Wuosien Warrelta - Tunnelmapaloja ja tapahtumia historian lehdiltä
Karkuutusten kesä
Viime kesän jälkeen matkamme Tenolle ovat saaneet uuden ulottuvuuden. Lohimies Kallen äkillisen poismenon jälkeen Peltoniemen perhe otti meihin yhteyttä ja kysyi halukkuuttamme Tenon törmällä sijaitsevan Johkamielli -mökin ostoon. Oli helppo vastata myöntävästi, sillä perheemme ovat tuttuja jo vuosien takaa ja yhteisiä kalastusmuistojakin oli kertynyt monien väsytysten verran. Kaksikymmentä vuotta sitten Peltoniemien huolella valitsema tontti ja rakentamansa mökki sijaitsee kivenheiton päässä hyviltä ottipaikoilta. Myös Tuharin ja Heinon monet värikkäät kalastusmuistot vuosikymmenien takaa sijoittuvat juuri näille vesille. Mökin historiasta meitä muistuttaa tuvan seinällä oleva valokuva jossa Kalle hymyilee kilpaa auringon kanssa - ennätyslohi käsivarsillaan.
Kaupat tehtiin syksyllä ja valmistautuminen kesään alkoi uusin suunnitelmin. Koska nukkumapaikkoja oli mökissä rajallisesti ja aputilaa tarvittiin joka tapauksessa, päätimme rakentaa tontille nukkuma-aitan. Vaikka matka rakennuspaikalle oli harvinaisen pitkä, oli tähän projektiin helppo löytää talkoolaisia. Lienevätkö kaikki vapaaehtoiset olleet ns. vapaehtoisia kun niin innolla ilmoittautuivat heti asiasta kuultuaan? Peuratalojen suunnittelema aitta, kiitos sukulaismies Hannun, päätettiin pystyttää yhdessä kesän alkajaisiksi.
Koivujen lehdet olivat juuri hiirenkorvilla kun Haapakosken Ismo toi rekallaan rakennustarvikekuorman tontin nurkalle. Kesäkuun alkupäivät viileine säineen olivat rakentamiselle suosiolliset. Pilariperustuksien vaatimat yhdeksän kuoppaa irrottivat silti eräänkin hikipisaran. Jokainen Tenon rannoilla käynyt tietää että seudun maa-aines saattaa sisältää muutamia kiviä… Tuhari, Heino ja Aimo saapuivat talonväen avuksi juuri kun kaivutyöt oli tehty. Porukalla sovittiin työpäivien pituus – pimeän tuloon asti. No, tuosta jouduimme hieman joustamaan sillä aurinkohan paistoi yötä päivää. Pilarit valettiin laattojen päälle ja pian alkoi aitta nousta joen törmälle. Kellonympäryksiä ahkeroinut porukka täydentyi seuraavalla viikolla kun sähkömies Vessi saapui paikalle. Viikossa oli aitta valmiina ja juhlaseremonioiden kera aitta sai nimekseen Tuharintupa, sponsorinsa mukaan. Ei voi kuin ihmetellä tuota väsymätöntä ja taitavaa porukkaa jonka peukalot totisesti olivat muualla kuin keskellä kämmentä.
Talkooporukka suuntasi kotikonnuilleen kasattuaan Peuratalon lähettämän palapelin ja meille jäi kesäksi viimeistelyhommia, kuten aitan pintakäsittelyt. Nalle ja Henri poikkesivat vaellusreissunsa päätteeksi Utsjoella ja osallistuvat jälkitalkoisiin merkittävällä panoksellaan. Pensseli tuntui istuvan hyvin Henrin käteen.
Hiroshi, mies nousevan auringon maasta, halusi nähdä Lapin ja Tenojoen ennen palaamistaan kotimaahansa. Viiden vuoden opiskeluaika oli takana ja innokkaana kalamiehenä lohensoutu tuntui sopivalta loppuhuipennukselta pitkälle Suomen visiitille. Teno on yleensä suopea ensikertalaiselle ja sitä se oli myös Hiroshille. Olimme aamupäivällä Annebaktin lähtöpaikalla Vitoslompolossa jossa joimme kahvit ja teimme viehevalintoja seuraavalle laskulle. Hiroshin katse tarttui fluorioranssiin vaappuun ja päätimme sitoa sen yhteen siimaan. Koska muita soutajia ei ollut paikalla, viritimme vaapun uintia pitkään ja hartaasti. Lopulta se ui todella epäsäännöllisesti ja voimakkaasti hakien. Totesimmekin soutua aloittaessamme, että toivottavasti vaivannäkömme palkitaan…
Samalla kun Hiroshi oli saanut vaaput veteen, alkoi Norjan puoleinen vapa notkua lohen merkiksi. Kala nappasi Annebaktin kallion kulmalta ja aivan rantavedestä juuri Hiroshin valitsemaan vaappuun. Väsytys eteni mallikkaasti ja lohi esitteli pian itsensä komealla hypyllä. Virkeä kala syöksähteli syvänteessä ja vapamies nautti täysin siemauksin. Japanilaisella huolellisuudella Hiroshi taiteili lohen koukun ulottuville ja kohta oli Atlantin paras sushin raaka-aine veneessämme. Viiden vuoden aikana kerätty suomenkielen sanavarasto kaikkine superlatiiveineen kaikui Vitosessa kun ajoimme uudelleen ylös tutulle lähtöpaikalle. Valokuvat ja pieni videopätkäkin otettiin muistoksi komeasta lohesta ja ikionnellisesta kalastajasta, oikeasta lohimiehestä.
