuhari koukkasi lohemme juuri heidän katseiden alla. ”Sattuipas sopivaan kohtaan tämän lohen tärppi”, kuului isän tyytyväinen kuiskaus.
Mitä oikein oli tapahtunut? Eihän lohen ottia voi kukaan tietää etukäteen. Kuinka nyt lapsi sitten ”tiesi”, milloin lohi aikoo ottaa? Ja nimenomaan juuri siihen vapaan johon oli tarttumassa.
Olivatko herkät korvat kuulleet kalahaltian kuiskauksen?
Mukavia muistoja
Koppmolbukta
Klikkaamalla kuvaa näet sen suurempana