Wuosien Warrelta - Tunnelmapaloja ja tapahtumia historian lehdiltä
Luonnon ehdoilla (2022)
Vaikka olemme viettäneet Utsjoella jo lukuisia kesiä ja joululomia, ei kaipuu pohjoiseen tunnu vuosien myötä hellittävän. Luonnon ja ympäristön ainutlaatuisuus tarjoaa aina uutta nähtävää ja koettavaa. Kesäloman vietto Utsjoella vaatii etukäteissuunnittelua muiden muassa siitä, mitä varusteita ja työkaluja kesän aikana mahdollisesti tarvitaan.
Vihdoin kesäkuun ensimmäisellä viikolla kaikki oli valmista lähtöön ja Passatin keula suunnattiin kohti pohjoista. Matkamme sujui tällä kertaa tavallista värikkäämmin. Ensimmäinen stoppi oli Vaajakoskella, missä tapasimme Markun. Osman monivuotinen lohimies sai tuliaisinamme muutaman vaapun kesän korvikekalareissulle Väylälle ja me saimme nautittavaksemme laatikollisen Pandan herkullisia tuotteita.
Ajoimme sitten muutamaksi päiväksi Lestijärvelle sukuloimaan. Kylmälaukkuja purkaessamme huomasimme, että olimme tuoneet viime kesänä Utsjoelta palatessamme ovella varustetun pakastimen Lestille ja tarkoituksena oli viedä uusi, päältä täytettävä pakastin pohjoiseen. Olimme molemmat autuaasti unohtaneet koko pakastimen pakkaamiskiireissämme. Niinpä etsimme netistä sopivaa pakastinta joka sattuisi matkan varrelle ja sehän löytyikin sopivasti Rovaniemeltä.
Ja näin matka jatkui perävaunun uusintapakkaamisen jälkeen suuremmitta viivytyksittä. Inarissa pysähdyimme illansuussa Savikon perheen luona. Ari sai Kalakirjastolle lisää tutkija Eero Naskalin jäämistöä, tällä kertaa mm. aiemmin julkaistun kirjan käsikirjoituksen ja paljon erilaisia muistiinpanoja. Me saimme nauttia maistuvista leivonnaisista ja lämpimästä teestä Juutuanjoen rannalla, rantasaunan terassilla Roosan ja Arin miellyttävässä seurassa.
Kävimme alkupäivinä pienellä päiväpatikoinnilla Nuorgamiin suuntautuneen kauppareissun yhteydessä. Pulmankijärven eteläpäästä lähtevää reittiä pitkin pääsee aina Sevettijärvelle asti. Me kävelimme sitä muutaman kilometrin ylängölle saakka, mistä aukeaa avarat maisemat pohjoiseen, Pulmankijärven suuntaan. Keitimme ennen takaisin kääntymistä kahvit ja nautimme eväistä sekä hienosta näköalasta.
Anitta ja Pauli saapuivat tutulle Kivikosken mökille jo alkukesästä. Lohenpyyntikiellosta huolimatta veri vetää pariskunnan näille rannoille vuosi toisensa perään. Vietimme jälleen unohtumattomia yhteisiä hetkiä. Kyläilimme puolin ja toisin, kävimme Varanginvuonon rannalla Nessebyssä, kahvittelimme Yläkönkään kodalla ja kalastelimme yhdessä.
Tänä kesänä toteutimme monivuotisen haaveemme ja kävimme Utsjoen hautausmaalla. Kuinka pysäyttävä paikka se onkaan. Monet tutut nimet vilahtelivat hautakivissä ja puuristeissä. Yläseitikkojoen läheisyydessä olevan metsähautausmaan useimmat hautakummut olivat puolukanvarpujen verhoamia. Tällä hautausmaalla viimeinen leposija on todellakin luonnon helmassa. Utsjoen hautausmaa valittiin taannoin Suomen sadan kauneimman puiston listalle.
Juhannusviikolla aloitimme Elmon kanssa naapurimme Anna-Maijan mökin kunnostustyöt. Elmo kävi jo aiemmin tekemässä vanhalle huopakatolle huoltotöitä ja nyt tämä Johkamiellin ”sisarmökki” sai kokonaan uuden huopakaton räystäspelteineen. Vanha alkuperäinen maalipinta kaipasi myös ehostusta. Elmon pettämätön värisilmä valitsi mökin hirsipintaan tyylikkään tummanpunaisen sävyn. Viimeinen silaus mökille tuli ovien raikkaista väreistä. Työkiireiltään Maria ehti kestitä meitä kesän aikana. Hänen itse leipoma, tuore ruisleipä vei kielen mennessään.
Helteet saapuivat heinäkuun alkupäivinä ja Kevolla mitattiin parhaimmillaan peräti 32,5 astetta. Johkamiellin pihapöntössä varttuneet talitiaisen poikaset selvisivät kuumuudesta ja kurkistelivat välillä pöntön oviaukosta. Tarkkailimme niitä usein ja odotimme näkevämme niiden lähdön maailmalle. Toisin kävi, sillä eräänä aamuna tuttua viserrystä ei enää kuulunut. Poikaset olivat tulleet pöntöstä meidän nukkuessamme.
Vuosien varrella on ystäväpiirimme Utsjoella laajentunut melkoisesti. Kesällä tapasimme monia pohjoisessa tutuksi tulleita kalamiehiä ja kokonaisia perheitä. Hiipakat kantavat jonkinsorttista lapingeeniä suonissaan, niin ahkerasti he pohjoisessa vierailevat. Nuorimmasta, Sakusta on melkoisella varmuudella kasvamassa kova kalamies. Mukavaa että moni mökkinaapuri ja jokunen paikallinenkin poikkeaa kahvilla kuulumisia kyselemässä sekä vaihtamassa ajatuksia.
Helenan eräopintoihinkin liittyvä neljän päivän vaellusretki toteutui Tunturintytöt-nimellä. Tunturintytöt on ulkoilun yhteen saattama, luontoarvoja kunnioittava tyttöporukka. Tarja on kokenut vaeltaja, joka kantaa rinkkaansa kevein askelin. Anna-Liisa, varsinainen luonnonlapsi, heläyttää tarvittaessa koskettavan laulunsa vaikka tunturituulien vietäviksi. ”Kivi-Iivi” on erityisesti kiviin hurahtanut sitkeyden perikuva.
Kun nelihenkinen tyttökaarti lähti patikointireissullensa Nuorgamin tunturiylängölle, me lähdimme Tarjan puolison Masan kanssa Tenovuonolle taimenenpyyntiin. Menomatkalla pysähdyimme Pulmangin Teno-museossa ihailemassa entisaikojen kalastusvälineitä ja muita tarvekaluja.
Varsinaisen päärakennuksen näyttely oli kutistunut entisestä mutta ulkorakennuksissa oli paljon uutta nähtävää. Täytetty karhu oli hätkähdyttävä yllätys paitsi meille, niin myös Katalle joka nuuhki takajaloillaan seissyttä karhua ennakkoluulottomasti. Museon opas antoi meille arvokkaita vinkkejä jos joskus päätämme mennä kalaan Tenovuonon itälaidalle, Austertanaan.
Masa on mitä kokenein lohen ja taimenen vetouistelija. Vuonolla tapahtuva heittokalastus oli kuitenkin hänelle uusi aluevaltaus. Tenovuonolla sää ja kalaonni suosivat meitä. Niinpä vietimme mukavan illan kalastellen hienoissa maisemissa. Viiden mukavankokoisen saalistaimenen lisäksi siiman päähän erehtyi titti, joka kokonsa ja muotonsa puolesta olisi voinut olla vaikka Kuoppilasjoen kantaa. Irrotimme sen varovasti koukusta ja kristallinkirkas titti jatkoi onnellisena ensimmäistä kutureissuaan kohti yläjuoksua. Kalastusiltamme aikana taisi lukuisien pintakäyntien perusteella jokeen olla nousemassa oikea tittiparvi.
Hyvin nukutun yön jälkeen Tunturitytöt kävivät vielä huiputtamassa Kuoppilastunturin. Kävelymatka huipulle jäi hyvin mieleen, sillä keskellä polkua oli aivan tuoreet karhun jäljet. Karhu taisi asustella Kaavan lähistöllä koko kesän, koska näimme sen jätöksiä jo alkukesästä. Säidenhaltia tarjosi tyttöjen viimeiselle retkipäivälle parhaat mahdolliset olosuhteet maisemien ihailuun. Mikään valokuva tai video ei voi koskaan välittää sitä tunnetta kun voi katsoa jokaiseen ilmansuuntaan katoavaa, loputtomien tuntureiden muodostamaa aallokkoa. Tunturityttöjen muistorikkaat päivät raikkaassa ulkoilmassa saivat makoisan päätöksen, kun ruokailimme vielä yhdessä suurella porukalla Aurora Holidaysin ravintolassa. Tiinan taidot ravintolansa keittiömestarina tulivat jälleen kerran todistetuiksi.
Tiinan ansioksi on laskettava myös se, että Elina ja Petu olivat toistamiseen useita viikkoja Utsjoella. Elinan työpesti lomakylässä on tuonut samalla myös meille enemmän yhteistä aikaa heidän kanssaan. Kävimme yhdessä ajelemassa Varangin rantoja aina Pykeijaan saakka. Kävimme kurkkaamassa samalla laiturissa olleita vuokrattavia veneitä, joilla voi käydä omatoimisesti pyytämässä merikaloja Pykeijan lähivesillä. Vuokraaminen alkoi tuntua houkuttelevalta ajatukselta kun veneet näyttivät luotettavilta ja olivat kohtuuhintaisia pelastuspukuineen kaikkineen.
Löytämämme kalastuspaikat olivat maineensa veroisia. Vedet olivat kirkkaita ja harjuksia riitti – reilusti. Erään kosken niska suorastaan kuhisi kaikenkokoisia harjuksia. Innokkaimmat olivat kiinni perhossa jo kun olimme vasta valmistautumassa heittoon. Pari kuvankaunista pienehköä taimentakin tarttui harjusperhoihimme. Kalastus tuolla koskella oli parhaimmillaan kuin suurissa unelmissa. Otimme mukaamme lopulta neljä syömäkalaa, loput jäivät kasvamaan ensi kesään.
Sampo, Väinö, Piia ja Ossi piipahtivat pikaisesti mökillämme paluumatkallaan Nordkappista kohti etelää. Porukalla oli tuliaisina melkoinen puheripuli, niin paljon oli reissulla ollut nähtävää. Pojat ovat jo sen ikäisiä että tällaiset matkakokemukset jäävät mieleen loppuiäksi. Ennen matkan jatkumista kotikonnuille Sampo ehti paistamaan kaikille herkulliset vohvelit.
Nuoripari Anne ja Vesa pysähtyivät Kaavaan omalla pohjoisen reissullaan. Vesa on armoitettu harjuksenpyytäjä, joka viettää joka kesä viikon Käsivarren parhailla harjusvesillä. Tällä kertaa Tenon harjukset saivat tuntea Vesan pyyntitaidot nahoissaan. Annen tyyli ei pettänyt Tenon rannoillakaan. Hyttysiltä suojautumisenkin voi tehdä tyylikkäästi. Joku muotijulkaisu olisi ilahtunut varmasti jos olisi sattunut kuvaajineen paikalle.
Heinäkuun loppupuolella koko alkukesän vaatimattomana virrannut Teno sai lisävauhtia sateiden tuomasta vedennoususta. Harjuksen pyyntipaikat muuttuivat kertaheitolla ja kalat tuntuivat piristyneen pienen tulvan myötä. Sidoin tänä kesänä elämäni ensimmäiset perhot. Pienten perhojen sitominen tuntui aluksi epätoivoiselta tuhertamiselta. Helenan ansiokkailla vinkeillä sain lopulta tehtyä muutaman Red Tagin, jotka antoivat heti saalista. Sidoin myös pienen streamerin kymppikoon koukkuun koiramme Katan karvoista. Vaaleampaa, pehmeää alusvillaa runkoon ja tummempaa, jäykempää pintakarvaa siiveksi kahdella kimallekuidulla terästettynä. Rungon perään tuli vielä ripaus villalankaa. Tämä perho osoittautui heti varsinaiseksi ottikamppeeksi.
Sain aluksi kookkaan harjuksen tuolla perholla. Sitten Helena tartutti perhoon jonkun isomuksen, ehkä taimenen, joka vei lopulta perhon mukanaan. Sidoin uuden samanlaisen perhon ja kalastin jälleen Kylmäkaltion suvannossa. Tulvan myötä suvannon alaosassa on rannan lähellä houkuttelevia monttuja, joista ajattelin yhyttää taimenen siiman päähän.
Rantaa alavirtaan kävellessäni näin erään kiven huopeessa pintakäynnin ja heitin perhon kalan nähtäväksi. Kuiskasin puoliääneen ”nappaa, nappaa” ja samassa perhoa vietiin hurjasti. Kala ryntäsi virtaan keskemmälle jokea ja hyppäsi korkealle. Oliko se taimen vai pieni lohi? Seuraava viisiminuuttinen jäi ikuisiksi ajoiksi mieleen kun väsyttelin edestakaisin ryntäilevää ja hyppivää kalaa ohuella perukkeella varustetulla harjusvavalla. Jännitin välillä jopa siiman loppumista, niin kauas se ensimmäisillä ryntäyksillään ehti.
Mitä pidemmälle väsytys eteni, sitä varmempi olin että kala oli pieni lohi. Ja kun se lopulta oli haavissa, ei siitä ollut epäselvää. Kirkas vastanoussut titti tarjosi jännitystä enemmän kuin moni uskoisi. Kalan elvytys kesti yllättävän pitkään. Kuvasin sen ja vapauttamisen videolle, tulevaa elokuvaamme varten.
Seuraavana päivänä olin heittelemässä ylempänä, paikassa mistä Anitta sai taimenensa muutamaa viikkoa aikaisemmin. Kun ”Kata-streameria” vietiin jälleen, olin varma, että nyt siimassa on vihdoinkin tavoittelemani taimen. ”Tämähän onkin melko suuri”, ajattelin kun kala ui pitkään ympäriinsä näyttäytymättä pinnassa ja painoa tuntui vavassa eilistäkin enemmän. Paikallinen ystävämme pysähtyi autollaan kohdalle ja tuli viereen seuraamaan väsytystä.
Harjusvapa oli aivan luokilla ja sen voima ei riittänyt alkuunkaan tälle kalalle. Peruke oli yhä tuo ohut, näiden nykyisten sääntöjen mukaisesti. Vahva kala uiskenteli pohjia myöten, mutta ei onneksi lähtenyt kuitenkaan kovempaan keskivirtaan. Kun se ensi kerran pyörähti pinnassa, ei lajista voinutkaan olla varma. Väsytys kesti pitkään ja kieli pysyi keskellä suuta. Tämä kala oli saatava ja siiman kestettävä. Lopulta maltti piti sekä siima kesti ja haavisin kalan ihmeteltäväksi. Kata-streamer oli tukevasti kiinni, keskellä 2,5-3kg lohen leuankärkeä. Oli pieni ihme että siima lopulta kesti. Tämänkin lohen elvytys ja vapautus kuvattiin videolle.
Kun lohien vaatimattomaan määrään lisätään ensi kesäksi ennustettu kyttyrälohien suurinvaasio, ovat hyvät neuvot kalliit tämän vyyhdin ratkaisemiseksi. Viimeisimpänä ehdotuksena kyttyrälohien eliminoimiseksi on esitetty monille pienemmille joille sopivaa laitteistoa, joka tunnistaa kapeaan käytävään johdetut kalat. Jokeen kuulumattomat kalat joutuvat karsinaan josta ne on helppo poistaa. Toivottavasti nykyaika tekniikoineen voi auttaa myös vuolasta Tenoa tässä ongelmassa. Ensi vuonna tähän aikaan olemme jo paljon viisaampia tuon asian suhteen.
Elämme monessa suhteessa erikoisia aikoja. Maailma ja sen meno ovat aikamoisessa myllerryksessä. Omat vaikutusmahdollisuudet tilanteen parantamiseksi ovat pienet, mutta ne ovat olemassa. Välinpitämättömyys ja silmien sulkeminen ei ainakaan korjaa asioita, oli sitten kyseessä Tenojoen hyvinvointi tai vaikkapa erilaiset kriisit joita nyt todistamme.