Uudelle laskulle lähdettiin ja heti kun soudimme vastakkaisen rannan tuntumaan, tarttui uusi lohi pyytöihimme. Voimakas kala ui pitkän matkan alavirtaan. Pian totesimme lohen irronneen vaapun koukuista. ”Onneksi meillä on jo tämä”, totesi Hiroshi kurkatessaan juuttisäkissä loikoilevaa lohta, ”mutta tuo äsken karannut oli kyllä isompi.” Varanginvuono sijaitsee sopivan päivämatkan päässä Utsjoesta. Kävimme Hiroshin kanssa haistelemassa Jäämeren tuoksua ja ihailemassa vaikuttavia maisemia. Vuonon rannalla Vadsön eli Vesisaaren lähellä oli poro kohdannut kohtalonsa. Tällaista poroa ei lapinkoiramme Saimakaan ollut vielä kohdannut. Matkamuistoina toimme pari komeaa liuskekiveä porrasaskelmiksi Tuharintuvan edustalle.
Petu päätti lähteä Hiroshin seuraksi Lahteen joten yhteiseen lohensoutuun olisi aikaa enää yksi lupavuorokausi. Maanantai-iltana, rauhoitusvuorokauden jälkeen, oli Kivikosken lähtöpaikalla vipinää. Odotellessamme Petun kanssa vuoroamme kertasimme edellisen viikon huonoa tuuria, olihan Hannunväylässä vaappumme ollut jo hetken lohen suussa myös hänen kanssa...
Olimme neljäntenä lähtövuorossa ja saimme heti nähdä ensimmäisen venekunnan tartuttavan kalan kosken alaosasta. Tämä lohi karkasi kuitenkin siiman päästä kalastajien harmiksi. Toinen vene sai laskea kosken ilman tapahtumia mutta kolmas oli taas onnekas ja sai titin. Tuo titti oli saajilleen kovin merkittävä, olihan se heille ensimmäinen ylös saatu lohi moneen vuoteen. Ennusmerkit olivat laskullemme siis poikkeuksellisen hyvät, olihan lohta selkeästi liikkeellä. Soudimme lähtöpaikalta ripeästi keskivirtaan ja juuri kun Petu oli saanut vaaput pyyntiin, tarttui lohi Suomen rannan puoleiseen vapaan. Aikainen tärppi tuli yllätyksenä, koska lohi otti jo keskeltä koskea eikä varsinaisesta ottipaikasta joka sijaitsee alempana virrassa. Ylimääräisten vieheiden keruu ja koko väsytys sujui kuin nopeutettuna. Kovassa virrassa Petu ohjaili lohen pikavauhtia suuren haavimme syleilyyn ja pappi kolahti lohen niskaan ennätysajassa. ”Sehän meni kuin oppikirjasta”, totesimme yhteen ääneen.
Lähtöpaikoilla tutustuu useisiin kalamiehiin. Lohenkalastajilla oli monia tarinoita kerrottavanaan tältäkin kesältä. Eräs venekunta sai erikoisen saaliin kun tiira nappasi siiman päässä uineen putkiperhon suuhunsa. Kiukkuinen tiira sai kuitenkin vapautensa, kiitos taitavien kalamiesten, jotka saivat koukut varovasti irti säikähtäneestä linnusta. Toinen kalastajapari kertoi unohtumattomasta tapahtumasta jolloin lohet antoivat kunnon opetuksen. Soudettuaan ahkerasti, väsymykseen asti, päättivät kalamiehet käydä nukkumassa mökissään pari tuntia. Palattuaan unenpöpperöissään joelle Kivikoskeen, miehet saivat kunnon herätyksen. Lohitrio tarttui yhtä aikaa jokaiseen vapaan – siis kolmoistärppi. Kaksi lohta karkasi omille teilleen lyhyen väsyttelyn jälkeen ja kolmas katkoi siimat läksiäisiksi. ”Ensin ei tapahtunut pitkään aikaan mitään, sitten tapahtui kaikki yhtä aikaa”, totesivat harmistuneet kalamiehet.
Petu ja Hiroshi palasivat etelään lohimuistojaan kerraten. Minä ja Helena jäimme mökille aittaa viimeistelemään ja kalastuskokemuksia keräämään. Kävimme harjustelemassa Levajokisuulla ja tietenkin aivan lähikulmilla, Sundebaktin ympäristössä. Kookkaat harjukset toivat herkullista vaihtelua ruokapöytäämme ja vastarannan harjuspaikka oli korkealla vedellä todella varma ruokapankki. Helena viihtyi myös veneessä ja pääsi väsyttelemään Komsiokiven alapuolelta tarttunutta lohta. Tämän kesän teemaan sopien tämäkin lohi pääsi jatkamaan kutuvaellustaan. Läksiäisiksi se kuitenkin hyppäsi aivan veneen lähettyvillä jotta pääsimme näkemään toisemme kunnolla.
Joella varhaiset aamut ovat usein rauhallisia. Illan ja yön kalastaneet venekunnat ovat nukkumassa sekä keräämässä voimia seuraaviin koitoksiin. Joen rauhoituttua mahdollisuus kalan saantiin kasvavat. Olin yksin soutamassa Vitoslompolossa kun titti tarttui vaappuun. Kaikella nuoruuden innolla se hyppi ja loikki virrassa. Kerättyään viereisen siiman mukaansa se ui täyttä vauhtia ylävirtaan ja suoraan haaviin. Tohkeissaan se ei osannut katsoa eteensä…
Lohi voi ottaa vieheeseen aina kun viehe on vedessä. Tämän sain kokea konkreettisesti eräänä aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Olin juuri lopettelemassa soutua kotirannassa ja kelailin vaappuja vauhdilla pois kalastusta lopettaakseni. Juuri kun nostin vaapun vedestä, kuohahti vesi aivan veneen sivulla. Lohi oli seurannut vaappua ja yritti saada sen suuhunsa viime hetkellä. Häkeltynyt lohi törmäsi melkein veneen peräsiipeen ja metrinen lohen kylki syöksähti veneen alle, selkäevä venettä hipoen. Säikähdin itsekin vähintään yhtä paljon kuin lohi.
Aimo, kohta 82v. nuorimies, palasi Tenolle heinäkuun toisella viikolla mukanaan Eira-vaimo. Alkukesän rakennuskiireet eivät juuri jättäneet aikaa lohestukselle joten nyt oli aika saada lääkettä kalastuskuumeelle. Jo ensi laskulla tarttui lohi pyytöihin aivan Niileksenkiven nurkalta, mutta väsyttely loppui kuitenkin ennen aikojaan, taas kerran. Kalakontakti antoi kuitenkin toiveita tuleviksi kalastusvuorokausiksi samoin kuin Vitosessa usein näyttäytynyt suuri asentokala joka ei kalamiesten vieheistä piitannut. Esiintyminen sitä vastoin tuntui olevan tälle isomukselle mieluista.
Viikonlopun nähtävyyksiin keskittyneen Norjan reissun jälkeen olimme taas joella. Jo pitkään odottamamme ison lohen tärppi tuli Kivikosken alaosasta. Alkajaisiksi lohi kiersi naapurivavan siiman mukaansa, mutta saimme alkavan siimasotkun selvitettyä helpottuneina. Kaikki näytti hyvältä ja lohi kaarteli etäällä veneestä, käyden yhden kerran pinnassa näyttäytymässä. Pakotimme lohen uimaan ylävirran puolelle ja se alkoi selkeästi väsyä. Videokamera tallensi Aimon ja lohen köydenvetoa räikän soidessa. Toistametrinen lohi ui veneen vieritse aivan pohjan tuntumassa jolloin näimme sen ensimmäistä kertaa kunnolla. Väsynyt lohi nousi pintaan muutaman metrin päähän ylävirran puolelle ja alkoi kierähdellä uupuneena. Kaikki näytti siltä että koukkaus tapahtuisi minä hetkenä hyvänsä.
Samassa vaappu kääntyi lohen suupielessä ja koukut irtosivat jo varmalta tuntuneesta saaliista. Hitain liikkein lohi katosi pinnan alle. Videolle taltioituneet epäuskoiset kommentit kirposivat kalamiesten huulilta. Harmistuneina kävimme tilannetta läpi ja totesimme että emme kerta kaikkiaan voineet tehdä mitään toisin. Lohi yksinkertaisesti kierähteli pinnassa niin että siiman vetosuunta muuttui ja vaapun koukut vääntyivät irti kalan leuoista. ”Olin jo aivan varma että tämä on meidän kala”, virkkoi Aimo ja jatkoi: ”lohisopan makukin maistui jo suussa”. Ajoimme takaisin Kivikosken lähtöpaikalle. Aimo otti repusta termospullon ja istui melkoisen tovin yksin joen törmällä…
Kotiinlähtö oli edessä ja matka kohti etelää saattoi alkaa. Jarin vuokravene nostettiin talviteloille ja mökit siivottiin. Parin päivän kuluttua Keski-Pohjanmaalla järjestettävät sukujuhlat odottivat vieraitaan. Vaimoväki starttasi toisella autolla ja minä, Aimo sekä Saima seurasimme perässä. Pari kilometriä ajettuamme muistimme, että tontin ketjuportti jäi lukitsematta. Käänsimme auton takaisin mökkiä kohti ja lähdimme miehissä porttia lukitsemaan. ”Mitähän se vaimoväki tuumaisi jos lukitsisimme itsemme tontin sisäpuolelle ja antaisimme vaimojen ajella kahdestaan sinne sukukokoukseen. Laskettaisiin vene takaisin jokeen ja…”
Tunnelmasta toiseen
Kesän 2009 lohiretken suunnittelu alkoi jo edellisenä kesänä. Muistorikkaan matkan 2008 lopuksi varasimme jo etukäteen seuraavan kesän mökit Jarilta Lohirannasta. Uuden reissun alkua odoteltiin koko talvi, välillä jopa päiviä laskien. Jokainen edellisen reissun tunnelmat kokenut valmistautui matkaan.
Juuri kesän korvilla Aimo ja heti perään isä-Tuhari, saivat lääkäriltä jäähykomennot. Kumpikin teloi itseään sen verran että toipumiseen oli varattava aikaa. Kun kalamiehet omilla tahoillaan silti suunnittelivat pohjoiseen lähtöä, näytettiin miesten haaveille punaista korttia. Varsinkin kotoa…
Suunnitelmamme saivat siis uuden käänteen. Tunnelmat kokivat laskusuhdanteen saman tien. Viikkoa ennen lähtöä saimme kuulla suru-uutisen joka lopullisesti pysäytti meidät kaikki. Peltoniemen Kalle, pitkäaikainen ystävämme ja monivuotinen lohestuskaverimme, oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kalle poistui keskuudestamme 24.6. - pari viikkoa 75-vuotis syntymäpäivänsä jälkeen. Päivä oli sama kuin tasan kahdeksan vuotta sitten koittanut onnenpäivä, jolloin saimme yhdessä soutaen Kallen ennätyslohen. Tuolloin oli Juhannuspäivä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ilma oli mitä kaunein. Olli-Pekan sitomaan perhoon tarranneen lohen kylki välähteli auringon säteistä lohen uidessa Vitoslompolon syvänteessä. Saimme nauttia kahdestaan harvinaisesta näytelmästä keskellä kauneinta päivää, muiden venekuntien jo siirryttyä pyhän viettoon. Ihmettelimme jo tuolloin kalan valitsemaa hetkeä. Yrittikö se kertoa meille jotain tulevasta…
Haikeissa tunnelmissa retkikuntamme matkusti kohti jo tutuiksi tulleita maisemia. Matkassa olivat Heino, Ilari, Petteri, Helena ja Ari, niin ja tietysti Saima. Majoituimme Lohirantaan, paitsi Heino joka sai makuupaikan halsualaisen kalaseurueen kämpästä Alakönkäällä.
Alusta alkaen oli selvää että lohen saaminen tulisi olemaan hankalaa. Vesi oli todella matalalla ja Sirman (Tuskam) suvanto, jossa ajattelimme taas soudella, on tunnetusti parhaimmillaan korkealla vedellä. Ilarin Lohirannasta heittämällä tartutettu lohi antoi kuitenkin tarvittavan toivonkipinän meille. Tämä lohi otti kuitenkin perhon perukkeineen muistoksi ja Ilari puolestaan vannoi menevänsä solmuntekokurssille.