Vuosien aikana Utsjoella viettämämme aika on avannut silmämme huomaamaan minkälainen rikkaus ympäröivä luonto on. Kaunis mutta herkkä luonto ei kuitenkaan kestä kohtuutonta kuormitusta. Monet lajit, niin eläimissä kuin kasveissakin selviävät tällä hetkellä juuri ja juuri. Kuormituksen jäljet näkyvät pitkään ja palautuminen sekä uusiutuminen on hidasta. Onko tuossa jotain tuttua? Luonto on kuin me ihmiset.
Lohen vuosi (2021)
Keväällä, kun Suomi ja Norja päättivät Tenojoen täysrauhoituksesta lohenpyynnin osalta, muuttuivat monien kesäsuunnitelmat aiemmin totutusta. Paikallisille asukkaille Tenon lohi on aina ollut keskeinen osa elämää. Historiallinen lohenpyyntikielto katkaisi ensimmäistä kertaa vuosisatoja, jopa vuosituhansia kestäneen pitkän perinteen. Lohenpyynti on rytmittänyt Tenon varressa asuvien vuodenkiertoa. Kesäaikaan lohennousu ja pyynnin onnistuminen ovat jokapäiväinen, miltei tärkein puheenaihe. Myös monen kalastusturistin lomasuunnitelmat muuttuivat rauhoituksen vuoksi ja lohenpyynnistä haaveilevat suuntasivat tällä kertaa Tornion- ja Muonionjoelle. Aivan kaikkea kalastusta ei Tenolla kuitenkaan kielletty. Paikalliset saivat verkottaa taimenta, siikaa ja harjusta aivan kesäkuun alkupäivinä. Turistillekin tuli mahdollisuus pyytää kevein perhovälinein samoja kohdekaloja.
Kuinka suuri vaikutus villilohikantoihin on Norjan rannikon kalankasvatusteollisuudella? Entä merikalastuksen vaikutus? Toivottavasti rauhoitusvuosi antaa lisäaikaa lohikannan toipumiselle. Lisäaikaa tarvitsevat myös tutkijat vakavan ongelman ratkaisemiseksi. Ongelmat näyttävät olevan niin laajoja, että entisen kaltaiseen lohenpyyntiin tuskin palataan vähään aikaan, jos koskaan.
Mökillä alkukesän hommina harvennettiin tontin koivikkoa. Tunturikoivu on ykkösluokan puuta kiukaan ja kamiinan lämmittämiseen. Veneen tervaus kuuluu myös jokaiseen alkukesään, niin myös tähän. Venettä ei tänä kesänä kuitenkaan laskettu vesille ollenkaan, koska Norja ei antanut lupaa kalastaa omilta rannoiltaan. Maaherranväylän ja Annebaktin huippuharjusapajat saivat jäädä rauhaan meiltä ja monilta muilta vavanheiluttajilta.
Paini oli molempien koirien mielestä parasta leikkiä. Ei voi kuin ihmetellä kuinka nuori Töpseli ja kymmenvuotias Kata jaksoivat painia aamusta iltaan. Lepohetken tullessa Töpseli saattoi nukahtaa salamannopeasti mitä kummallisempiin asentoihin.
Töpselin paimennusvietti sai kunnon herätyksen kun porot suurine sarvineen jolkottivat pihallemme. Sarvipäät saivat saman tien kunnon haukut ja varmuuden vuoksi toiset perään kun ne pysähtyivät Nuoraskarille ihmettelemään moista läksytystä päitään pudistellen.
Kun Helinän ja Outin vaellus lähestyi loppuaan, järjestimme heille yllätyksen. Olimme luvanneet tulla hakemaan heitä reitin itäiseltä päätepisteeltä. Lähdimme matkaan kuitenkin paria tuntia aikaisemmin, jotta ehdimme yllätykseksi kävellä heitä vastaan Silkeájan tulipaikalle. Yllätys onnistui suunnitellusti ja ikävän vaivaamat Helinä ja Töpseli kohtasivat ensi kertaa monen päivän jälkeen. Hyvävoimaiset vaeltajat saivat tulipaikalla tuoreet nokipannukahvit juhlavine purtavineen onnistuneen vaelluksen kunniaksi.
Paikka tuli tänä myöhemmin kesänä tutuksi monille, kun Ylen uutiset kertoivat Arktisesta aikavaelluksesta, joka alkaa juuri samaiselta Nammajärveltä. Reittimme kulki hienoissa maisemissa, vaikka ihan tunturiylängöllä emme olleetkaan. Kävellessä näimme mustaviklon, joka ilmoitti kuuluvasti kulkijan saapumisesta reviirilleen. Mustaviklon laskeuduttua sain otettua siitä ensimmäiset kuvani ikinä.
”Eteläpohojalaanen” Hiipakan perhe on tuttu näky Utsjoella. Koko perhe nuoresta Sakusta lähtien nauttii kauniista maisemista ja ulkoilusta. Viime kesänä Saku väsytteli ensimmäisen lohensa ja tänä kesänä harjuksen. Masan kertoma lohestustarina vuosien takaa Akukoskelta taltioitiin uutta Teno-elokuvaamme varten.
Korona-ajasta ei ole ollut pelkkää haittaa. Jo Utsjoelle tullessamme huomasimme, että leirintäalueella oli runsaasti matkailijoita. Kotimaisia turisteja tuntui olevat pitkin kesää yllättävän paljon. Vilkastunut matkailu sekä ulkoilu- ja vaellusbuumi tulivat Utsjoelle juuri kreivin aikaan. Lohituristien tilalle on tullut muita matkailijoita, erityisesti luontomatkailijoita. Luonnon vetovoimaan satsaavat myös Utsjoen uusimmat matkailuhankkeet, mm. myöhemmin tänä vuonna avattava Hotelli Pisara, joka sijaitsee aivan kylän kupeessa. Utsjoen ja Tenojoen risteyskohtaan rakennettu hotelli kelohuviloineen houkuttelee seudulle entistä enemmän matkailijoita myös ulkomailta.
Juhannuksen jälkeen teimme Osmanhovin Anjan ja Hemmon kanssa retket Skaidijärvelle ja Ailigastunturille. Skaidille Helena teki mukaamme sellaiset gourmet-retkieväät, että muut kodalle eksyneet nieleksivät kateellisina ja hämmästelivät näkemäänsä. Ailkkaalla me taas näimme komeiden maisemien lisäksi valkoviklon.
Poroaidan jälkeen matka jatkui talvisen moottorikelkkareitin harvalukuisia opasteita seuraten. Pienen ylimääräisen haasteen kävelyyn toi ajoittain polven korkuinen vaivaiskoivikko, mikä hankaloitti etenkin Katan kulkemista. Pienen koiran oli kävelyn sijaan loikittava eteenpäin päästäkseen. Paluumatkalla valitsimme reitin viitoitusta alempaa, mikä olikin huomattavasti helpompaa kävellä juuri vähäisemmän vaivaiskoivikon ansiosta.
Illalla kun lämpötila laski hieman, niin järvellä alkoi näkyä joitakin tuikkeja. Reissun ainoa kalatapahtuma oli kun yksi rautu kävi hetken siiman päässä järven länsinurkalla. Onneksi emme lähteneet aiemmin suunnittelemalle päiväretkelle Birkejärvelle, sillä muutaman kilometrin kävely tuossa auringonpaisteessa ja helteessä olisi ollut järjetöntä. Kalastuskaan tuossa kelissä tuskin olisi tarjonnut suuria elämyksiä. Yöllä tuo reissu olisi onnistunut, mutta yöt oli varattava nukkumiselle koska päivällä ei yksinkertaisesti pystynyt nukkumaan.
Kerrankin oli siis aikaa maisemien ihailulle ja ihailtavaa toden totta riitti. Viiden tähden telttapaikaltamme oli esteetön näköala järven yli viidelle Norjan lumihuippuiselle tunturille, Rastigaissalle, Keinugaissalle ja niiden kolmelle serkulle. Kuikka konsertoi illalla järvellä uiden ja porotokka kävi yön aikana reissun Vardotunturin rinteitä kävellen, palaten aamuyöstä samaa reittiä. Tunturikihut lensivät illalla järvelle kuuluvasti äännellen. Kyllä se ihmisen elämä kuluisi näinkin, luontoa tarkkaillen.
Paluuaamuna heräsimme varhain, sillä sääennusteet lupailivat Utsjoelle ennätyshelteitä. Ja sellaiset myös saatiin. Paluumatkamme kruunasi kotkan näkeminen Garvinoaivin alarinteellä. Saavuimme Tunturitupien kioskille puoliltapäivin, ”melkoisen” hyvin ruskettuneina. Tällä kertaa jäätelöt ja kylmät limsat maistuivat entistäkin paremmilta.
Kesällä alkoi kuulua uutisia kyttyrälohen kiihtyvästä noususta Finnmarkin jokiin, myös Tenoon. Kaikuluotaus kertoi lohduttomasti kyttyröiden massavaelluksesta. Parhaimpina tai pikemminkin pahimpina viikkoina kyttyröitä nousi selkeästi enemmän kuin joen alkuperäisiä lohia. Tyynenmeren pohjoisosassa elävät kyttyrälohet näyttävät valtaavan elintilaa nyt jo lähes koko Skandinavian alueella. Supikoira ja kuningasrapu ovat saaneet kaverikseen kolmannen luontoon päästetyn lajin itäisestä naapurimaastamme. Voi turskanperkeet, mitä vahinkoa nuo kaikki lajit ovat jo saaneet aikaan!
Heidin, Matin ja Harrin hengästyttävään tahtiin edennyt Lapin kiertue piipahti jälleen Utsjoella. Ilahduttavan moni oli tullut Utsjoen kirkkoon nauttimaan musiikista ja huippuammattilaisten osaamisesta. Musiikilla ja luonnolla on paljon yhteistä. Viimeaikaiset tutkimukset ovat todistaneet molempien positiivisen vaikutuksen ihmisten hyvinvointiin. Tämän me musiikista ja luonnosta pitävät olemme huomanneet myös itse. Utsjoella jos missä on erinomaiset puitteet ulkoilmakonserteille. Eräs kuuluisa kapellimestari sanoi aikoinaan ymmärtäneensä Sibeliuksen musiikin laajat kaaret vasta nähtyään Lapin tunturit.
Hollolalaiset Sampo, Väinö, Piia ja Ossi ovat menettäneet sydämensä lopullisesti Pohjois-Lapille. Tällä kertaa heidän reissunsa osui helteiden jälkeiseen aikaan, jolloin välihousuja tarvittiin useampana päivänä. Teimme yhteiset retket Kevon reitin alkupäähän ja Skaidijärvelle. Kaavan lomamökissä asunut perhe patikoi myös Kuoppilastunturin huipulle, missä pojat kävivät nyt ensi kertaa. Johkamiellin krokettiturnaus tarjosi jännitystä aivan viime hetkille saakka ja kisa-areenan epätasainen maasto teki pelistä entistä haastavamman. Jännitystä tarjosi myös Nollamissa kalastettu harjus, jonka Ari tartutti, Sampo väsytti ja Väinö haavisi. Todellista tiimipeliä tämä kalastus.
Elinan ja Petun saapumista odotimme suurella ilolla. Elina pestautui reiluksi pariksi viikoksi töihin Aurora Holidaysin viihtyisään lomakylään. Maittavaa ruokaa Tiinan johdolla tarjoava ravintola sai Elinasta apulaisen joka huolehti myös vuokramökkien siisteydestä. Pitkien työpäivien väliin mahtui myös vapaapäiviä, jolloin saimme viettää odotettua yhteistä aikaa. Yläkönkään ylimmän kosken niskalla nautimme upeasta aurinkoisesta illasta kalastellen ja eväistä nauttien. Kun Elina ja Helena tekivät ”tyttöjen” retken Nuorgamiin, lähti miesväki harjuksenpyyntiin Vetsikkoon. Tuulisessa säässä harjuksia tarttui harvakseltaan ja ne olivat melko pieniä, kunnes Petun perhoon tarttui syvästä rantakuopasta varsinainen isomusharjus. Taistelusta voittajana poistunut harjus otti kamppailusta muistoksi Petun kaikkien aikojen parhaan ottiperhon ja esitteli sitä varmasti ylpeänä harjusystävilleen.
Tätä todella isoa harjusta tuli yritettyä useampana päivänä, olisihan se ollut suurin koskaan saamani harjus. Varsinainen sukumme harjusmies Petu näytti sille kaikki perhonsa (paitsi sitä yhtä joka on siis siellä Vetsikossa...) mutta harjus ei niihin erehtynyt. Minulla tuo harjus tuntui jo hetken painona siiman päässä, mutta takaheitoissa kiviin osunut koukku oli tylsynyt ja harjus ei tarttunut. Viimeisenä päivänä ennen kotiinlähtöä kävin vielä kerran yrittämässä tuota harjusta, josta oli tullut jo oikea kiusankappale. Harjuksesta, mitä ihmettä! Isomus näyttäytyi yleensä pintaan puurtavan kiven huopeessa, muutaman metrin päässä itse kivestä. Nyt tuo tuttu kiven huove oli hiljainen. ”Onkohan kala kuitenkin erehtynyt jonkun muun perhoon?”, ajattelin perhoa heittäessä. Niinpä muutaman tyhjän heiton jälkeen päätin lähteä mökille jatkamaan pakkaushommia. Katkaisin siiman leikkureilla ja laitoin perhon rasiaan. Juuri kun käänsin selkäni joelle lähteäkseni pois, kuului selän takaa tuttu läiskähdys. Hymy kiiri kasvoilleni. Kiusaus oli suuri, mutta en katsonut enää taakseni. Ensi kesänä tavataan taas.
Merkillinen kesä (2020)
Mennyt kevät jää meidän jokaisen mieleen rajoituksien ja eristyksen ajanjaksona. Viruksenketale vaikutti ja vaikuttaa yhä meidän jokaisen arkeen tavalla tai toisella. Arvaamattoman tehokkaasti levinnyt virus on pistänyt maapallon väen nöyrästi polvilleen, yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta. Täällä pohjolassa Suomen ja Norjan virustilanne näytti vihdoinkin helpottavan juuri ennen kesää. Suomen ja Norjan rajojen avauduttua monen suomalaisen perheen lomamatkat suuntautuivat tänä kesänä Euroopan sijasta Pohjois-Suomeen ja -Norjaan. Rajan aukeaminen mahdollisti myös Tenon kalastuslupien myynnin. Lupakaupan myöhäinen avautuminen näkyi lopulta myymättä jääneiden lupien tavallista suurempana määränä. Harmiksemme läheiselle Kuoppilasjoelle ei myyty tälle kesälle yhtään lupaa. Viime keväänä Metsähallituksen lupakauppa möi vahingossa joelle kaksinkertaisen määrän lupia, joten tänä kesänä lupia ei saanut sitten kukaan.
Viime talvena koko Lapissa nautittiin kunnon lumitalvesta. Utsjoellakin lunta oli enemmän kuin vuosiin. Sitä vastoin Etelä-Suomessa lunta saatiin vain muutamaksi viikoksi ja koko talvi oli konkreettinen muistutus ilmastomuutoksen vaikutuksesta elinympäristöömme. Lapin luminen talvi sai keväällä ja alkukesästä aikaan varsinaiset suurtulvat. Matkallamme kesäloman viettoon Utsjoelle, käytännössä kaikki ylittämämme joet tulvivat ja näkemämme järvet olivat ääriään myöten täynnä sulamisvesiä.
Kävimme perinteisesti katsomassa Kuoppilastunturin laelta Norjan suurtuntureiden lumitilannetta. Kesäkuun puolessa välissä lunta näkyi Rasti- ja Geaidnogaisalla niin paljon että sukset ja lumikengät olisivat olleet parhaat kulkuvälineet noille rinteille aikoville. Sulamisvesiä näytti riittävän koko kesäksi.
Päivällä oli mukava keitellä kahvit Vitosen kodalla yhdessä Rossin perheen kanssa ja kertailla aamun tapahtumia. Kahvien lisäksi herkuttelimme paistetulla, Jarin pyytämällä Tenon taimenella ja taidettiinpa siinä syödä myös nuotiopannulla paistettu räiskäle poikineen mansikkahillolla höystettynä. Vatsat täynnä lähdimme pistääntymään Jussin kanssa vielä joelle, olihan kalastuslupamme yhä voimassa. Kalaonnemme näytti jatkuvan, sillä saimme kymmenen minuuttia ennen lupa-ajan loppumista virkeän lohijalan aivan Posti-Pekan venerannan kohdalta. Tämän paremmin ei kalastuskesä voisi juuri enää alkaa.