Viikko alkoi lämpimänä mutta muuttui lähes talviseksi loppuviikkoa kohden. Räntäkuuro yllätti Ilarin ja Heinon heidän aloittaessa soutuvuoronsa torstaina. Viikon merkittävin kala seurueellemme oli Petterin saama melkein puolimetrinen ennätysharjus josta saimme maittavan aterian. Parempaa lohennousua odotellessa ehdimme Helenan kanssa piipahtaa Jäämeren rannalla Båtsfjordissa. Maisemat olivat näkemisen arvoiset, reittivinkistä kiitos Ismolle. Ismohan ajelee näitä henkeäsalpaavia reittejä työkseen kesät talvet.
Lohirintamalla oli hiljaista, vain muutama lohi oli saatu koko alueelta. Sirman tunteman lohimiehen, Joukon, puhelimitse antamat neuvot tulivat tarpeeseen. Matalan veden johdosta pidimme venettä koko ajan Sirmassa, jo ihan turvallisuussyistä. Viiden päivän soutuharjoittelun jälkeen lohi tarttui aamulla puoli kuudelta Sirman alakuopasta. Lohen hurmasi se sama ampiaisenvärinen Hollolan Uistimen vaappu, jolla tasan vuosi sitten (sama päivä 7.7!) saimme ennätyslohemme. Ilarin väsyttelemä äärettömän rauhallinen, 10.3kg naaraslohi saatiin koukattua veneeseen juuri ennen alkavaa koskea.
Olimme enemmän kuin onnekkaita, sillä ottivaapun keskikoukun uistinrengas oli venähtänyt lähes auki. Pienikin ylimääräinen nykäisy olisi antanut kalalle vapauden. Soitin pikaiset puhelut Tuharille, joka oli odotellut lohiuutisia päiväkausia jalka paketissa, sekä Helenalle, joka oli Petterin kanssa huilivuorossa kämpällä.
Vaihdoimme nopeasti uudet uistinrenkaat vaappuun ja päätimme soutaa suvannon vielä kerran. Olimme juuri saaneet vieheet pyyntiin, kun yksi vaapuista näytti jääneen pohjaan. Samassa viereinen vapa aloitti tempoilun kalan merkiksi. Onneksi pohjassa käväissyt siima irtosi helposti ja vapaat siimat saatiin nopeasti veneeseen. Lohi oli täydellisesti edellisen vastakohta. Se esitteli meille koko temppuarsenaalinsa. Saimme nähdä joukon hyppyjä, volttejakin sekä nopeusuintinäytöksen. Kala ui useasti veneen vieritse torpedon lailla kunnes erehtyi uimaan koukkausetäisyydelle. Ilarin koukkausten onnistumisprosentti on muuten täysi 100%. Tämä olikin Illin ensimmäinen koukkaus ikinä! Villi kojamolohi painoi 9.8kg. Ai niin, ottivaappuko? No sehän oli taas se sama, kuinkas muuten.
Tunnelmat olivat taas korkealla. Uusi puhelu taas Toivolle, joka ihmetteli jo kun taas häiritään. Edellisestä puhelusta sentään oli kulunut vasta reilu tunti. Toivon puhelun jälkeen emme soittaneetkaan kämpille, vaan halusimme nähdä siellä yhtä lohta odottavien ilmeet kun juuttisäkin koko sisältö paljastuu.
Voi sitä riemukasta naurua joka pääsi meiltä kaikilta, kun Petteri avasi säkin ja huomasi että lohia olikin kaksi. Pian oli punnituspaikalla markkinoiden veroinen väenpaljous, kun Lohirannan mökkikylän asukkaat tulivat ihmettelemään iloista seuruetta.
Kävimme viikolla myös tammukkaretkellä. Erkin neuvomana patikoimme läheiselle tunturijärvelle, mistä saimmekin elämämme ensimmäiset tammukat. Retki oli Saiman kohokohta koko Lapin matkalla, sillä se sai juosta vapaana kokonaisen päivän tunturimaisemissa.
Viikon lopulla Lohirantaan majoittui iloinen seurue. Puolasta saapui paikallinen kalakerho ensimmäiselle toiviomatkalleen kuuluisalle Tenolle. Porukkaan kuului kuulemma 9 kalamiestä ja klovni, vaikka välillä näytti että klovneja oli täydet 10... Mukavan miesporukan saldoksi tuli kuulemma loppujen lopuksi 1 titti. Taisivat ottaa mallia Ilarin titistä, joka nappasi itsesitomaan perhoon Alakönkään särkältä. Ilarinkin tavoitteet tältä reissulta toteutuivat komeasti.
Puolan lippu heilui naapurimökin kulmalla vielä kun pakkasimme auton ja suuntasimme vielä pariksi päiväksi Levajokisuulle harjuksen pyyntiin. Vietimme Petterin kanssa unohtumattoman illan Levajokisuun alla. Harjukset olivat syöntituulella ja kristallinkirkkaasta vedestä napanneet isomusharjukset vetivät suupielemme leveään hymyyn. Illan suurin harjus siirsi perheen harjusrekordin Petteriltä Arille, sentin erolla!
Tyytyväisinä pakkasimme auton kotimatkalle ja totesimme, että olemme taas monia muistoja rikkaampia. Teno osaa yllättää.
Kerran elämässä
”Joko me kohta ollaan siellä Tenolla” - virkkoi Aimo, seurueemme pian 80-vuotias ikäpresidentti kun pysähdyimme aamuyön tunteina tien laitaan. Aimolle, iästään huolimatta, matka tarunhohtoiselle Tenolle oli ensimmäinen laatuaan. Matkantekoa piti jatkaa perille vielä hyvä tovi ja kahvihammasta kolotti tässä vaiheessa vähän jokaisella. Onneksi kokemus oli opettanut: termospullot olivat täynnään vielä kuumaa kahvia…
Olimme matkalla porukalla, jossa oli edustettuna sukuamme neljässä eri polvessa. Petteri, 15v. oli ketjumme nuorin, sitten tulivat Ari, Toivo ja Aimo, joka on Toivon setä. Helena ja Heino eivät kanna sukumme geenejä, mutta kalastusgeenit ovat heilläkin vahvat. Saimalla, paimensukuisella lapinkoiralla, vietit tuntuivat olevan kovastikin poropaimennuksen suuntaan. Ilari liittyi joukkoomme muutamaa päivää myöhemmin, viihdytettyään alkuviikon kesäteatterin yleisöä kotikaupungissaan Lahdessa.
Iloinen ja värikäs porukkamme saapui Lohirantaan aamun sarastaessa. Olimme ensi kertaa näissä Ala-Tenon maisemissa, sillä aikaisempina vuosina lohestuksemme oli keskittynyt Tenossa Utsjoen kirkonkylän länsipuolelle, siis ylävirran suuntaan. Erityisesti Sirman eli Tuskamin seutuun tutustuminen kiinnosti meitä kovasti. Lohestajakonkari Joukon neuvot Lohirannan lähivesien ottipaikoista, karttojen kera täsmennettyinä, kuunneltiin jo keväällä herkällä korvalla.
Ensimmäinen lupavuorokausi meni uuteen alueeseen tutustuessa. Toinen venekunta lähti ylävirran suuntaan ja toinen, minä ja Toivo eli Tuhari tutustuimme alavirran alueisiin. Renkun rannalla törmäsimme pysäyttävään näkyyn. Jyrkän törmän alla, lähes rantaviivassa, oli poron luurangon jäännökset. Varovainen sai olla myös joella liikkuessa. Virta oli voimakas ja oudot vedet vaativat kaiken tarkkaavaisuutemme. Viikonloppuna noussut kesätulva hankaloitti näiden alapuolisten alueiden kalastusta merkittävästi, mikä suuntasi tulevat kalastusvuorokautemme kohti ylävirran kalapaikkoja.
Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä alkoi heti tapahtua. Puolenyön jälkeen tarttui Sirman alaosan kuopasta pyytöihimme kunnon lohi. Väsytyksen aikana kala käyttäytyi arvokkaan rauhallisesti ja niinpä Maggasuvannossa lohi koukattiin veneeseemme. Viininpunaiseen, violettiposkiseen Hollolan Uistimen vaappuun napannut komea vonkale painoi kokonaiset 13,7 kg. Heti perään Aimo ja Heino puolestaan tartuttivat Morottaja-perhoon 3.1kg lohijalan.
Saman vuorokauden aamuna ajoimme Aimon ja Heinon yhä uistellessa Maggasuvannossa heidän veneensä viereen houkutellaksemme heidät kahvitauolle yläpuolisen Sirman rantapenkalle. Huikattuamme lähtevämme jo tulien tekoon väänsin moottorin hanat auki ja suuntasin kokan kohti ylävirtaa. Kesken matkan huomasimme, että alavirtaan jääneessä veneessä oli täysi tohina päällä. Heino ilmiselvästi väsytteli lohta veneessä seisten.
Tulet olivat jo valmiina kun muikeat herrat saapuivat kahvinjuontiin. Ja toden totta, veneessä oli komea kala. Kahdeksankiloinen lohi oli napannut samassa kun olin vieressä vääntänyt moottorimme kaasukahvasta ja Heino oli ottanut vavan käteensä tauko mielessään. Koukkauksen tiimellyksessä ottivaappu, papukaijanvärinen Emma, oli singahtanut Aimon korvalehteen. Onneksi se irtosi ”kuulimesta” ilman suurta dramatiikkaa jo veneessä. Toisaalta, olisihan ollut hieno näky kun karski lohimies olisi loppuviikon ajan kantanut teemaan sopivaa korvakorua. Mutta mitä kotiväki siihen…
Kahvi maistui ja suupielet olivat ylöspäin. Tenon maisemat ja saadut lohet olivat kietoneet Aimon pauloihinsa. Toivomuslistalla oli kuitenkin se ”vähintään 18 –kiloinen” isomus, joka ohittaisi Aimon aiemman 13, 5 kiloisen torniolaislohen.
Kalantulon siivittäminä seuraavaa lupavuorokautta odoteltiin jo innolla. Toivo ja Petteri lähtivät illalla joelle. Toiveet Petterin elämänsä ensimmäisestä lohesta olivat korkealla. Puoli kahdeltatoista puhelin soi kämpässämme. ”Tulkaa alas rantaan ja tuokaa kamera!” –kuului lyhyt käsky puhelimesta.
Ilarin saapuminen Lohirantaan ei olisi voinut sattua sopivampaan hetkeen. Eskelisen tuoma nuorimies pääsi todistamaan Petterin ja Tuharin rantautumista. Veneen pohjalla makasi valtava, kirkas naaraslohi. Lohi oli Petterin ensimmäinen ja Tuharinkin ennätys meni uusiksi tällä lohella. Pituudeksi mitattiin 121 cm ja painoa oli kertynyt kokonaiset 17,6 kg!! Tämä oli jo kolmas lohi Tuharin soutamana, joka otti Sirman alakuopasta. Ottiperho oli Helenan edellisenä päivänä sitoma kolmihaara, jossa oli koirankarvasiipi. Näin Saimakin pääsi osalliseksi tästä lohesta. Todellista tiimityötä tämä lohenkalastus.
Ilari olisi halunnut heti joelle. Tuhari lupasi soutaa Ilarin kanssa, mutta vasta aamulla. Matka pohjoiseen oli ollut nuorella miehellä pitkä ja hyvin nukutun yön jälkeen olisi mukava mennä joelle. Uni ei tekisi pahaa Tuharillekaan, joka oli soutanut ahkerasti ja hyvällä menestyksellä.