Vietimme yhden päivän lohta soutaen ja seuraavana päivänä suunnistimme Tenovuonolle taimenen pyyntiin. Tätä paikkaa isä oli odottanut erityisesti. Taimenet olivat tällä kertaa reilusti alavirrassa, mikäli lokkiparviin oli uskominen. Yksi taimen pääsi kuitenkin Toivon haavittavaksi. Se tarttui aivan entisen merirajan kohdalta ja jo ensi hetkistä asti oli selvää, että taimenennätykseni saattaa nyt rikkoutua. Isomus kävi pinnassa vasta aivan rannan tuntumassa, kierreltyään sitä ennen pitkät kaarrokset pohjaa seuraillen. Hymyt olivat herkässä, kun taimen oli vihdoin haavissa. Taimen, koukkuleukainen, oli juuri sellainen, joista Tenovuonon taimenpaikka parhaimmillaan tunnetaan. Oma taimenennätys kirjataan nyt numeroin 76 cm ja 4,0 kg.
Ennen isän kotiinlähtöä kävimme yhdessä syömässä Deatnu-ravintolassa, Aittisuvannon rannalla. Muistorikkaissa maisemissa herkutellessa oli mukava kerrata muutama lohenväsytys. Vaikka moni asia on muuttunut vuosien saatossa lähiympäristössä, virtaa Teno yhä samalla tavalla kuin ennen vanhaan.
Juhannuksen jälkeen lohestus näytti haastavamman puolensa. Vaikka käsillä olivat kesän oletettavasti parhaat lohiviikot, olivat saaliit kaiken kaikkiaan vaatimattomia. Alajuoksulla, Pulmangissa tapahtuva kaikuluotaus kertoi vaatimattomasta lohennoususta. Joitakin lohia joesta toki saatiin. ”Lieksan miehet”, nuo todelliset herrasmiehet ja lohiveteraanit näyttivät mallia muille komeilla lohillaan. Heidän suurimman, lähes 15-kiloisen kojamon väsytyksen pääsin kuvaamaan törmältä, kun he lipuivat veneineen mökkimme ohitse vapa luokille taipuneena. Saatiinpa Utsjoella myös osoitus säätilojen oikullisuudesta. Yhtenä kesäkuun viimeisistä öistä satoi lunta, joka koristeli lähitunturien huiput valkoiseksi.
Viiden soudetun tyhjän soutuluvan jälkeen ahkeruus lopulta palkittiin. Heinäkuun ensimmäisenä lauantaina soudin Kivikosken alla, kun ensi kertaa vedessä ollutta vaappua lähdettiin viemään oikein kunnolla. Lohi ryntäsi kauas ylävirtaan ja aloin olla jo huolissani, koska Ambassadeurin puola alkoi tyhjentyä uhkaavasti. Näin kun lohi kävi pinnassa roiskaisemassa ja lähti onneksi tulemaan takaisin alaspäin. Se ui aivan Suomen rantaan ja jatkoi alavirtaan rantakiviä hipoen. Laskeuduimme alavirtaan kohti Vitoslompoloa, minä ja vene edellä rannan läheisyydessä olevia kiviä väistellen ja lohi perässä, samalla lähestyen venettä koko ajan. Veneen kohdalle päästyään lohi kiersi koko veneen ympäri, kuin nähdäkseen mitä siiman toisesta päästä löytyy. Uteliaisuus taisi olla molemminpuolista. Lohi näytti jopa suuremmalta mitä etukäteen odotin.
Utsjoella lomaansa viettävän on hyvä tietää, että paikkakunnalla on monenlaista tarjontaa ympäri vuoden. Me kävimme Utsjoen kirkossa kuuntelemassa Heidin, Miikan ja Harrin konsertin, joka oli samalla heidän Lapin kiertueensa päätöskonsertti. Moniosaaja Helena pääsi konsertissa yllättäen hommiin, kun kirkossa tarvittiin lipunmyyjää. Korkeatasoisen konsertin jälkeen Miika ja Harri jäivät mökillemme yöksi, Heidin jatkaessa matkaansa saman tien kohti etelää. Maastopyöräilystä innostunut Miikka testasi heti seuraavana päivänä paikallisia maastopyöräreittejä, matkaten sen jälkeen kohti Pohjois-Norjaa.
Hollolalaiset Sampo ja Väinö palasivat pohjoiseen vuoden tauon jälkeen. Isä-Ossia ja äiti-Piiaakaan ei tarvinnut matkaan juuri houkutella, sillä koko perhettä yhdistää yhteiset elämykset luonnon helmassa. Ekaluokkalainen Sampo on virvelimies. Tänä kesänä tavoitteena oli saada se ensimmäinen lohi, Väinön viimevuotista esimerkkiä seuraten. Niinpä lähdimme joelle heti matkustuspäivän jälkeisenä aamuna. Saavuimme Kivikosken lähtöpaikalle juuri ennen aamuseitsemää, ensimmäisenä venekuntana. Anitta ja Pauli olivat Kivikosken rantamökillään myös lähdössä kalaan, vilkuttaen meille kättä rantatörmältä. Lähdimme laskemaan koskea toiveikkaana, olihan keli mitä parhain. Pilvinen aamu miltei tuoksahti lohelta. Päästyämme kosken alle tutulle ottipaikalle, pärähti kelan jarru lohen otin merkiksi. Lohi säntäsi saman tien ylävirtaan ja kelasimme vapaat siimat vedestä.
Kummipoika Väinön kalastusvuoro oli seuraavana päivänä, sunnuntaina. Veljekset tuntuvat olevan onnenpoikia, sillä Väinön tärppi tuli lähes samasta paikasta, mistä Sampon edellispäivän lohi koukattiin. Väinön väsyttelemä titti loikki hurjasti ennen kuin sen viimeinen loikka päätyi haaviin. Titin suussa oli sama ”Onnela”-vaappu kuin Sampon eilisellä lohella. Väinön onnistumisprosentti lohestuksessa on nyt tasan 100. Kahtena vuorokautena kalassa ja saldona kaksi lohta.
Piia innokkaana vaeltajana patikoi Utsjoen kirkolta Kuoppilasjärvelle. Yövyttyään Kuoppilasjärven autiotuvalla hän palasi rengasreittiä kylän pintaan, missä sai viimeisten kilometrien ajaksi seurakseen vastaan tulleen Helenan. Johkamiellissä koettiin jotain ainutlaatuista, kun Ossi löysi taskustaan erikoisen soittopelin, munniharpun. Onko munniharppu koskaan aikaisemmin soinut Tenon törmällä?
Helena ei ostanut etukäteen yhtään kalastuslupaa täksi kesäksi. Puolisoluvan katoaminen lupauudistuksen mukana nosti luvan ostamisen kynnyksen korkealle, monen muun puolison tavoin. Kun mökkimme ainoan kiinteistöluvan kalastuspäivä lähestyi, huomasimme että lupakaupassa oli tuolle viikolle yksi lupa lunastamatta. Kuin ihmeen kaupalla saimme sen vuokrattua Helenalle, mistä suuri kiitos paikalliselle asukkaalle. Pääsisimme sittenkin yhdessä kalaan joelle, ensi kertaa useampaan vuoteen! Odotimme iltaan ennen kuin lähdimme joelle. Laskimme Kivikoskesta alaspäin pitkän laskun Nollamiin saakka, mutta lohet olivat vaiti. Helena ajoi veneen uudelleen ylävirtaan, Kivikosken lähtöpaikalle ja pidimme pitkän evästauon, jotta joki saisi rauhoittua oman ajomme jälkeen. Olimme ainoa venekunta koko joella. Yön hämärin hetki oli pian käsillä, ilma oli tyyni ja joesta alkoi nousta sumua. Tällainen sää loi joelle aivan oman tunnelmansa.
Otimme rannassa muutamia valokuvia tuoreeltaan ja kertailimme yhä tapahtunutta. Miten tämä on mahdollista? Ja sillä kesän ainoalla yhteisellä kalastusluvalla. Tällainen elämys oli kyllä hieno kokea yhdessä. Laitoimme saman tien kuvan lohesta kesälomalla olevalle pojallemme Petulle, joka vastasi nopeasti epäuskoisella kysymyksellä. ”Mitä? Kojamo? Taas!” Mökillä vantteran koukkuleuan mitoiksi varmistuivat 114,5 cm ja 16,1 kg. Lohikesästämme oli yllättäen tullut yksi parhaista.
Kesä oli erikoinen. Tenon vesi oli keskimääräistä korkeammalla koko kesän, kiitos lumisen talven ja viileän sään. Kokonaisuutena Tenon lohikesä jäi vaatimattomaksi. Alkukesän tulvatilanteen vuoksi osa nousulohista jäi luotaamatta koska Pulmangissa pidettävää laitteistoa ei saatu asennettua tulvivaan jokeen. Kun kaikuluotain saatiin asennettua, olivat nousumäärät odotettua vaatimattomammat. Vesitilanteen olisi toivonut tuovan enemmän lohta jokeen mutta kaikuluotaus kertoi viikoittain karua kieltään. Nousukäyrä pysyi matalana loppujen lopuksi koko kesän. Jokeen nousseet lohet olivat tänä kesänä tavanomaista suurempia, mutta tittejä ja lohijalkoja nousi keskimääräistä vähemmän. Myös todelliset suurlohet puuttuivat lähes kokonaan.
Nykyisen kalastussäännön tulokset rajoituksineen alkavat näkyä vasta parin vuoden kuluttua, joten vasta sitten olemme viisaampia rajoitusten vaikutuksista lohikantoihin. Tosiasia kuitenkin on, että kaikkiin Finnmarkin lohijokiin nousee yhä vähemmän lohia. Tutkijat selvittävät tiiviisti syitä tilanteeseen. Todennäköisesti syyt löytyvät haastavasta kokonaisuudesta, jossa vaikuttavat ilmastonmuutos, kalankasvatuksen tuomat ongelmat ja merellä sekä joessa tapahtuva kalastus.
Oma lohikesämme sujui yli odotusten. Suurin ansio siitä lankeaa kalastuksen ajoituksen onnistumiselle. Yhdessä jaetut kalastuskokemukset eivät unohdu koskaan. Lasten kanssa saadut kalat jännityksentäyteisine hetkineen ovat näistä ne kaikkein tärkeimmät.
Utsjoki on tänä päivänä ja tulevaisuudessa muutakin kuin lohi ja lohenkalastus. Uusimmat matkailuhankkeet houkuttelevat ihmisiä Utsjoen ainutlaatuisen luonnon pariin, paikallista kulttuuria unohtamatta. Kesäisin alueella on kalastuksen lisäksi monipuoliset vaellus- ja maastopyöräilymaastot, vieläpä poikkeuksellisen hyvissä maisemissa. Syksyn ruska-aika tarjoaa ulkoilijalle todellista silmänruokaa. Talviset revontulimatkat kiinnostavat ihmisiä kaikkialta maailmasta. Kevään pilkkiretkillä saa samalla kertaa kunnon rusketuksen ja maukkaita saaliskaloja. Me kaikki haemme elämyksiä. Ja Pohjoisen luonto pystyy tarjoamaan niitä.
Luontoäidin helmoissa (2019)
Viimeiset viikot ennen kesälomaa menivät Pohjois-Lapin säitä seuratessa. Jäät lähtivät Tenojoesta tänä keväänä poikkeuksellisen varhain. Viimeisimmän kalastussäännön johdosta paikalliset kalamiehet saivat katsella vapaana virtaavaa lohijokea kuukauden päivät ennen kuin pääsivät yhdeksän kuukauden tauon jälkeen kalastushommiin.
Vetsikkolainen jokivene kuuluu lajinsa aateliin ja siksi sitä hoidetaan suurella sydämellä. Tontin puusto koki myös pienen harvennuksen. Jos kesästä tulisi hyttyskesä, pääsisivät tuulenvireet paremmin pihalle ja veisivät hyttyset mennessään. Hyttysten päänmenoksi tarkastettiin myös linnunpönttöjen kunto. Pöntöissä viihtyvät asukit syövät itikoita melkoisen määrän kesässä. Helena teki mökillä vielä muutaman päivän etätöitä, kiitos tämän nykyajan tiedonvälitystekniikan.
Yläjuoksulla poikettuamme teimme Pahtavaarassa mieluisan havainnon. Suositun levähdyspaikan Tenon puoleista puustoa oli raivattu kevään aikana. Tenonlaakson komein maisema Norjan suurtuntureineen on jälleen kuvattavissa ilman nousemista tietä vierustavalle kaiteelle.
Talvi- ja erityisesti revontulimatkailu ovat tätä nykyä suuressa nosteessa. Kukapa ei olisi viime vuosina törmännyt Kakslauttasen revontuli-iglujen kuviin internetissä Suomen talvimatkailua esittelevillä sivuilla. Lisääntynyt matkailu sataa lopulta kaikkien kuntalaisten laariin kasvaneina verotuloina. Paikalliset yrittäjät hyötyvät myös uusista asiakkaista.
Kesäkuun alkuviikkojen saalisuutiset Tenolta olivat melko vaatimattomia. Rannoilla pohdittiin, että oliko lohennousu mahdollisesti aikaistunut varhaisen jäidenlähdön ansiosta. Ehkä ei, sillä lohet talvehtivat tuhansien kilomerien päässä Tenosta ja nousevat jokeen monien muidenkin olosuhteiden ohjaamina. Ilmaston ja merien lämpeneminen sen sijaan saattavat olla tekijöitä, jotka vaikuttavat vaelluskalojen käyttäytymiseen.
Saimme syödä tuoretta Tenosta pyydettyä kalaa heti lomamme alkupäivinä, sillä Maria ja Elmo olivat saaneet Renkusta hyvän kokoisen taimenen ja toivat sen meille mieluisana tuliaisena. Lohet olivat kuulemma ensimmäisinä kalastusviikkoina harvassa alajuoksullakin.
Koimme mieleen jäävän tapahtuman, kun olimme porukalla kahvittelemassa ja lätynpaistossa Vitosniemen kodalla. Seuraamme liittyi kaksi mukavaa lohimiestä, jotka olivat saaneet lopuillaan olevalla lohestusviikollaan saaliikseen taimenen, mutta lohi puuttui yhä. Niinpä nuotion ääressä tarjotun makoisan välipalan lisäksi neuvoimme heille hyvän nousukalan ottipaikan, ”Kallen kuopan”, metrintarkkoine soutuohjeineen. Miehet lähtivät oitis soutamaan Vitoslompoloon ja Hannunväylään. Kun lähdimme kahviteltuamme kävelemään kodalta mökkiämme kohti, ajoi äskeisten lohimiesten vene alavirrasta kohdallemme. Miehet olivat saaneet lohijalan juuri neuvomastamme paikasta. Metrilleen.
Seuraavalla viikolla saimme vieraaksemme Nallen ja Henrin. He ovat jo kokeneita Lapin kävijöitä, joille pohjoiset vaellusreitit ovat tulleet tutuiksi. Kävimme yhdessä katsomassa maisemia Kuoppilastunturin huipulta. Pidimme pienen eväs- ja lepotauon huipun tuntumassa, tuulen suojassa olleella heinikolla. Pehmeä heinikko selän alla ja aurinko lämmittämässä kasvoja – uni meinasi tulla jokaisen silmään tässä pienessä paratiisissa.
Seuraavalla viikolla vapa taipui useasti, mutta myös harmittavasti. Kyttyrälohi eli ”gorba” oli tehnyt paluun Tenojoelle monien muiden Finnmarkin lohijokien tapaan. Kyttyrälohet viihtyvät mietovirtaisissa paikoissa kuten kivien huopeissa ja rantojen läheisyydessä. Omat gorbani sain Kivikosken alaosasta ja Hannunväylästä, Hyljekiven alta. Molemmat päätyivät ruokakaloiksi. Ensimmäisen söimme savustettuna ja toinen keitettiin kalaruokiin ihastuneelle lapinkoira Katalle. Totuuden nimissä on sanottava, että hieman tummunut kyttyrälohi ei kuulu gourmet aterioiden raaka-aineeksi, paitsi koiran mielestä.
Heinäkuun ensimmäisellä viikolla pääsimme kalaan Kuoppilasjoelle. Rannalle asti emme tittejä saaneet mutta useita tärppejä sentään. Kirkkaassa vedessä oli hieno katsella vieheistä kiinnostuneita pikkulohia. Kirkasvetinen ja sorapohjainen Kuoppilasjoki on myös erinomainen paikka seurata lohennousua rannalta käsin.
Tenon Lohikuninkuuskisa järjestettiin tänä kesänä viikkoa tavanomaista aiemmin. Nyt ajankohta osui oletettuun parhaaseen lohennousuaikaan. Oli mielenkiintoista seurata kisoja netin kautta lähes reaaliaikaisesti, varsinkin kun mukana oli monia tuttuja lohimiehiä. Tämän vuoden kuninkuuden voitti lopulta sekä kokemusta että nuoruutta edustanut venekunta Kemppainen-Hautamäki. Venekunnan kunnonajoitus osui täydellisesti nappiin.
Nikkarinakin tunnettu Seppo on jo tuttu näky näillä selkosilla kesäaikaan. Monipuolisena kalamiehenä ja vaeltajana hän suuntasi saavuttuaan ensitöikseen tunturijärvelle. Melkoisen patikoinnin ja vaivannäön palkaksi hän virvelöi järvestä elämänsä ensimmäiset raudut. Saalis ei ollut ihan tavanomainen sillä suurin neljästä raudusta hätyytteli kilon rajaa. Syystäkin tunturista palannut mies oli pelkkää hymyä.
Sepon kanssa teimme unohtumattoman retken Tenovuonolle. Merirajan siirryttyä kauemmaksi ja vanhan ilmaisen paikan muututtua maksulliseksi, rauhoittui kyseinen kalastuspaikka merkittävästi. Nykyinen lupamaksu on todella maltillinen, kun suhteuttaa sen saalisvarmuuteen ja laajaan Tanamunningenin kalastusalueeseen, mikä ulottuu pitkälle ylävirtaan Langnesiin asti. Tätä aluetta täytyy tutkia tulevaisuudessa tarkemmin.
Tässä tilanteessa meidän hälytyskellomme alkoivat hiljalleen kilkattaa. Olin juuri saanut elämäni suurimman taimenen, hoikan 75 cm unelmakalan, joista olin kuullut vain tarinoita. Kylmäkallein varustetussa laukussamme köllötteli poikkeuksellisen hieno saalis. Kalastus oli helppo lopettaa siltä päivältä. Paluumatkalla istahdimme ihailemaan komeita maisemia ja kertasimme reissuamme. Vaikka olemme molemmat harrastaneet kalastusta jo vuosikymmeniä, niin tällaista päivää emme olleet aiemmin kokeneet.
Teimme Sepon kanssa reissun myös Lintukalliolle. Varangin rannat ovat hänelle tuttuja jo nuoruudesta, kun hän reissasi seudulla isosetänsä ja kaverinsa kanssa. Tällä reissulla saimme hyvän puna-ahvensaaliin yhdellä seitillä täydennettynä. Minä sain väsytellä jokin aikaa elämäni suurinta kalaa. Tartuttuaan se ui raskain potkuin aluksi rannasta poispäin ja palasi sitten pystysuoran kallion kylkeen. Siima tarttui lopulta kallion reunaan ja elämäni suurin saalis jatkoi uintiaan. Mikä se oli, jäi ikuiseksi arvoitukseksi. Näimme reissullamme valokuvan edellisenä päivänä samalta paikalta saadusta kissakalasta. Toistakymmentäkiloinen, terävin hampain varustettu mörkö oli hurja näky. Kyttyrälohet ”ilahduttivat” myös Lintukallion kalastajia, kun vieressämme kalastanut suomalaismies nosti merestä Varangin lohijokien suistoja etsivän yksilön.
Perhe teki myös telttaretken Skaidijärvelle. Piia on saanut tartutettua retkeilykipinän koko perheeseen. Ossi näytti kalamiehen kyntensä myös Skaidijärvellä. Kauniin illan kruunuksi rautu tarttui Ossin heittovieheeseen ja olisi todennäköisesti päässyt pannulle, jos haavi olisi kuulunut perheen retkeilyvarusteisiin...
Jo keväällä minulle ja kummipojalle lupia ostaessani ajattelin, että nyt jos koskaan olisi lohi tilauksessa. Tiistaiaamuna lähdimme sitten kahdeksanvuotiaan Väinön kanssa joelle suurin toivein, vaikka lohiuutiset olivat olleet lähes olemattomia edellisinä päivinä. Jatkuvassa laskussa oleva vesi olisi kaivannut piristysruisketta kunnon sateista. Ensimmäisellä laskulla emme saaneet tapahtumia, mutta kalastusvälineisiin ja kalapaikkoihin tutustuimme senkin edestä. Toisella laskulla se sitten tapahtui. Reunavapaan raivoisasti iskenyt lohi koukkasi ensi töikseen viereisen vavan siiman mukaansa. Väinö väsytteli vahvasti tempoilevaa lohta sillä aikaa, kun minä selvittelin siimoja ja ohjailin venettä turvallisemmalle laskulinjalle. Lohen voima ihmetytti kovasti Väinöä. Emme nähneet lohta vielä vähään aikaan ja saatuamme siimat selvitettyä Väinö luovutti väsytysvavan kummisedälleen.
Mökillä odotettiin meitä jo malttamattomina veneestä lähetettyjen kuvien johdosta. Tuore lohimies Väinö kertoi kaikille väsytyksen yksityiskohdat hämmästyttävän tarkasti. Kummipojan ja -sedän yhteinen lohi oli virheetön malliyksilö Tenon lohesta: 9,2 kg ja 99 cm.
Poikkesimme Väinön kanssa vielä joelle illansuussa, olihan kalastusaikaa luvissamme iltaseitsemään saakka. Päivä sai hienon päätöksen, kun tapasimme saaliistamme kuulleen lohimiehen Kivikosken lähtöpaikalla. Väinö sanoi myöhemmin hieman häkeltyneensä kun ”eteläpohojalaanen” herrasmieslohestaja Masa otti lakin päästään ja onnitteli kätellen ensimmäiseksi juuri Väinöä.
Savikon Ari on tullut tutuksi poikkeuksellisesti juuri työnsä vuoksi. Useampana kesänä hän ja hänen kaksi kollegaansa ovat sattuneet kanssamme samanaikaisesti Kivikosken rannalle, kun he LUKE:n leivissä tekevät vuosittaista poikaslaskentaa. Tänä kesänä Suomen Kalakirjaston perustajanakin tunnettu Ari oli mieluisten kahvi- ja ruokahetkien lisäksi kanssamme yhdellä vuonoreissulla valokuvaamassa aineistoa uuteen kirjaprojektiinsa.
Kesän viimeisellä viikolla Atte ja Niko saapuivat Utsjoelle kalareissulle. Atten rippilahjaa mietittäessä kalareissu pohjoiseen tuntui parhaalta vaihtoehdolta, onhan nuorukainen innolla vavan varressa aina kun tilaisuus koittaa. Ensimmäisen kalastuspäivän miehet viettivät Utsjoen rannalla harjuksia narraten. Kesän ainoat hellepäivät vain tuntuivat vieneet parhaan terän kalojen ottihalukkuudesta.
Me pyrimme tutustumaan joka kesä johonkin uuteen kohteeseen lähiseudulla. Jo keväällä päätimme, että tänä kesänä käymme kuuluisalla näköalapaikalla, Tanahornilla. Se sijaitsee Tenovuonon ja avomeren kohdatessa toisensa Berlevågin kunnassa, Varangin niemimaan luoteisnurkassa.
Tapahtumarikas kesä on kääntynyt lopuilleen. Tämä kesä osoitti monta kertaa luontoäidin hienon luonteenpiirteen. Aina kun lähdet retkelle luontoon, vaikkapa tunturiin, joelle, merenrantaan tai mihin tahansa, luontoäidillä on varattuna sinulle yllätys. Yllätys voi olla pieni tai suuri elämys. Useimmiten näet jotain uutta tai tavatonta. Se voi olla eläin, kasvi tai maisema tai tapahtuma luonnossa. Mietimme sitä mikä vetää meitä luontoon. Luontoäidin meille järjestämät yllätyksetkö, ne elämykset?
Vene on pesty ja on ilmavan katoksen alla ylösalaisin odottamassa jo ensi kesää. Kata ihmettelee tavaroiden pakkaamista ja vilkuilee ympärilleen epäuskoisena. ”Mitä ihmettä, eikö me jäädäkään tänne?” se tuntuu kysyvän.
Pohjoinen kutsuu (2018)
Tenojokivarressa vietetyn joulun jälkeen päiviä kesäloman alkamiseen laskettiin ahkerasti. Edessä olevalle kesälle oli jälleen tukku mukavia suunnitelmia, päällimmäisenä retki Finnmarkin tunnetuimmalle tunturille Rastigaisalle. Edelliskesän tulvien jälkeen toivomuslistalla oli säiden suhteen jotain muuta. Ja toive toteutui. Kesästä tuli kuuma ja kuiva.
Muoniossa, Kalakirjastolla meitä ja lohiveistosta odottivat Katariina ja Markus Roos. Uusi kirjastorakennus on rakennettu heiltä lohkaistulle tontille ja Roosit, Suomen Kalakirjaston perustajan Ari Savikon appivanhemmat, ovat ahkeroineet rakennustyömaalla sen alusta asti.
Saimme nauttia Roosien mukavasta seurasta ja ylitsevuotavasta vieraanvaraisuudesta seuraavaan päivään saakka. Veistos kiinnitettiin kirjaston seinään neljän käsiparin voimin ja voi, kuinka hienolle paikalle se lopulta päätyi. Jokainen vierailija näkee sen kirjastolle tullessaan ja koko rakennus on nyt helppo tunnistaa ”Väylänvarren komeimman kojamon” ansiosta.
Ehdimme käynnillämme tutustua myös itse kirjastoon ja sen ainutlaatuiseen aineistoon. Kalastuksesta kiinnostuneen vierailijan kannattaa varata visiittiinsä riittävästi aikaa, sillä niin uskomattomia löytöjä nuo hyllyt harteillaan kantavat. Meitä ilahduttivat myös Eero Naskalin, kotikatumme tutkija-kirjailijan aineiston olemassaolo arvoisessaan paikassa. Eeron arvokas elämäntyö on nyt tallessa ja kaikkien nähtävillä.
Juuri ennen Norjan rajaa, rikkoutui autostamme rengas ja tällä kertaa aiempi ennakointi kannatti. Nykyistä autoamme hankkiessamme varmistimme, että mukaan otettavalle, uudemmissa autoissa niin harvinaiselle vararenkaalle löytyy paikka auton tavaratilan lattian alta. Nyt vararengas oli todella tarpeen, sillä tätä rikkoontunutta rengasta ei olisi voinut paikata nykyautojen tavaratilasta löytyvällä pullopaikkaussarjalla.
Jo Karigasniemeltä kohti Kaavaa ajaessamme huomasimme, että Tenossa vesi on harvinaisen vähissä. Pohjoisin Suomi oli saanut nauttia muun maan kanssa kesäisestä toukokuusta, mikä sulatti talven lumet kertaheitolla. Lämmin sää nosti kovan tulvan jo toukokuussa ja sen jälkeen vesi oli jatkanut laskuaan. Kaavassa, mökkimme kohdalla oleva Nuoraskari oli kokonaan kuivilla. Aiempina kesinä tähän aikaan karista näkyi yleensä vain pieni saareke, jos sitäkään.
Tulomatkallamme meitä kohdannut rengasrikko satoi lopulta karigasniemeläisten laariin. Hyvän palvelun, valikoiman ja hinnan ansiosta ostimme sieltä koko rengassarjan ja asioimme samalla paikallisessa rautakaupassa hyvällä menestyksellä. Ostosmatkailun kylkiäisinä Sulaojan luontopolku sai kaksi kulkijaa koiran kera. Syvän tumma ja turkoosin värinen Sulaojan lähde oli vaikuttava ilmestys.
Tenon vesi laski laskemistaan, kalamiesten saaliit olivat todella harvassa. Viime vuonna tulvan myötä joessa ui ennätysmäärä kookkaita lohia ja se näkyi tuolloin saalistilastoissa. Nyt tilanne oli vedenkorkeuden osalta päinvastainen. Pulmangin tuore lohilaskuri, kaikuluotain kertoi vaatimattomasta lohennoususta. Lohia nousi koko ajan, mutta määrät olivat pieniä. Juhannuksen jälkeen tullut sade nosti vettä hetkellisesti kolmisenkymmentä senttiä ja se näkyi heti.
Kuoppilastunturista on tullut meille tärkeä paikka vuosien saatossa. Sen huipulta näkee käsittämättömän kauas, onhan se yksi korkeimmista lähialueen tuntureista. Kun heinäkuun alkupäivinä laskeuduimme huipulta uudelta suunnalta, sen koillispuolelta, törmäsimme mielenkiintoiseen rakennelmaan. Joku oli kirjoittanut kivistä muodostetuilla kirjaimilla ulkomaankielisen, todennäköisesti buddhalaisen lauseen joka on saanut olla rauhassa jo vuosia. Pienelle tunturin alla olevalle kalliotasanteelle jätetty teksti kertoo paikan erilaisista merkityksestä eri ihmisille.
Savolainen Rossin perhe vierailee säännöllisesti mökillään Osmanhovissa, nykyään jo kolmen sukupolven voimin. Nuorimmista pojista on kasvamassa uusia ja innokkaita luonnossa liikkuvia erämiehiä. Kävimme Rossien kanssa harjusretkellä kuuluisilla Levajokisuun alapuolisilla apajilla. Jussi ja Antti väsyttelivät komeita harjuksia meidän vanhempien polvien nautiskellessa maisemista, toistemme seurasta ja eväistä.
Tenon lohikesä alkoi viikko viikolta näyttää entistä vaatimattomammalta. Odotetut kunnon sateet loistivat poissaolollaan. Lämpöaalto tuntui jääneen koko Pohjois-Skandinavian ylle. Monet, kokeneetkin lohimiehet soutivat tyhjää, ainoana kotiinviemisenään komea auringon paahtama rusketus. Tenon Lohiriehassa sata kalastajaa saivat kilpailuajan puitteissa 12 kalaa, jotka olivat lähes yksinomaan tittejä. Vaikka kisassa oli lohenkalastajien parhaimmistoa, piti yhtä lohta kohden kalastaa lähes 60 tuntia.
Titit näyttelivät pääosaa myös koko Tenon saalistilastossa. Kun viime vuonna harmiteltiin tittien pientä määrää, niin tästä kesästä näytti tulevan tittien vuosi. Huoli lohien määrästä niin Tenossa kuin muissakin joissa on aiheellinen. Viimeaikaisten tutkimustulosten valossa syyt löytyvät pintaa syvemmällä. Kalastuksen osuus pieneneviin lohikantoihin, niin merellä kuin joessa, näyttää olevan aiemmin luultua vähäisempi. Ilmastonmuutos kerrannaisvaikutuksineen on osoittautumassa yhä merkittävämmäksi syyksi myös lohikantojen pienenemiseen.
Elinan ja Petun kanssa saimme viettää todellista laatuaikaa. Nuorenparin mukana ollut chihuahua Nano nautti reissustansa täysin rinnoin. Pienen koiran suurin ihme oli nähdä korkealta törmältä alhaalla kopistelevia poroja jotka asettautuivat makuulle hellepäiväksi Nuoraskarin keskellä olevalle pehmeälle hietikolle. Lapinkoiramme Totin kanssa oli myös mukava leikkiä. Ikämies Totti tosin vetäytyi omaan rauhaansa kun katsoi leikin kestäneen riittävän pitkään. Elina taisi menettää sydämensä pohjoiselle heti ensi reissullansa. Kaikki ympärillä oleva näytti niin erilaiselta. Ja tietenkin yötä myöten jatkunut auringonpaiste. Soutukalastus kristallinkirkkaassa virrassa oli myös jotain ennen kokematonta.
Kun helteet tuntuivat vain pahenevan, päätimme lähteä reissulle viileämmille seuduille. Matkalla Ifjordin ylängölle oli paljon nähtävää. Smalfjordin kalankuivatustelineet olivat täynnä meren antimia. Aurinko porotti täydeltä terältään ja korkealla ylängöllä oli lähes yhtä tukalaa kuin Utsjoella. Maisemat olivat totisesti Elinan ja Petun mieleen. Puuton ylänkö korkeuseroineen ja lukemattomine kirkkaine järvineen kannattaa nähdä omin silmin.
Saimme tänäkin kesänä lahjaksi kuningasrapua. Ennen Elinan ja Petun kotiinlähtöä valmistimme maistuvan aterian tästä Varangin alueen herkusta. Petun tujakka aioli kruunasi huippupäivällisemme.