Aamulla Ilari pääsi vihdoin joelle ja uskomaton kalaonni näytti jatkuvan. Sama kuoppa antoi jälleen uuden lohen. Vaikka maahinen taikoi veneen väsytysputken hetkeksi kadoksiin, sai Ilari tähän asti suurimman lohensa Tuharin koukattavaksi. Kahdeksan kilon lohi tarttui vihreäselkäiseen Hollolan Uistimen vaappuun puoli kahdeltatoista aamupäivällä. Tässä vaiheessa puhuimme reissun vakiintuneesta ottipaikasta Tuharinmontun nimellä.
Perjantaina iltapäivällä Alakönkään Jalven törmällä vietettiin pieni juhlaseremonia. Aimon 80 –vuotispäivä lähestyi ja päätimme ennakoida juhlapäivää tavallista komeammassa ympäristössä. Toivon pitämän juhlapuheen herkistämä sankari vastaanotti lahjapuukon, jonka kädensijaa koristi itse mesikämmen. Juhlakahvit nautittiin läheisellä kioskilla, jonka pöytää koristanut luonnonkukkakimppu on yhä tallessa Reisjärvellä. Samalla kahvireissulla viimeiset lohet fileoitiin ja vakumoitiin Länsmanilla Annin toimesta. Saimme Annilta täydellisen oppitunnin lohen käsittelystä ja Antti sai kopion koirankarvaperhosta.
Senioritiimi valmistautui kotiinlähtöön. Toivo, Heino ja Aimo pakkasivat autoon kaikki tähän saadut lohet sekä matkatavaransa ja suuntasivat etelään, kohti Keski-Pohjanmaata. Tavallista painavampi peräkontti näkyi ainakin kalastajien ilmeissä. Loput tiimistä, juniorit, jäivät Lohirantaan tarkoituksenaan lohestella vielä viikon verran.
Uusi viikko alkoi ja aikomuksenamme oli viime viikon kalansaaliin jälkeen ottaa jo hieman kevyemmin. Maanantai-iltana aloitimme taas tutusti Sirmasta. Soudettuamme tutun ottimontun Suomen puoleiselle reunalle, näytti hetken kuin Norjan puolimmainen vapa painuisi luokille pohjatärpin seurauksena. Vapa aloitti kuitenkin tempoilun ja hetkessä siima kääntyi ylävirtaan vieden muut siimat mukaansa. Lohi oli tarttunut aivan kuopan reunamilta ja sotki hetkessä muut siimat samaan nippuun. Yksi siima lähti irti helposti, mutta kaksi muuta olivat pientä linnunpesää muistuttavassa sotkussa. Helpotus oli suuri, kun siimaleikkuri vapautti siimat toisistaan ja vieheetkin saatiin talteen.
Ilari ehti vapaa pidellessä ja minun selvitellessä siimasotkua, nähdä vilauksen kalasta ja huikkasi, että ”nyt siellä on tosi isomus”. ”Voi herranjumala, mikä lohi!” pääsi soutumiehenkin suusta kun lohi kävi pinnassa kosken niskalla. Sirmankoski tultiin alas kiviä väistellen ja oloamme rauhoitti rauhallisen Maggasuvannon lähestyminen. Lohi kaarteli pohjia myöten turvallisen matkan päässä veneestä. Se yritti päästä useasti alavirran puolelle, mutta soudimme veneen aina alapuolelle pitäen samalla lohen ylävirran puolella. Näin se väsyisi nopeammin. Suomen rannan perhomiehet ja paikalle osuneet veneet seurasivat väsytyksen vaiheita. Ilari, vapamies, oli sfääreissä. ”Tää on parasta mitä mää tiedän”, pääsi nuoren miehen suusta samalla kun lohi kamppaili vapaudestaan.
Meillä oli myös yksi huoli, joka oli paljastunut senioreiden lähdettyä kotimatkalle viikonloppuna. Miehet olivat pakanneet vahingossa(?) mukaansa sen suurikitaisen nostokoukun, joka oli varattu juuri näitä tilanteita varten. Veneessä oleva koukkumme oli kyllä pitkävartinen, mutta varsinkin nyt kovin pienikitainen.
Koukkaus lähestyi vääjäämättä. Lohi ui jo kerran aivan veneen vierestä, mutta liian syvällä turvallista koukkausta ajatellen. Ohi uidessaan se näytti entistäkin suuremmalta. Lohi väsyi ilmiselvästi ja syöksyt lyhenivät kerta kerralta. Kun se näytti jo hieman kylkeään, totesin Ilarille että nyt se hetki sitten koittaa. Koska koukun kita ei yllä kunnolla selkärangan ympärille, yritän koukkausta vatsaevien kohdalta. Siitä se voisi onnistua.
Ja se onnistui! Koukku osui ”päin nappia” ja vedin kalan veneen viereen. Tasaisella vedolla ja yhteistyössä Ilarin kanssa kuningaskala nostettiin veneeseen onnen kiljahdusten saattamina. Lohimiehen unelmakojamo oli veneessä ja ampiaisenvärinen Hollolan Uistimen vaappu tiukasti molemmin koukuin lohen leuassa.
Rantauduimme saman tien ja arvioimme kalan kokoa. Yli kaksikymmentä kiloa, oli yhteinen arviomme. Soitin heti kotiin päässeelle Tuharille joka ei ollut aluksi uskoa uskomatonta tuuriamme. Helenakin sai puhelunsa ja olikin rannalla vastassa melkoisen porukan kanssa kun saavuimme Lohirantaan suupielet korvissa. Kamerat räpsyivät eikä hymyä tarvinnut saamamiehiltä erikseen pyytää. Jari punnitsi lohen Lohirannan virallisella digillä ja kalan painoksi todettiin kuorossa komeat 21,75kg! Pituutta tämä koukkuleuka oli ehtinyt kasvaa 127cm.
Lohi ilmoitettiin myös Tenon Lohiviikon 2008 kilpailuun, olihan se napannut juuri sopivasti kilpailun avausiltana. Kilpailua varten kala dokumentoitiin Utsjoella, RKTL:n työntekijöiden toimesta vasta seuraavana aamuna. Yö kellarissa kuivutti kalan painosta yli puoli kiloa ja kilpailupainoksi todettiin kilpailun puheenjohtajankin ilmestyttyä paikalle 21.05kg. Punnituksen jälkeen ajoimme taas Alakönkäälle. ”Olisi Annille asiaa…”
Seuraavan aamuna, päivän huilittuamme, lähdimme joelle kolmen miehen poikaporukalla. Soutelimme kevein mielin vain aurinkoisen aamupäivän ja katselimme jokea hämmentyneinä, mutta suurta kiitollisuutta tuntien. Teno oli ollut meille anteliaampi kuin edes osasimme unelmoida. Kaikki oli tapahtunut kuin unessa, jossa kaikki on mahdollista. Olimme saaneet kokea jotain poikkeuksellista näinä päivinä. Sukupolvetkin, ne neljä mukana ollutta, yhdistettiin yhteisin kokemuksin entistä tiiviimmin.
Päätimme lähteä kotiin. Suuren kalan tuloon varautumattomina meidän täytyi ensin ostaa Nuorgamista ylimääräinen kylmälaukku jotta vakumoitu ja pakastettu kojamo pääsisi ruokapöytiimme kotopuolessa.
Lohiviikon kilpailun lopputuloksia odoteltiinkin sitten innolla Lahdessa kojamoa loimuttaen. Ja kun tieto voitosta vihdoin saapui, kilahtivat shampanjalasit toisiinsa lämpimässä kesäillassa. Kilpailun voittopokaali saapui myöhemmin etelään halsualaislohimiesten kuljettamana. Kuulemma matkan aikana auton takapenkillä, pokaali kainalossa nukutut nokoset olivat väsytysten täyttämiä.
Viime hetken tuuria
Kuuden hengen seurueemme, Jari, Vessi, Heino, Tuhari, Helena ja Ari olivat saapuneet tutuille vesille Tenon Aittisuvannolle. Elettiin vuoden 1992 Juhannusviikkoa ja toiveet matkaan lähtiessä olivat korkealla, kuinkas muuten. Jouni toivotti porukkamme tervetulleeksi jo tutuiksi tulleisiin mökkeihinsä. Kaksi vuokravenettä oli ahkerassa käytössä, mutta lohet tuntuivat olevat tavallista harvemmassa. Suvannon muillakin kalamiehillä tuntui olevan samoja ongelmia. Pitkään jatkunut korkeapaine ja kuivuus olivat pitäneet veden jatkuvassa laskussa joten olosuhteet eivät olleet kalastuksen kannalta parhaat mahdolliset.
Kauniilla ilmalla oli kuitenkin mukava uistella joella maisemissa, joissa silmä lepäsi ja mieli rauhoittui. Jari, kummipoikamme, lyöttäytyi Tuharin vapamieheksi ja istui uskollisesti veneen takatuhdolla. Eräänä päivänä Jari pääsi piipahtamaan Jounin pihalla sijaitsevan vajan sisällä. Kalavajan seinät olivat täynnä kaikenmaailman vieheitä joihin kuulemma lapsi saattaisi tarttua niin tiukasti että irtipääseminen olisi mahdotonta. Totta puhuen, näihin satoihin vieheisiin on taltioitu aimo annos suomalaista lohenpyyntihistoriaa. Loppuviikosta nuoren miehen istumalihakset kipeytyivät ahkerasta veneessä istumisesta niin että taukopaikalla Jarin lempiasento taisi olla selin makuulla. Tosin silloin unikaan ei aina ollut kovin kaukana…
Lohet loistivat poissaolollaan eikä Jounin paljon nähnyt kalakellarikaan saanut jääpatjalleen totuttua lohipeittoa. Jouni sai tarvittavat syömälohet verkoistaan ja piti muutamaa hopeakylkeä kellarissa turistikalastajien uskoa vahvistamassa. Ainoa porukkamme kalahavainto oli yksi kunnon tärppi Aittikosken alaosasta.
Juhannusaattoiltana Aittisuvannon rannalla vietettiin kunnon juhlat. Aurinkoinen ja tyyni ilma kruunasi keskikesän juhlan. Komean kokon lämmössä loimutti Jouni lohta kaikille paikalla olleille. Lohikimpalein höystetyt kepit kiersivät kokkoa joka puolella. Pitkään jatkunut loimutus herkullisine tuoksuineen herkisti makuaistimme äärimmilleen. Liekö koskaan on lohi maistunut yhtä hyvälle? Tuon illan jälkeen opimme nauttimaan myös rapeaksi paahdetusta lohennahasta. Tuo suolaripauksella maustettu herkku saa veden kielelle takuuvarmasti. Jotta kulinaristiset nautinnot eivät pääsisi loppumaan, taikoi Jouni vielä maistiaiset savulohesta joka oli kypsynyt tietämättämme pihan suojassa sijainneessa savustuspöntössä. Loppuillasta Jounin päähän löytyi myös komea peruukki. Vaaleat, pitkät hiukset hulmuten isäntä ruokki vieraitaan lisäksi lukuisin tarinoin.
Seuraavana iltana Jari ja Vessi lähtivät Tuharin kyydissä kohti etelää. Olimme suunnitelleet että kalastaisimme Heinon kanssa vielä yhden yön Helenan huilatessa kunnolla tulevaa ajomatkaa varten. Niinpä Helena jäi pakkailemaan mökille kun ajoimme veneellä Aittikosken lähtöpaikalle. Säässä oli tapahtunut merkittävä muutos. Pitkän kuivan jakson jälkeen alkoi sataa vettä. Tihkusateessa aloitimme laskun ja heti Aittikosken alaosassa lohi tarttui rannalla valittuun perhoon. Lohi tuntui olevan hyvän kokoinen ja väsyi vähitellen. Se ui jopa kerran aivan veneen vierestä hitaan ylväästi. Tihkusateesta ja tummenneesta säästä johtuen emme kyenneet näkemään sitä – vain reilun metrin perhon edessä oleva leikari kulki pinnan yläpuolella silmienne editse miltei veneen laitaa viistäen.