Saimme hankittua Helenan kanssa puolen vuorokauden kalastusluvat Kuoppilasjoelle, vieläpä kahdelle päivälle. Kuoppilaalla tittien runsaus näkyi konkreettisesti. Näkymä oli parhaimmillaan kuin parhaasta luontodokumentista. Pieniä lohia pintoi jatkuvasti ja muutama korkea hyppy kapeassa lompolossa nosti tunnelman korkealle. Vaikka kuivuuden vuoksi Kuoppilasjoki on kivinen ja siinä on monta kinkamaa mistä lohen täytyy loikata ylävirtaan päästäkseen, oli joessa ilahduttavan paljon elämää.
Yksi tämän kesän odotetuimpia päiviä oli retki Rastigaisalle. Siitä asti kun olemme Tenon varressa vierailleet, on Rastigaisan helposti tunnistettava hahmo jäänyt muistiin. Jo matkalla etelästä kohti Utsjokea sen persoonallinen olemus näkyy ensimmäisenä lumihuippuisena tunturina Petsikon ylängölle asti. Ajatus Rastigaisalla käymisestä heräsi edellisenä kesänä kun taas kerran ihailimme sitä Pahtavaaran levähdyspaikalta.
Koko viime talven haalimme tietoa siellä käyneiden matkakertomuksista ja blogeista. Viimeiset vinkit saimme Palton Otolta juuri retkemme alla. Otto on käynyt Gaisalla kerran, porukan oppaana talvella hiihtäen. Vihdoinkin olimme aurinkoisena heinäkuun aamuna Levajoen rannan parkkipaikalla innokkaina valmiina lähtöön. Olimme liikkeellä varhain, koska täksikin päiväksi oli luvassa edellisviikkojen tapaan hellettä. Reput pinkeinä eväistä ja lukuisista vesipulloista lähdimme matkaan.
Pohjoisessa elävän tarinan mukaan joulupukki asuu Rastigaisalla. Mekin saimme pohtia asian todenperäisyyttä oikein tosissaan, sillä kenen oli se porotokka joka vilvoitteli tunturin kupeen lumilaikulla? Entäpä se Rastigaisan ja Geaidnogaisan välisessä laaksossa ajan patinaa saanut hirsimökki? Ettei vaan olisi itse valkoparta...
Neljätoistavuotiaan lapinkoiramme Totin askeleet ovat jo hidastumaan päin. Tänä kesänä sen voimat eivät enää mahdollistaneet pidempiä tunturireissuja. Arvokkaasti ikääntynyt koiraherra sen sijaan nauttii entistä enemmän rapsutuksista ja huolenpidosta. Kesämökillään, Totillahan on oma kesämökki, sen ei enää tarvitse jatkuvasti päivystää porojen liikkeitä. Siltä liikenevän ajan voi käyttää vaikka pieniin päivänokosiin. Yksi asia ei ole vuosien saatossa muuttunut. Pehmeää hiekkaa löydettyään Totti riemastuu yhä ja alkaa kaivaa sitä iloisesti haukkuen. Venerannasta on tullut sen lempipaikka.
Mennyt hellekesä oli monin tavoin erikoinen. Keväällä toiveikkaina ostetut kalastusluvat tuntuivat menevän viikkoja kestäneiden helteiden johdosta auringonottoon. Kuivuus laski Tenon veden pitkäksi aikaa todella matalalle. Toisaalta kirkkaassa jokivedessä on mukava soudella ja virta oli todella rauhallinen. Elämyksiä antoi myös Vitoslompolon isomus, joka esiintyi aktiivisesti ja taisipa se olla hetken jopa siiman päässä.
Kokemusrikkaan kesän jälkeen kotiinlähtö oli erityisen vaikeaa Helenalle. Mieleen tuli edesmennyt lapinkoiramme Saima, joka autoa pakatessamme istui sateessa joelle katsoen, selkä meihin käännettynä. Autoon nostettuna litimärkä koira haukkui täyttä kurkkua lähes Petsikkoon saakka. ”Ettekö te ymmärrä?”, se tuntui toistavan toistamistaan.
Saima oli ilmiselvästi ymmärtänyt tämän seudun hyvää tekevän vaikutuksen. Etelän maalikylien kiire loistaa täällä poissaolollaan. Puuttomien ylänköjen ja tunturien avara maisema antaa ajatuksille tilaa. Mieli rauhoittuu. Aika pysähtyy.
Tulvakesä (2017)
Tätä kesää oli odotettu sekavin tuntein. Uuden kalastussäännön myötä moni asia Tenolla kalastamisessa tulisi muuttumaan. Lohen parhaaksi tehdyt kalastusrajoitukset ovat pakottaneet tarkistamaan omaakin suhtautumista koko lohestukseen. Kestävällä kalastuksella lohi säilyy Tenossa myös tuleville sukupolville. Tiukentuneet rajoitukset kertovat omalta osaltaan Tenon ainutlaatuisen lohen arvosta. Toivottavasti tämä sukupolvi muistetaan siitä, että sen päätösten ansiosta lohikanta kääntyi voimakkaaseen kasvuun.
Kesän lohestus alkoi meidän turistien osalta jo toukokuun 10. päivä. Silloin nimittäin aukesi netin verkkokauppa, josta kesän kalastusluvat tuli etukäteen ostaa. Luvan ostamiseen vaadittiin tällä kertaa poikkeuksellisia taitoja. Ensin oli päästävä varsinaiseen nettikauppaan joka surkuhupaisasti kaatui useaksi tunniksi kalamiesten rynnättyä ostoksille korkein toivein. Onneksi minulla on tietotekniikka-yhteensopiva vaimo, joka onnistui varaamaan minulle muutaman veneluvan nettisivujen auettua hetkeksi seitsemän tunnin passissa olon jälkeen. Kiitos sekä Helenalle että jääkiekon MM-kisoille, sillä nettisivujen kuormitus helpotti juuri kun tv-lähetys Suomen ottelusta alkoi...
Ajelimme Utsjoelle kesäkuun puolenvälin huitteilla. Teno oli kovassa tulvassa. Kivikoskella Kuninkaankivi oli kaukana virrassa ja vesi miltei hipoi kiven kylkeen hakattua Adolf Fredrikin keltapohjaista vaakunaa. Heti ensimmäisellä viikolla saimme Marian seuraksemme, kun patikoimme Kuoppilastunturin huipulle alkukesän lumisia maisemia ihailemaan. Samalla Maria sai kuvattua riekon, joita elelee runsaslukuisina Kuoppilaan kupeilla. Vaikka kesäkuun puoliväli oli jo ohitettu, oli lunta tunturin notkelmissa vielä runsaasti. Hämmästelimme lumen pinnan kovuutta, sillä se kesti vielä hyvin kävellä. Ikinuori lapinkoira Totti riemastui aina kun se sai lunta tassujensa alle. Alempana jokilaaksossa maisema muuttui muutamassa päivässä vihertäväksi kun hiirenkorvilla olleet koivujen lehdet aukesivat tulevan kesän merkiksi.
Juhannuksen alla teimme pienen retken Onkijärvelle. Toiveissamme oli saada rautuja paistinpannulle asti. Tällä kertaa raudut olivat kuitenkin suut supussa. Makkaratulet syntyivät Helenan toimesta, vaikka vähäiset ja ainoat löytämämme nuotiopuut olivat kosteita. Onkijärvi oli meille ennestään tuttu paikka. Olimme käyneet täällä parikin kertaa kevättalvisilla pilkkireissuillamme. Vaikka juhannus oli jo ovella, oli järven toisella rannalla vielä jäätä. Olisiko pitänyt yrittää rautua pilkillä? Kesä taisi olla vähän myöhässä.
Osman yläpuolella Tenoon laskeva Kuoppilasjoki kuohui tulvan voimasta tavallista mahtavammin. Kävelyretkemme jokisuulta joen vartta yläjuoksun suuntaan keskeytyi kun sivupuro Uhca-Badda kuohui niin vuolaana ettemme päässeet siitä yli normaalista ylityspaikasta. Suuntasimme päiväretkemme tämän jälkeen tämän kirkasvetisen puron vartta ylös jokikanjonista ja löysimme jälleen paljon uutta nähtävää. Kivistä ladotut matalat aidat pienten kuoppien ympärillä taisivat olla metsästäjien suojaisia passipaikkoja.
Ensimmäisellä Kuoppilaan luvalla pääsimme näkemään ja väsyttelemäänkin lohia sekä taimenia mutta rannalle asti emme onnistuneet niitä saamaan. Villi lohijalka näytti jo antautuvan haavittavaksi vaiherikkaan väsytyksen päätteeksi mutta onnetar käänsi selkänsä juuri kun olin jo haavi kädessä valmistautumassa lohen ylösottoon. Lusikkauistin kirposi lohen suusta ja lohi katosi elementtiinsä salaman lailla. Joessa tuntui olevan runsaasti kalaa joten seuraavan viikon kalastuspäivää oli jännittävää jäädä odottelemaan.
Seuraavat Tenon kalastusluvat oli ostettu tulevalle viikonlopulle. Tälle viikolle tuli ensimmäinen kunnon huti toukokuisessa lupakaupassa. Alkuviikosta Tenon vesi laski hiljalleen ja kirkastui. Keskiviikkona ja torstaina joella kalastaneet saivat todellisen huippusaaliin, kruununa Vitoslompolosta Kemppaisen miesväen saama 22,5–kiloinen kojamo. Loppuviikosta alkoivat sateet ja vesi kääntyi nousuun. Anskun ja Mikon palattua vaellukseltansa teimme maisemien katseluun keskittyneen reissun Varanginvuonon rannoille. Matkalta jäi erityisesti mieleen meriharakkaperhe, jonka rujonnäköinen poikanen sai vanhemmiltansa opastusta rantaruokailuun. Me herkuttelimme reissullamme Varangerbotnin tunnetuksi tulleessa italialaisravintolassa.
Kuoppilasjoelle ostettu toinen kalastuslupa oli tapahtumarikas. Kolmen tittilohen karkuutuksen jälkeen onnistuin lopulta saamaan syvästä lompolosta hienon mittataimenen. Vuosia sitten Yläkönkäältä löytämäni Fjord-lusikka kelpasi tälle Kuoppilaan alkuperäiselle asukkaalle sen viimeiseksi ateriaksi. Virkeän kalan väsyttely kapeassa joessa oli todella jännittävää. Tunnelma oli kyllä korkealla kun kookas taimen oli lopulta haavissa. Huh, mikä väsytys!
Samalle viikolle sattui myös elämäni erikoisin lohen pyynti - tai ehkä pitäisi tällä kertaa sanoa että saanti. Satuin kurkkaamaan mökin pihalta kohdallamme olevan Nuoraskarin rantaan. Mikä tuolla oikein pilkottaa, onko se lohi? Huikkasin mökin ovelta Helenalle että käyn pikaisesti rannassa katsomassa mikä se on. Kauempaa katsottuna näytti kuin lohijalka olisi köllinyt rannan tuntumassa. Yhä jatkuvan tulvan vuoksi Nuoraskarille ei päässyt vieläkään kahlaamalla, joten otin veneen rannasta ja soudin karille. ”No, tämäpä vasta yllätys”, totesin itsekseni kohdalle päästyäni. Rannassa pötkötti lähes metrinen lohi, hengettömänä. Nappasin lohen haaviin ja tutkin ”saalistani”. Virheetön komea lohi oli juuri kuollut. Kidukset olivat aivan helakan punaiset ja kala näytti aivan normaalilta. Törmällä perkasin kalan ja juoksevasta verestä päättelin sen kuolleen aivan vasta. Lohi oli ilmeisesti karannut joltakin aivan väsytyksen loppumetreillä ja se ei enää toipunut voimakkaasta rasituksesta. Vai oliko tämä väsytyksen jälkeen vapautettu lohi, joka ei kuitenkaan enää selvinnyt omin voimin? Pyydystä ja päästä -kalastus on Tenolla melko harvinaista joten uskon lohen karanneen joltakin. Joka tapauksessa lohi perattiin, vakumoitiin ja pakastettiin. Ja se maistui hyvältä.
Pystytimme teltan rantatörmältä löytyneen nuotiopaikan kupeeseen. Muita ihmisiä ei näkynyt missään. Onneksi tuuli henkäili sopivasti, karkottaen paikalle ilmaantuneet hyttyset ympäriltämme. Kävin heti teltan pystyttämisen jälkeen kokeilemassa rannassa, ovatko Farppalin kalat syönnillään ja sainkin hopeiseen Tobyyn terävän tärpin todisteeksi järven vedenalaisesta elämästä.
Mahamme olivat piukeina syömistämme taimenista ja rauduista. Hyvistä saaliista johtuen pohdimme, onko järkevää pyytää enempää kalaa kun kelikin on niin lämmin. ”Yhden kalan voisi vielä pyytää suolakalaksi. Aamulla lähdemme paluumatkalle ja suolakala säilyy varmasti mökillä nautittavaksi,” totesimme. Iltamyöhällä vapa käteen ja viimeisen kalan pyyntiin. Kiitos kalojen hyvän ruokahalun, telttapaikan vierestä tarttui Lotto-lippaan hyvän kokoinen taimen, josta tehtiin se toivottu suolakala. Iltapalaa syödessämme huomasimme että järven vastakkaisella puolelta näkyy jotain. Savua. Siellähän on ihmisiä, ruuhka erämaassa! Kolmen miehen vaellusporukka oli pystyttänyt telttansa vastarannalle ja olivat tulilla. Olivat ilmeisesti järveä lähestyttyään huomanneet jo kaukaa punaisen telttamme ja kohteliaisuussyistä jäivät järven toiselle puolelle, kilometrin päähän.
Lähdimme aamulla varhain paluumatkalle, koska tulevalle päivälle oli ennustettu todella lämmintä säätä. Vastarannan telttailijat nukkuivat vielä kun patikoimme ylös, kohti Farppaltuntureita. Ylhäällä käännyimme vielä katsomaan taaksemme. Farppaljärvi kimmelsi aamuauringossa kuin parhaassa maisemakuvassa. Tänne palataan vielä uudestaan.
Kävimme samalla myös Levajoen uudella matkailuhotellilla. Haikeudella muistelimme vanhaa, kookasta hotellirakennusta. Kaikkien aikojen norjalainen kalavale, Norjan viralliseen matkailuesitteeseen asti päätyneine trikkikuvineen naurattaa vieläkin. Entisen hotellin tunnelmaa ei nykyään paikalta enää löydä. Palaneen hotellin tilalle rakennettu moderni mökkikylä jää paljon velkaa historialliselle edeltäjälleen.
Tänä kesänä maamme etelä- ja keskiosassa päiviteltiin viileitä ja kosteita kesäkelejä. Sen sijaan pohjoisessa lämpöä riitti auringonpalvojille asti. Jälleen kerran Utsjoki kirjautti itselleen Suomen lämpimimmän paikkakunnan tittelin. Minun toukokuussa ostettu viimeinen kalastuslupani osui juuri tuolle ennätykselliselle hellepäivälle. Ei taida tulla tästä miehestä sääennustajaa... Joka tapauksessa viimeinen kalastuslupa jäi mieleen aamusumusta, jollaista en ennen ole joella kokenut. Turvallisuussyistä piti viettää hetki rannalla sään selkiytymistä odotellen.
Saimme lohestavalta ystävältämme tuliaisiksi kunnon nipun pykeijalaisia kuningasravun jalkoja. Kimmo, joka poikkesi Pohjois-Norjaan suuntautuneella moottoripyöräreissullansa meitä tervehtimässä, sai reseptivinkit tälle meren herkulle uusimman utsjokelaisravintolan keittiömestarilta. Jopas olikin mahtava herkku tämä pitkäkoipi. Keittäminen pehmentää koipien kovan kuoren niin, että maukas liha on helppo kaapia saksilla halkaistuista raajoista. Valkosipulimajoneesihöyste ja yrttituorejuusto kuningasravunlihan kanssa oli vielä kielen mennessään.
Viimeinen lomaviikkomme sujui Kanadasta saapuneiden sukulaisten seurassa. Vaikka Petri on asunut Kanadassa lähes koko ikänsä, puhuu hän yhä jonkin verran suomea. Sukulaissiteet Suomeen elävät hänessä vahvana ja tällä kertaa vanhaan kotimaahan saapui ensi kertaa Petrin kanssa koko Rautapuron perhe, Tracey, Chris ja Jonas. Tracey on Petrin kanssa innostunut triathlonista. Chris osoittautui taitavaksi valokuvaajaksi ja koirista pitävä Jonas yllätti taiteellisilla lahjoillaan. Lapin lumoavat maisemat, puhdas luonto ja erityisesti porot ihastuttivat vieraitamme.