Koukkaus tuntui onnistuneen hienosti. Vain lohen putoaminen koukusta veneen pohjalle aiheutti vipinää kalamiehiin. Heinon kokovartalohalaus piti kuitenkin lohen aisoissa veneen pohjalla. Kopautus papilla lohen niskaan ja ilo pääsi valloilleen. Ihastelimme kymmenen kilon lohta ja kiittelimme säidenhaltiaa kelin muutoksesta. Kun katsoimme lohta vähän tarkemmin, hymymme levenivät entisestään. Perho oli kiinni lohen silmän yläpuolella, silmäkuopan reunassa. Ja se koukkaus – lohesta ei löytynyt koukun reikää, ei sitten millään. Heino oli koukannut kalan niin taitavasti, että lohi oli ollut nostokoukun kidan mutkassa, täydellisessä vaaterissa!
Joskus tuntuu että lohta ei saa millään konstilla – ja sitten se annetaan tarjottimella.
Ihme ja kumma
Olin päässyt ensi kertaa Tenolle. Elettiin 70-luvun puoltaväliä ja olin juuri ohittanut kymmenen vuoden rajapyykin ja vihdoinkin riittävän vanha lähtemään miesten reissulle pohjoiseen. Isä-Toivolle, siis Tuharille, mukaantuloni ratkaisi majoittumiseen liittyneen pulman sopivasti mukavampaan suuntaan. Jo vuosia oli isä kalakavereineen majoittunut teltassa, kelissä kuin kelissä. Sadesäiden sattuessa olivat vaatteet olleet ”riittävän” kosteita koko reissun ajan. Nyt, pikku Toloperin lähdettyä mukaan, oli aika siirtyä mökkimajoitukseen. Eihän tuommoista pojan rääpälettä voisi teltassa pitää…
Olimme Aittisuvannon rannalla, minä, isä ja Heino, josta oli tuleva vielä vuosikausiksi lohireissujemme kestokumppani. Miten suurenmoinen paikka tuo olikaan. Kotona Keski-Pohjanmaalla ei ollut mitään tähän verrattavaa. Leveä joki virtasi rauhallisen arvokkaasti edessämme. Oikealla näkyi jylhä Ailigas ja vasemmalla joki jatkui lähes silmänkantamattomiin. Helanderin Jouni, Aittisuvannon isäntä, otti vieraat ystävällisesti vastaan.
Nuorimmaisena jouduin heti ensimmäisenä Jounin kujeiden kohteeksi. Suuret koukkuleuka -kojamot kuulemma saattaisivat napata pienen pojan suuhunsa, jos kahlailisin varomattomasti rantavesissä. Myöhemmin opin kyllä olemaan tarkkana, myös Tuharin ja varsinkin Heinon kanssa. Näin sitä lohimiestä kasvatetaan, ajattelin. Jouni majoitti meidät pieneen, muutaman neliön hirsitupaan. Nuoren miehen silmät ahmivat mökin vieraskirjan merkintöjä. Tämän mökin aikaisemmat asukit olivat olleet onnekkaita lohenpyynnissä. Joko pääsisi heti sinne joelle?
Veneessä aika kului rattoisasti. Isä souti ja kertoili tarinoita lohireissuiltansa. Taisi siinä hyväntuulisena hyräillä jonkun laulunkin. Minä taas katselin maisemia ja ihastelin joen pohjaa. Kuinka vesi voi olla näin kirkasta? Kaloja en silti kirkkaudesta huolimatta nähnyt ollenkaan. Vene oli huteran tuntuinen. Oikein seisomaanko sitä, jos lohi tarttuu?
Ja toisena aamuna lohi tarttui. Pitkä rupeama takatuhdolla istuen oli puuduttanut juniorin jäsenet. Pomppasin ohjeitten mukaisesti salamana seisomaan vapa kädessä. Lohi tempoili siiman päässä. Mitä ihmettä? Nuoren miehen polvet tutisivat niin, ettei seisomisesta meinannut tulla yhtään mitään. Täysi työ oli jo siinä, etten tippunut kiikkerästä veneestä ja vieläpä Vessiltä lainaksi saatu kela kädessä. Kaikeksi onneksi kala väsyi vähitellen ja Tuhari koukkasi komean lohijalan veneeseen. Nuori lohimieskin oli jäänyt koukkuun, loppuiäksi.
Seuraavana aamuna, kahvitauon jälkeen, olimme juuri laskeneet Aittikosken ja tulleet Suomen puoleisen särkän alapuolelle. Juttelimme niitä näitä ja mieli oli korkealla. Aurinkokin pilkahteli pilvien lomitse. Edellispäivän ensilohi oli päällimmäisenä ajatuksissa. Yht’ äkkiä nuoren miehen suusta pääsi: ”Nyt tähän vapaan ottaa lohi!” Otin vavan käteeni ja… juuri sillä hetkellä siihen tarttui lohi.
Olimme ihmeissämme tapahtuneesta. Hämmästyneet kommentit säestivät lohen liikkeitten seuraamista. Kalaa väsytellessä ohitimme sopivasti vapa notkuen edellämme lähteneen venekunnan. Lähtöpaikalla rintojansa röyhistelleet kalamiehet katsoivat leuat auki loksahtaneina kun Tuhari koukkasi lohemme juuri heidän katseiden alla. ”Sattuipas sopivaan kohtaan tämän lohen tärppi”, kuului isän tyytyväinen kuiskaus.
Mitä oikein oli tapahtunut? Eihän lohen ottia voi kukaan tietää etukäteen. Kuinka nyt lapsi sitten ”tiesi”, milloin lohi aikoo ottaa? Ja nimenomaan juuri siihen vapaan johon oli tarttumassa.
Olivatko herkät korvat kuulleet kalahaltian kuiskauksen?
Kuukauden kuva
Esox lucius
Klikkaamalla kuvaa näet sen suurempana