Teimme yhdessä kaksi kalaretkeä, ensin tunturijärvelle ja sitten Varanginvuonolle. Kun tunturijärven kalat tyytyivät vain pintomaan edessämme, niin Varangin Lintukalliolta saimme porukalla kunnon saaliin. Mereltä saadut seit ja reilun kokoinen turska päätyivät lopulta vieraidemme mukana pakastelaukussa Keski-Pohjanmaalle, Halsualle. Siellä Rautapurojen lähimmät sukulaiset järjestivät tapaamisen, jonka yhteydessä nautitulla aterialla herkuteltiin näillä pohjoisilla merikaloilla.
Ensimmäiset kellastuneet lehdet olivat koivujen oksilla kun pakkailimme tavaroitamme ja laitoimme mökkiä talviteloille kotiinlähdön kynnyksellä. Uuden kalastussäännön myötä lohenpyyntiin ja lupiin tulleet rajoitukset muuttivat meidänkin kesää melkoisesti. Puolisoluvan katoaminen lupavalikoimasta näkyi joella selvästi. Ennen niin yleiset, kalastavat pariskunnat puuttuivat nyt Tenolta lähes tyystin. Meidänkin lomanvietto koki muutoksen ja tulee myöhemmin koostumaan entistäkin enemmän muusta kuin kalastuksesta Tenolla. Onneksi pohjoisin Suomi ja Norja tarjoaa paljon vaihtoehtoja erilaisiin elämyksiin ulkosalla. Vaellus- ja patikointimahdollisuudet näillä seuduin ovat rajattomat. Pohjoisen avariin tunturimaisemiin ei kyllästy koskaan.
Onnenhippuja (2016)
Jokin selittämätön vetää puoleensa pohjoisessa. Vuosi vuodelta pohjoisessa vietettävää aikaa odottaa entistä malttamattomammin. Kesäloma ei enää riitä olon helpottamiseen. Pitkähkö – ja yhtäjaksoinen ajanjakso luonnon keskellä, kaukana kiireistä, tekee ilmeisen hyvää ihmiselle. Jouluksikin on pitänyt päästä Johkamiellin törmälle jo kaksi kertaa ja pilkkireissu keväällä rautuja narraten tuntuu itsestään selvältä, jos vain päivätyöt sen sallivat. Oireisiin kuuluu, että ajatus lähdöstä takaisin etelään tuntuu hankalalta. Kesän jälkeen tulee selviä vieroitusoireita.
Mielesi on jäänyt pohjoiseen vaikka fyysisesti olet jo etelässä. Huomaat seuraavasi pohjoisen uutisia, kahlaat uudestaan moneen kertaan luetut kirjat, puhut työkavereillesi yhtenään Lapista, selaat valokuvia ja katsot luontodokumentteja. Retkeilytavaroitakaan ei tunnu olevan koskaan liikaa ja veistät itsellesi uuden pahkakuksan. Onneksi emme ole ainoita jotka kärsivät samasta oireyhtymästä.
Kesälomamme Utsjoella alkoi juuri ennen kesäkuun puoltaväliä. Kolmekymmentä vuotta saman työnantajan palveluksessa antoi mahdollisuuden ylimääräiseen lomaviikkoon, mikä saatiinkin soviteltua kesäloman alkuun lomaa pidentämään. Näin Helena ja minä pääsimme aloittamaan kesälomamme yhtä aikaa.
Mökillä oli odottamassa puuvarasto puita pullollaan, sillä ehdimme tehdä Heinon kanssa toukokuussa pikaisen reissun Utsjoella. Halsualta saamiemme polttopuiden lisäksi toimme Tuharintupaan viitisentoista vuotta sitten veistämäni lohiveistoksen. Tuharintupa alkaa näyttää jo oikealta kalamajalta, sillä sen seiniltä löytyy monenlaisia lohimuistoja vuosien, jopa vuosikymmenten takaa.
Helena potee usein vaelluskuumetta. Tämän kesän tunturiretkiin hän valmistautui hyvissä ajoin kuivaamalla retkiruokia kantamisen helpottamiseksi. Heti alkuun on todettava että kun on kerran syönyt itsekuivatettuja retkiruokia, ja jos omaa edes jonkinlaisen makuaistin, ei paluuta kaupasta ostettaviin valmispöperöihin ole.
Alkukesän retkelle lähdettiin Kuoppilastunturin kautta, suunnaten Kuoppilasjoen itäpuolta kohti etelää. Illansuussa teltta pystytettiin viime vuonna tutuksi tulleelle telttapaikalle. Tunturipuron lisäksi paikalta on mahtava näköala alas jokilaaksoon.
Toisena päivänä teimme aurinkoisen päiväretken lähiympäristöön. Jokilaaksossa kuvasimme Kuoppilasjokea tulevaa elokuvaa varten. Kaksitoistavuotias lapinkoira Totti, joka tuntuu nuortuvan vaelluksella, nautti raikkaassa joessa kahlaamisesta. Kirkas vesi tallentui veden alla kuvattuihin pätkiin, joita saamme ihailla porukalla alkutalven ensi-illassa. Varsinainen nähtävyys oli joen läheisyydestä löydetty lähdelampi. Korkealla penkalla olevalla tasanteella oli useasta eri kohdasta pulppuava hiekkapohjainen lähde, jonka vesi oli kristallin kirkasta. Paikka on todella vaikuttava. Suojaisen sijaintinsa ansiosta siihen ei törmää kovin helposti, vaan vahingossa, kuten meidän tapauksessa. Kartastakin se löytyy nyt kun osaa oikein katsoa. Kauniin retkipäivän jälkeen uni maittoi, vaikka äänekäs ukonilma kulki yöllä lähistöltä ohi. Riekko nauroi kuulemma teltassa kuorsaavalle vaeltajalle makeasti.
Paluumatkalla kävimme huiputtamassa Kuoppilaan. Vaikka rinkoissa riitti painoa, kannatti huipulle kiivetä jälleen kerran. Kuoppilastunturi on lähialueen korkeimpia huippuja ja sen laen maisemat hakevat vertaistaan. Pohjoisessa, Norjan puolella näkyi vielä paljon sulamatonta lunta jylhimpien huippujen kuorrutuksena. Avaran maiseman tarkastelu laittaa elämän mittasuhteita kohdilleen. Ihminen on kovin vaatimaton olento tässä ympäristössä, missä näkyväisyyttä on lähes sata kilometriä.
Juhannusviikolla aloittelimme kalastusta Tenolla. Heti ensimmäisenä aamuna saimme lohen aivan mökkirannasta. Hannunväylän alaosassa on Suomen rannan tuntumassa mainio korkean veden ottipaikka. Olemme nimenneet pitkulaisen montun Kallen kuopaksi mökkimme entisen omistajan, edesmenneen Kalle Peltoniemen mukaan. Helenan väsyttelemä, lähes viiden kilon lohijalka oli jo kolmas kesän ensilohi tästä montusta. Varsinainen juhannuskala nappasi pari päivää myöhemmin, kun Rossin Hemmon kanssa mietimme rannassa viehevalintaa tulvan värjäämään veteen. Hartaasti uimaopetettu uunituore vaappu kelpasi saman tien Kivikosken pirteälle lohijalalle.
Aidot erämiehet Aimo ja Heino ovat tuttuja kasvoja näillä vesillä. Kalastuksen lisäksi nämä herrasmiehet auttavat aina kaikenlaisissa askareissa. Heidän ansiosta meillä on nyt toimiva vedensuodatin ja nuotiolättypannussa kunnollinen, pitkä varsi. Mainittakoon että Aimo sai tänä kesänä syödä nuotiolla paistettuja lättyjä ensimmäistä kertaa elämässään.
Heinon kanssa kalastaessa yleensä riittää tapahtumia. Metsällä ja kalalla viihtyvä mies pitää luonnossa ollessaan aistit valppaina. Niinpä lohi nappasi soutaessamme juuri Heinon valitsemaan vaappuun Vitoslompolon keskivaiheilla, aivan Norjan rannan tuntumasta. Komean lohen maksasta Heino valmisti meille maksahakkelusta. Tämä leivän päällä tai pääruoan ohella nautittava herkku oli viedä kielen mennessään.
Aimonkin kanssa pääsimme lohikontaktiin. Kun olimme soutamassa Hannunväylässä, oli lohi jo hetken kiinni siiman päässä. Harmiksemme tämä hopeakylki päätti vielä jatkaa matkaansa... Kävimme miesten kanssa vielä Varanginvuonolla, Nessebyn kirkon lähistöllä merikalassa. Upea, lämmin sää helli mukavaa retkipäiväämme. Ikinuori Aimo sai rannalta heittäen elämänsä ensimmäisen sein. Vuonoreissulta palattuamme söimme paistettua kalaa ja perkasimme mökin terassilla porukalla Anittan ja Paulin tuliaisiksi tuoman ison laatikollisen mansikoita. Tuoreet mansikat, ne kesän ensimmäiset, maistuivat taivaallisilta.
”Kolmen konstin timpermanni” Seppo on käynyt Tenolla jo muutamana kesänä. Aiemmat saaliit ovat lohien osalta jääneet yhteen pienehköön loheen. Merikalastus sen sijaan on ollut hyvinkin menestyksekästä. Alkuviikon muutamat lähialueelta saadut isot lohet nostivat toiveitamme kunnon saaliista. Kuvasimme tiistaiaamuna soutaessamme Anittan ja Paulin lohenväsytyksen, joten kalaa tuntui joessa nousevan.
Keskiviikkoaamuna aurinko porotti kuumasti siniseltä taivaalta. Soudimme kesäisessä kelissä, kunnes tämän kelin ottivaappu, fluoripunahile, takertui johonkin Hannunväylän yläosassa, Hyljekiven huopeessa. Aluksi tuntui siltä että siiman päässä olisi ollut pieni lohi. Totuus paljastui kuitenkin pian kun metrinen lohi hyppäsi ja esitteli itsensä. Sepon ja lohen taisto päättyi onnellisesti Nuoraskarin alaosan kohdalla kun kymmenen kilon lohi koukattiin veneeseen. Epäonnisella lohella taisi jäädä jotain hampaankoloon, sillä se teki vielä viimeisen temppunsa veneessä ja tartutti Sepon sormen hetkeksi leuassaan olleeseen vaappuun...
Pistäännyimme Sepon kanssa myös Varangin Fuglebergetillä, Lintukalliolla. Näimme kalapaikan edustalla kahdesti melkoisen näytelmän kun kalaparvi ilmaantui meren pintaan. Hetkessä lintukallion sadat lokit syöksyivät herkuttelemaan meren antimilla. Mekin saimme rantakalliolta hyvän saaliin, sillä löysimme oivan tavan saalistaa pohjassa viihtyviä, herkullisia puna-ahvenia. Paistoimme ne mökillä illalla ja saimme samalla Sepolta mieleenpainuvan demonstraation kuinka ne syödään mitään haaskaamatta.
Hollolalaiset ystävykset Minttu ja Carita kävivät vaeltamassa kuuluisan Kevon reitin. Haimme rouvien auton Sulaojan lähtöpaikalta ja siirsimme sen odottamaan reitin toiseen päähän Kevolle. Kun he saapuivat mökillemme saunomaan reissun jälkeen, oli vaikea uskoa että he tulivat juuri pitkältä vaellukselta.
Molemmat vaeltajat olivat virtaa ja intoa täynnä. Väsymyksestä ei ollut tietoakaan kun he silmät sädehtien kertoivat kokemuksistaan upeissa maisemissa. Iloiset Minttu ja Carita olivat täydellinen esimerkki siitä, mitä luonto saa meissä aikaan. Pienen ihmeen.
Lahdesta käsivarren kautta Altaan, sieltä Nordkappiin, takaisin alas Karasjoelle ja lopulta Utsjoelle kulki Keräsen perheen tämän kesän lomamatka. Ylängöillä viihtyvä Hanna kävi ensi töikseen tutustumassa Kuoppilastunturin maisemiin. Tunturin kupeella sijaitseva geokätkökin löytyi helposti.
Perheen miesväki on kovasti innostunut kalastamisesta, joten parin päivän pysähdys hyödynnettiin vapojen varressa. Heittokohoin ja perhoin varustetut Aatu ja Atte onnistuivat saamaan virveleillään elämänsä ensimmäiset harjukset Annebaktin rannalta. Samaan aikaan isä Niko tutustui innolla uuteen kalastusmuotoon, perhokalastukseen ja pieni kipinä taisi jäädä kytemään sisimpään.
Pojat kunnostautuivat vielä perkaamalla, paistamalla ja syömällä omat kalansa. Onneksi me muutkin saimme maistiaiset poikien paistamista harjuksista, sillä niin hyviltä ne maistuivat. Kävimme seuraavana aamuna myös soutamassa lohta. Nikon kalastuskipinä alkoi hehkua entistä kuumemmin kun hän sai väsytellä hetken Maaherranväylässä tarttunutta tittiä. Tämä titti jatkoi kuitenkin mieluummin matkaansa kohti yläjuoksua.
Rinkan kanssa viihtyvä Ansku on Hannan tapaan allergisoitunut asfaltille. Tänä vuonna hänen aikaisempia pidempi vaellusreissunsa suuntautui Paistunturin alueelle. Tarkoituksena oli kävellä Outakoskelta asti mökillemme Kaavaan. Yllätimme Anskun perusteellisesti vaelluksen aattona kun kerroimme hänelle että emme ainoastaan vie häntä autolla Outakoskelle, vaan vaellamme hänen seuranaan yhden päivän aina Akujärvelle asti. Ja näin myös tehtiin.
Upeissa maisemissa patikoimme kohti yhteistä yöpaikkaa. Matkalla saimme kuvattua mm. sinirinnan, joka lauloi meille reippaan reissulaulun. Unohtumattomia olivat myös ne monisatavuotiaat katajat joita näimme useampia reitin varrella. Laulujoutsenet ja kuikat toivottivat meidät tervetulleiksi kotiinsa Akujärvelle. Pystytimme teltat kuivalle rantatörmälle, mistä oli ykkösluokan näkymät järven ylitse kauempana siintäville tuntureille.
Raikkaan yön jälkeen Ansku saatettiin matkaan halausten kera ja me lähdimme paluumatkalle. Matkalla näimme vanhan merikotkan kaartelemassa arvokkaasti saaliin toivossa. Taukopaikalla tutkimme lähistöllä olevaa lähdettä, joka vedenjakajalla ollessaan pulppusi alkuvedet kahteen suuntaan lähteviin puroihin. Outakosken upeat maisemat avautuivat nähtäväksemme ennen laskeutumistamme jokilaaksoon. Näitä samoja maisemia ihastelivat Tenolle kalastamaan tulleet engelsmannit 150 vuotta sitten.
Anskun ollessa vaeltamassa helleaalto saapui Utsjoelle. Suomen lämpimin paikkakunta - hehkuttivat valtakunnan uutiset ja Helena totesi kelin olevan mitä parhain mattopyykille. Helteen ansiosta matot kuivuivat ennätysajassa. Porot vilvoittelivat itseänsä seisomalla pitkiä aikoja viilentävässä jokivedessä Nuoraskarin kupeessa.
Koimme Helenan kanssa unohtumattoman aamupäivän joella kun muut kalamiehet, yhtä Annebaktin rannalla ollutta perhokalastajaa lukuun ottamatta, lähtivät yön kalastettuaan aamupäivällä siestan pitoon. Paria päivää aikaisemmin Elmo näytti Renkussa kuinka peltiä, Tullimiestä, soudetaan. Muutaman minuutin soudun jälkeen reilu, lähes kympin lohi iski rajusti peltiin. Vaikka emme lohta lopulta veneeseen asti saaneetkaan, meni oppi visusti korvan taakse. Tällä kertaa me Helenan kanssa soudimme Vitoslompolon yläosassa kun lohi iski voimiensa tunnossa Elmon mukaamme antamaan Tullimieheen. Kala ei kuitenkaan pysynyt kiinni. Seuraavalla laskulla kala tarttui samaan kokohopeiseen peltiin hieman alempaa ja väsyttelimme sitä jo jonkin aikaa. ”Taas irti”, pääsi vapamiehen suusta harmitteleva paraus.
Kolmannella laskulla lohi oli taas kiinni samassa pellissä. Väsytys meni tällä kertaa onneksi onnellisissa merkeissä vaikka kala oli liikkeissään poikkeuksellisen raju. Se ei halunnut missään tapauksessa tulla veneen viereen, puhumattakaan koukkauksesta. Aika teki kuitenkin tehtävänsä ja väsymys vei voiton. Koukku heilahti ja kojamo oli veneessä. Norjan rannalla heitellyt perhomies heilautti kättä nähtyään koko härdellin kolmine tärppeineen. Kello lähestyi kahta ja meillä oli vielä muutama minuutti aikaa. Lähdimme uuteen laskuun Vitosen yläosasta ja hetken päästä vapa taipui jälleen. Helenan tekemään perhoon tarttui vielä pieni lohi joka karkasi omille teilleen juuri ennen haaviamista. Mutta mikä aamu! Kun lohiparvi tulee kohdalle, niin kalastaminen on pelkkää juhlaa.
Kun Helena lähti vaellukselta saapuvaa Anskua vastaan tunturiin, niin me teimme Markuksen kanssa retken Tenovuonon taimenpaikalle. Hollolalainen Markus oli kesällä kuukauden työharjoittelussa Lohirannassa. Markuksella kalastus kuuluu elämään ympäri vuoden, joten työharjoittelulta jäänyt vapaa-aika tuli vietettyä Utsjoella melko tarkkaan vapa kädessä. Mainittakoon että kalastus Tenovuonolla on muuttunut sitten viime reissun. Merirajan siirryttyä kauemmas kalastus on yhä mahdollista vanhalla ja tutulla paikalla, mutta tarvittavat kalastusluvat täytyy muistaa maksaa ennen kalastusta. Totesimme matkalla että Rustefielbman huoltoasemalta saa kylmän jäätelön lisäksi hyvää suomenkielistä palvelua lupien ostoon.
Jo parkkipaikan jylhät maisemat vetivät Markuksen suun leveään hymyyn. Vastarannan lumihuippuiset tunturit näyttivät upeilta sinistä taivasta vasten. Lampaat karitsoineen söivät ruohoa viereisellä, kiviaidatulla niityllä. Varsinaiselle kalapaikalle päästyämme mies oli aivan höttösissään. Näitä Tenovuonon maisemia voisi ihailla loputtomiin. Jäämeri pilkotti kaukana vuonon suulla ja kalapaikan edustan jyrkänteet kohosivat kohti korkeuksia. Pian Markus kahlasi varusteissaan loivaa hiekkapohjaa syvemmälle virtaan. Ahkerasi heittelevän nuoren kalafongarin pinnoihin saatiin kohta lisätä uusi laji, kampela. Saimme lopulta saaliiksemme kumpikin hienot taimenet ja reissun kohokohta taisi olla kun nousuveden tuoma taimenparvi piiritti kahlaavaa Markusta. Isomustaimenet pintoivat muutaman minuutin miltei Markuksen vavankärjen alla.
Seuraavana päivänä Helena ja Ansku saapuivat tunturista. Saunan jälkeen söimme savustettua Tenon taimenta salaatin kera. Ruokailun yhteydessä saimme kuulla hienon matkakertomuksen viikon tapahtumista tunturissa. Anskun vaelluksen toiseksi viimeisenä päivänä kun Helena lähti Anskua vastaan sovittuun tapaamispaikkaan lähdelammen rannalle, saapuivat molemmat naiset paikalle miltei samalla hetkellä, vaikka kellonajasta ei oltu sovittu etukäteen. Näin se toimii kun molemmat ovat oikeasti samalla aallonpituudella.
Ruskettuneen Anskun reissu oli muutenkin mennyt hienosti. Avotunturissa yksin vaeltaminen vaatii paitsi taitoa ja fyysistä kestävyyttä, niin myös malttia ja tervettä järkeä. Oli mukava lukea Anskun vaelluspäiväkirjasta luontohavaintoja sekä kuvauksia Paistunturin maisemista. Tuliaisiksi vaellukseltaan hän toi mukanaan hienot sulat – ja korvamadon, ”Nauravan kulkurin.”
Seuraavana aamuna lähdimme Anskun kanssa käymään joella. Jo aamuvarhain aurinko paistoi lämpimästi. Puoli kahden aikaan, viimeisellä laskulla, oli jo niin kuuma että olimme miltei läkähtyä veneessä. Soudimme vieheet tuttuun ottipaikkaan, Hyljekiven pitkän akanvirran reunaan ja samalla vapa taipui lupaavasti. Videolle taltioidun väsytyksen lopuksi virkeä lohijalka pääsi haaviin, sopivasti juuri kotirannan yläpuolella.
Jouko ja Konsta, ukki ja tyttärenpoika, saapuivat kylään samalla kun nousimme Anskun kanssa joelta törmälle. Alaskan kuningaslohiakin väsytellyt Jouko kävi aikoinaan paljon Tenolla. Pitkän tauon jälkeen oli vihdoin aika palata vanhoille soutupaikoille, varsinkin kun Konsta on ukin iloksi kovasti innostunut metsästyksestä ja kalastuksesta. Ajokortin juuri saanut nuorimies saisi toimia myös kuskina pitkällä reissulla.
Joukolla on hienoja muistoja Kaavan lähivesistä. Vuosia sitten elokuussa karannut Kivikosken jättilohi kismittää vieläkin. Tälle reissulle mökki oli varattu Lohirannasta mutta sovimme että ensimmäisellä Tenon reissullaan oleva Konsta tulisi kahtena aamuna lohestamaan näihin Kaavan maisemiin.
Jo ensimmäisenä yhteisenä soutuaamunamme meillä oli tärppi. Samoihin aikoihin Jouko-ukki oli vanhoja taitojaan verestäen saanut kahden ja puolen kilon lohen Lohirannan vesiltä. Toisesta aamustamme tulikin sitten ikimuistoinen. Aurinkoinen ja lämmin sää oli vaihtunut pilviseen viileyteen. Heti laskun alussa titti tarttui vaappuun Kivikoskessa, mutta ravisti itsensä nopeasti irti. Vitoslompolon niskalla ajattelimme vaihtaa suvantoon yhdeksi vieheeksi pellin. Juuri kun Konsta oli aloittamassa pellin laskemista, yksi vapa alkoi taipua. ”Jäikö se kupari-oliivivaappu kuitenkin tuohon lähellä olleeseen kiveen?”, ihmettelin. Samassa veneen vieressä hyppäsi kookas lohi. Toinenkin vapa taipui samalla ja totesimme että meillähän on tuo juuri hypännyt lohi kiinni.
ohi oli sotkenut toisen siiman mukaansa, siksi toinenkin vapa myötäili lohen liikkeitä. Konsta selvitti sotkun hetkessä ja pääsi väsyttelemään lohta, sitä elämänsä ensimmäistä. Ja minkälaista lohta! Siimassahan oli kunnon lohi eikä mikään titti tai lohijalka. Onneksi Vitoslompolo on mukava ja turvallinen paikka rauhallisine virtoineen lohen väsyttämiseen. Konsta seisoi veneessä ja käsissä oleva vapa kumarteli lohen liikkeiden tahtiin. Nuorukainen oli sfääreissä. Kelan jarru lauloi kun vahva lohi veti aluksi muutamia pitkiä syöksyjä. Sitten lohi tuli aivan veneen viereen ja hyppäsi melkein veneeseen. Väsytystä kuvannut videokamerakin sai päälleen reilut vesiroiskeet. Mallikkaasti sujuneen väsytyksen kruunuksi saimme lohen kyytiin lopulta Hannunväylässä. Rantauduimme Norjan puolelle ihailemaan saalistamme. Valokuvien oton lisäksi ukille täytyi saada heti viesti Lohirantaan. Konstasta oli tullut lohimies.
Renkussa asuvista Mariasta ja Elmosta on tullut meille tärkeät ystävät pohjoisessa. Kaikenlaista apua on heti tarjolla jos vähänkin pyytää, seurasta puhumattakaan. Kalastuskuulumisia vaihdetaan usein puolin ja toisin. On ollut mielenkiintoista huomata että Ala-Tenolla ja esimerkiksi Kaavan alueella saattaa olla suuria eroja kalojen aktiivisuudessa. Liekö kyse nousuparvien liikkeistä vai erilaisista olosuhteista, ehkä molemmista?
Kun Maria ja Helena lähtivät heinäkuun lopussa Pulmangista tunturiretkelle, niin me suuntasimme Elmon kanssa joelle. Rouvien retki suuntautui ylängölle, mistä avautuivat vaikuttavat maisemat tunturijärvineen. Olisikohan niistä järvistä talvisille pilkkiretkille, jäi vielä arvoitukseksi. Tunturiretken aikana Maria ja Helena näkivät (ja söivät) myös runsaasti hilloja ja mahdottoman isoja mustikoita. Mahdollisten kalapaikkojen lisäksi Maria ja Helena löysivät jyrkännettä alas kuohuneen tunturipuron jonka ääressä oli ensiluokkainen kahvittelupaikka patikoijille.
Kun lähtee Elmon kanssa kalaan, voi olla melko varma että jotain muisteltavaa jää takataskuun. Tälläkin kertaa tapahtumat tulivat tutuista ottipaikoista. Muutaman tunnin retkellä meillä oli kolme tärppiä, joista saimme yhden lohen veneeseen asti. Kun oikea viehe löytyi, tärppi tuli salamannopeasti. Pienen lohen haaviamisen jälkeen saimme uuden tärpin muutamassa minuutissa. Vaikka tätä lohta emme saaneet veneeseen, oli reissun opetus harvinaisen selvä. Jos lohet eivät ole kiinnostuneita tarjotuista vieheistä, täytyy etsiä ennakkoluulottomasti sitä oikeaa viehettä kunnes se löytyy.
Saimme olla tänä kesänä ensimmäistä kertaa elokuun alkupäivinä Utsjoella. Syksyn merkit aamusumuineen ja kellastuvine lehtineen olivat viimeisinä päivinämme vahvat. Juuri ennen kotiinlähtöä Osmanhovin isäntä Hemmo kysyi että suostuisinko soutamaan hänen kanssaan ennen kotiinlähtöämme. Korkean veden vuoksi virtaus on kova yksin soutavalle. Myönteinen vastaus oli helppo antaa, sillä saisin samalla opastusta minulle tuntemattomien, yläjuoksulla olevien paikkojen soudusta. Lisäksi Hemmon poika Jari ja veli Hannu pääsisivät kahdestaan soutamaan Sirmaan.
Seuraavana aamuna otin Hemmon kyytiin Kivikosken rannalta ja lähdimme kohti Kuoppilassuvantoa. Laskimme sieltä mielenkiintoisia kalavesiä lopulta Vitoseen asti, mistä saimmekin aamun ainoan tärpin. Mökillä Helena pyysi että soutaisin Hemmon kanssa vielä viimeisen aamun ennen tavaroidemme pakkausta ja kotiinlähtöä. Hemmo suostui ehdotukseen oitis ja teimme treffit seuraavaksi aamuksi samaan paikkaan.
Aamulla kun herättyäni katsoin ulos, tuntui keli täydelliseltä. Oli pilvistä ja tyyntä, jokunen pilvenlompare roikkui jokilaaksossa miltei sumun lailla. Tiesin heti mitä siiman päähän tuli laittaa. Jokin etiäinen kuiskasi korvaan että se keväällä maalatun tumman kolmivärisen koevaapun hetki on nyt. Ajoin aamupalan jälkeen Kivikosken yläosaan, mistä Hemmo hyppäsi notkeasti veneeseen. Lähdimme rannasta ja laskimme vieheet pyyntiin joen keskellä. Soudimme kaksilla airoilla, samoin kuin olimme korkean veden vuoksi tehneet Helenan kanssa koko kesän. Vettä oli vieläkin aivan liikaa Kivikosken parhaille ottipaikoille.
Ohjasimme veneen Toppakiven alta kohti Suomen rantaa kun kelan räikkä aloitti kiivaan laulunsa. Lohi oli tarttunut – siihen etiäisen kertomaan vaappuun. Hetken kuluttua lohi hyppäsi vasemmalla puolellamme. Saatuamme ylimääräiset siimat vedestä, pääsi Hemmo väsyttelemään vahvaa lohta, joka ui joen pohjia koluten. Tyytyväisenä myhäilevä Hemmo väsytteli lohta kokemuksen tuomalla maltilla. Valuimme hissukseen jokea alaspäin ja rauhallinen lohi koukattiin veneeseen lopulta Vitoslompolon syvänteessä. Kolmivärinen vaappu pilkotti syvällä lohen kidassa. Kymmenen kilon lohi veti Hemmon suun leveään hymyyn. ”Kyllä tuntuu hyvältä!” pääsi lohimiehen suusta. ”Paras lohi moneen vuoteen.”
Hemmo soitti rannasta Jarille Sirmaan ja kertoi lohestamme. Sirmassa oli ollut kalojen suhteen todella hiljaista, joten Jari ja Hannu hyppäsivät autoon ja hurauttivat pikavauhtia kohti yläjuoksua. Ajoimme veneellä Hemmon kanssa Kivikosken lähtöpaikalle ja ”Mitä ihmettä?”. Sirmasta kiiruhtaneet miehet pakkasivat jo tavaroitansa rannassa olleeseen veneeseen. Tämä oli kyllä jo erään lajin nopeusennätys. Miehet ajoivat suoraan joen yli Kivikosken lähtöpaikalle ja lähtivät kalamme näkemisen jälkeen soutamaan, minun ja Hemmon jäädessä evästauolle. Vaikka Jari ja Hannu olivat soutaneet Sirmassa koko yön, olivat miehet taas täynnä intoa.
Lähdimme eväitten syömisen jälkeen joelle ja soutaessamme Kivikosken alaosaa, näimme että Vitosessa kalastavilla Jarilla ja Hannulla oli lohi siiman päässä. Lohi teki mahtavia loikkia joiden pärskeet näkyivät Kivikoskeen asti. ”Tartuttivatkohan ne sen isomuksen joka näyttäytyi loppukesästä Vitosessa?” jännitti Hemmo tilannetta seuratessaan. Väsytys tuntui kestävän pitkään. Kun me vuorostamme tulimme Vitoseen, oli miesten vene kadonnut jo Kaavan alapuolelle. ”Mitähän siellä oikein tapahtuu? Toivottavasti he saavat tuon lohen.” Meni pitkään ennen kuin tuttu vene ilmestyi alavirrasta ja piinamme helpotti. Hymyilevät miehet ajoivat lopulta viereemme.
Lohi, kahdeksankiloinen, oli napannut Vitosen niskalta. Se oli hypittyään saanut melkein vaapun irtoamaan, vain yksi koukku oli enää kiinni ja sekin oli kiduskannessa. Nähtyään tämän oli Jari todennut Hannulle että saadakseen tämän lohen, heidän on väsyteltävä se silkkihansikkain. Lohi voisi irrota pienestäkin riuhtaisusta. Miesten maltti oli valttia, sillä lohi saatiin lopulta monien vaiheiden jälkeen koukattua. Ajoimme peräkanaa Vitosen lähtöpaikalle ja kertasimme tapahtunutta. Samalla Jari esitteli tutunnäköistä ottivaappua. Sehän oli se Jarin viime keväänä ideoima vihreäselkäinen kupariväri, jonka alta kuultaa käärmefolio. Hemmo nimesi uuden hollolalaisvaapun Ottipeliksi. Tunnelma rannassa oli huipussaan. Hymyt olivat herkässä. Kyyneleetkään eivät olleet kaukana – ne ilonkyyneleet. Näitä hetkiä varten täällä ollaan.
Mitä kaikkea yhtenä aamuna voi tapahtua. Näillä lohilla oli tavanomaista suurempi merkitys meille kaikille. Yhteiset elämykset ja riemuntunteet sitovat meitä kaikkia yhteen näkymättömin, mutta lujin sitein. Näistä hetkistä ammennetaan voimaa monenlaisiin elämän eri tilanteisiin.
Kotiinlähdön hetki koitti lopulta. Mieli oli yhtä aikaa haikea ja kiitollinen. Tämä kesä oli täynnä upeita elämyksiä. Luonnon keskellä kvartaalitalouden kiireet ja tulostavoitteet tuntuvat kaukaisilta ja melko turhilta. Ne oikeat rikkaudet taitavat olla ripoteltuina pitkin luontoa. Eri kokoisia, kultaisia onnenhippuja löytää esimerkiksi joen varresta ja tunturien rinteiltä. Kauniit maisemat ja polut ovat oivia paikkoja hippujen keräämiseen. Nuotiolta niitä löytää aina, samoin teltasta. Harvinaisen eläimen tai kasvin näkeminen kartuttaa hippujen määrää reilusti. Todelliset ystävät tuovat niitä mukanaan runsaasti.
Tämän kesäloman jälkeen tuntui että olimme rikastuneet kunnolla.
Koko kesä kalsareissa (2015)
Kesään valmistautuminen alkoi tänä vuonna poikkeuksellisen varhain. Helena järjesti kesälomiansa siten että pääsi pohjoiseen tavanomaista aikaisemmin. Odotetun tunturivaelluksen tarvikkeet kuivamuonineen pakattiin jo hyvissä ajoin tulevalle reissulle. Rouvan viisikymppisten kunniaksi vaellukselle lupautui tällä kertaa mukaan kantaja, sherpa. Kantaja toisi matkalle kantoavun lisäksi tuttua seuraa, olihan kyseessä sentään oma aviomies. Kesä olisi myös yhteinen juhlakesä, sillä parin kihlajaisista tulisi myöhemmin kesällä kuluneeksi kokonaiset 30 vuotta. Melkoinen yhteinen vaellus jo sekin.
Helena ajeli Utsjoelle toukokuun kolmannella viikolla, syntymäpäivänään, seurana uskollinen lapinkoira Totti. Ari oli ulkomaisilla työreissuillaan vielä reilun viikon ennen kuin ilmestyisi Johkamielliin. Matka kohti Johkamielliä sujui hyvin, Anskun viiden tähden yöpuun kautta. Perillä odotti monenmoisia pikkuaskareita mökin saattamiseksi talviteloilta jälleen kerran kesäkodiksi.
Utsjoella kevät ei ollut ehtinyt kääntyä kesäksi. Luonto heräili vasta talven jäljiltä. Ruskea väri hallitsi tuntureiden rinteitä ja siellä täällä näkyi vielä lunta, runsaastikin. Hiirenkorvat puiden oksilla odottelivat vielä lämpimämpiä kelejä auetakseen, Teno virtasi poikkeuksellisen vuolaana. Mökin edessä olevan Nuoraskarin yli virtasi kunnon kevättulva. Ensimmäiset pikkulinnut näkyivät saapuneen jo pohjoiseen. Näinköhän ne löytävät jo jotain syötävää. Helena ja Totti kävivät ahkerasti testikäyttämässä Vitosniemen tulipaikkaa, ”kyllä nuotiokahvit keväisen joen rannalla on ihmiselle parasta lääkettä”.
Vihdoin maailman vilskeistä palannut kantajakin löysi tiensä Tenon rantaan. Muutaman päivän kuluttua pääsimme sitten matkaan, sinne tunturiin. Reittisuunnitelmat muutettiin viime hetkessä Tunturitupien Ottoa kuunneltuamme. Ylängöllä sijaitsevat joet olivat kuulemma vielä kovassa tulvassa ja niiden ylittäminen olisi perin hankalaa. Niinpä päätimme lähteä matkaan Tunturitupien sijaan suoraan mökiltämme.
Rinkat ja reput nostettiin selkiin ja suuntasimme aluksi länteen, kohti Kuoppilasta. Eihän sen sherpankaan loppujen lopuksi tarvinnut yksin ihan kaikkea kantaa. Totti kantoi omat eväänsä omassa repussaan ja Helenankin kantamus pullotti ääriään myöten. Helenan monilla vaelluksilla testatun teltan sai sherpa sentään ottaa rinkkaansa. Erityistä alkavalle retkelle oli se, että vaikka tällä pariskunnalla on takana melkoinen mitta yhteistä elämän taivalta, olisi seuraava yö ensimmäinen yhteinen yö teltassa!
Kuoppilastunturille päästyämme taivaan pilviverho alkoi rakoilla ja saimme ihailla Norjan lumihuippuisia tuntureita, joita tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Tunturissa pesivillä linnuilla oli jo munat haudottavinaan ja ne vartioivat pesiään ärhäkkäästi. Kotitunturimme ylitettyämme näimme Kuoppilasjokilaakson, jota seuraten aioimme matkata kohti etelää. Tuskin olimme päässeet kunnolla matkaan kun kohtasimme upean näyn. Alapuoleltamme, puurajan tuntumasta lähti lentoon kotka joka lensi ylvään rauhallisesti länteen, kadoten vähitellen Kuoppilasjoen taakse. Tämän hienommin ei reissu olisi voinut alkaa.
Se ensimmäinen yhteinen telttayö sujui hyvien unien merkeissä. Makuupusseihin kömmittyämme lähistöllä ollut riekko lauloi (vai nauroi?) meille unohtumattoman iltasadun tunturipuron solinan säestyksellä.
Aamulla päätimme laskeutua vähitellen alemmaksi Kuoppilasjoen laaksoon nähdäksemme itse joen paremmin. Reppuselkäinen Totti tuntui nauttivan matkanteosta. Sopivan viileä sää oli kuin tehty lapinkoiralle. Maaston muodot mahdollistivat ympäristön herkeämättömän tarkkailun. Luonto oli täynnä uusia, sieraimet hurmaavia tuoksuja ja lapinkoiran lempieläimiä, poroja näkyi aika ajoin. Erään puron notkelmassa pääsimme porukalla tarkkailemaan korpin isoja poikasia, jotka täyttivät suuren risupesän. Tenoon laskeva Kuoppilasjoki ihastutti moninaisuudellaan. Kiviset koskipaikat ja syvät lompolot seurasivat toisiaan. Ei ihme että se on monien lohien kotijoki.
Kävelimme etelään lopulta Kuoppilasjoen ja Birkejoen risteykseen asti. Sieltä vaelluksemme jatkui ylempää reittiä takaisin kohti Kaavaa. Sääennusteita seurattuamme päätimme kävellä toisena vaelluspäivänämme suunniteltua pidempään, miltei kahden päivän edestä. Ylänköjä kävellessä maasto oli lähes ihanteellista. Kovapintaista jänkää ja tunturin kuvetta on mukava patikoida kunhan muistaa juoda tarpeeksi. Tästä tuli hankittua hyvää oppia. Näimme korkealla tunturin rinteellä lähteen joka pulppusi vettä melkoisella paineella. Siksi tämä taukopaikka jäi hyvin mieleen. Totti otti siellä lyhyet tirsat, eikä ne olleet kaukana muillakaan vaeltajilla.
Pitkän vaelluspäivän päätteeksi sää oli muuttumassa talviseen suuntaan. Toinen yö teltassa vietettiin rae- ja räntäsateessa tunturissa, pienessä suojaisessa notkelmassa. Onkohan maa aamulla lumen peittämä? Tuona yönä yövaatteiksi makuupusseihin puettiin kaikki mahdollinen. Telttapaikan pieni epätasaisuus ei häirinnyt liikaa väsyneiden matkaajien unta.
Aamulla sää oli selkiintynyt huomattavasti. Tuuli oli lähes tyyntynyt ja pilviharso alkoi revetä. Takatalvi oli perunut tulonsa. Aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa uusissa voimissa kohti tuttuja maisemia ja Johkamielliä. Voiko ulkona liikkuminen tapahtua enää upeammassa ympäristössä? ”Tämä vaeltaminen on oikeastaan melko mukavaa hommaa”, lipsahti sherpan suupielestä vaelluksen viime metreillä. ”Kesäloman voisi aina aloittaa näin.”
Tänä vuonna juhannusta vietettiin jo kesäkuun 20. päivä. Teno virtasi juhannusviikolla vielä reilussa tulvassa ja lohiuutisia kiiri harvakseen. Kesän ensilohi tarttui aurinkoisena Juhannuspäivän aamuna Kivikoskesta. Tuntemattoman, mukavan kalamiehen punnitsema lohijalka painoi 5,2 kiloa.
Kivikoskessa kortteeraavan Anittan ja Paulin seurassa tuli vietettyä jälleen unohtumattomia hetkiä. Lohestava pariskunta saapuu aina paikalle kun talkooapua tarvitaan. Helenan ”River Cafen” nokipannukahveista Vitosniemen kodalla alkaa tulla jo yhteinen perinne. Jatkoa saanevat myös Anittan ja Helenan yhteiset tunturiretket. Mainittakoon että ”Anin” ja Paulin kesäkuussa tuomasta tuliaisesta, ruukkumansikasta syötiin viimeiset mansikat syyskuussa. Edellisen kesän mansikantuontireissua emme unohda koskaan.
Tuttuakin tutummat lohimiehet Heino, Anssi, Aimo ja Toivo saapuivat lohenpyyntiin halkolastien kera. Naapurimme Anna-Maijan mökkiin asettuneet ikämiehet olivat täynnä virtaa. Heinon ja Anssin lähdettyä tammukan pyyntiin, aloittivat Toivo ja Aimo vesipumpun korjaamisen. Kun pumpun uusia osia odoteltiin tehtaalta, suoristi Toivo naapurimme hirsimökin ovenkarmit vuosien pinteistä. Loppujen lopuksi koko mökin vesijärjestelmä, Nuorasjoessa olevasta putken päästä takaiskuventtiileineen tarkastettiin ja vialliset osat uusittiin. Nyt vesi kulkee taas moitteetta mökkiin asti. Tällaisia vuokralaisia nämä lohimiehet ovat.
Lohi-ja remonttimies Toivo sekä mökille saapunut Petu kävivät yhdessä kalastamassa pariin otteeseen Utsjoessa, Patonivassa. Molemmilla on mukavia muistoja samaisesta kalapaikasta vuosien takaa. Isoisä ja pojanpoika tuntuivat viihtyvän hyvin yhdessä yhteisen harrastuksen parissa. Peilityynen Mantojärven näkeminen teki myös vaikutuksen molempiin.
Ennen palaamistaan etelään Petu ehti vielä hetkeksi lohensoutuun. Perjantai-illan kolmetuntinen lohenpyynti sai komean huipennuksen, kun reilun viiden kilon lohijalka tarttui vaappuun Vitoslompolosta, aivan rantavedestä. Virkeän lohen väsyttelystä nauttinut nuorimies hymyili kilvan pilvien välistä pilkistäneen auringon kanssa.
Mökille päästyämme vuoronvaihtoa odottaneet Heino ja Anssi lähtivät joelle saman tien, äskeinen ottivaappu mukanaan. Aamulla miehet saapuivat mökille onnellisina, sillä heidän törmälle kantamassaan juuttisäkissä pötkötti komea lohi. ”Perhoon se otti Kivikoskhesta, Niileksenkiven kuphesta. Puoli seittemän aikhan aamulla.”, kertoi Anssi halsualaisittain. Lohi punnittiin ja se painoi lähes kahdeksan kiloa. Hetkisen kuluttua totuus ottivieheestä kuitenkin paljastui, kun Anssin omatunto rupesi kolkuttamaan. ”Siihen sinun antamhan vaaphun se tarttu.” Venekunnan onnistunut väsytys kerrattiin vielä yksityiskohtia myöten. Tapahtuman kunniaksi päätimme nimetä tämän aikaisemmin nimettömän ottivärin ”Anssin perhoksi”. Kyseinen väri oli jo edellisenä kesänä yksi parhaista ja näin sille löytyi oma, kalatarinaan perustuva nimi.
Jätimme miehet perkaamaan lohtansa ja lähdimme Aimon kanssa joelle. Olimme olleet joella jo kolmena aamuna tällä viikolla, mutta Aimon nimellä varustettua lohta ei vain tahtonut löytyä. Toiveet olivat kuitenkin korkealla, olihan lohia noussut tänäänkin meidän mökin tontille. Aimon kotiinlähtö lähestyi vääjäämättä. Kivikosken kahvitauolla valitsimme vaappuja poikkeuksellisen hartaasti. ”Tuo laitettaan”, Aimo osoitti uutta kirkasta hileväriä. Ilma näytti yhä kirkastuvan päivän kääntyessä iltapäivän puolelle.
Olimme soutaneet Kivikosken taas kerran ja vilkaisin kelloa. Kello oli kohta kaksi ja turistien kalastusajasta on jäljellä enää muutama minuutti. Soudimme aivan Norjan rannan tuntumassa Kivikosken ja Vitoslompolon välisessä Kalakapustakoskessa kun Aimo huudahti kolmea vaille kaksi, että ”kala on kiinni!” Juuri kun toive kalan saamisesta alkoi hiipua, päätti kalahaltia palkita ahkeruutemme. Valuimme jokea alaspäin kalan kanssa. Lohi kävi näyttäytymässä pari kertaa mutta päätti sitten uida joen pohjassa viimeiseen asti. Vitoslompolon alaosassa väsynyt hopeakylki lopulta koukattiin veneeseen, onnellisten kalamiesten kyytiin. Pitkänhuiskea lohi painoi karvan verran alle seitsemän kiloa. Ja on muuten väsytetty yliajalla, totesimme kelloon katsottuamme.
Tämän lohen saamisessa oli jotain suurempaa. Nuorekas, 86v. Aimo on tunnettu lohimies näillä vesillä. Hienokäytöksinen herrasmies on tehnyt vuosien varrella lähtemättömän vaikutuksen moniin. Kaikki toivoivat hänelle tätä kalaa. Kun tieto tästä lohesta kiiri muille kalamiehille, riemuitsivat kaikki tästä yhdessä. Tässä lohessa oli Aimon nimi.
Kaikenlaiseen ulkoiluun hurahtaneet Nalle ja Henri poikkesivat pikaisesti Utsjoella. Viime kesänä Tenon rannassa syttynyt geokätköilykipinä vie pariskuntaa kätköltä toiselle, pitkin Suomea. Utsjoen lähikätköt löytyivät jo rutiinilla ja Nallen kivikokoelma karttui Nuoraskarin geologisista löydöistä. Henri ja Totti hauskuuttivat toisiansa juoksemalla ristiin rastiin rantahietikolla. Nallen ja Henrin suositukset Sompion seudusta laitettiin visusti muistiin. Tuliaisina heidän tuomansa pirta, oikeammin tiuhta ja käpy, pääsivät kesän aikana ahkeraan käyttöön.
Naapurissamme sijaitseva Törmälän tupa huokuu lohenkalastuksen historiaa. Punaisen talon ensimmäiset omistajat Oskari Rönkä ja Wiljo Saaristo tunnetaan perhokalastuksen pioneereina maassamme. Myöhemmin Törmälän omistajiksi tuli joukko lahtelaisia urheilukalastajia, pääasiassa lääkäreitä, joiden jälkipolvet jatkavat ”Herrojen talon” arvokkaita perinteitä. Pääsimme tänä kesänä kuulemaan hienoa esittelyä Törmälästä kun yksi talon nykyisistä omistajista, Erik Starckjohann, kertoi talon historiasta eteläsuomalaiselle perhokalastusporukalle. Törmälästä pidetään yhä hyvää huolta. Loppukesästä se sai uuden vesikaton ja yläkerran vintille suunnitellaan uusia nukkumatiloja.
Hollolalaisilla Mintulla ja Kimmolla on lapintaudin oireyhtymä. Karttoja ja foorumeita on selailtu pitkin talvea systemaattisesti. Ykkösluokan vuokramökki Nuorgamin kupeesta täsmää myös taudin kulkuun. Pääsimme Kimmon kanssa soutamaan unohtumattoman aamusession heinäkuun alkupäivinä.
Tihkusateinen aamu tuoksui lohelta ja heti ensimmäisellä laskulla ”Anssin perhoon” tarttui Kivikoskesta pulska lohijalka. Ajoimme uudestaan lähtöpaikalle ja riisuimme sadevaatteet sään poutaannuttua. Tarjosimme soutuvuoroa lähtöpaikalle juuri tulleelle tutulle venekunnalle mutta he sanoivat mieluummin kahvittelevansa ja seuraavansa soutuamme joen penkalta. Niinpä pääsimme samantien joelle uudestaan. Olimme juuri saaneet vaaput veteen Toppakiven yläpuolella kun uusi kala oli jo siiman päässä. Virkeä titti ui ristiin rastiin veneemme ympärillä mutta joutui lopulta haaviin. Ajoimme hymyissä suin taas ylös lähtöpaikalle missä vuoronsa antaneet savolaiset koiranleuat tekivät jo lähtöä rannasta.
Evästauon jälkeen lähdettiin aamun kolmannelle laskulle hyvissä tunnelmissa. Kivikosken alla, Komsiokiven kohdilla vapa taipui jälleen. Tuttua punahilettä vietiin toistamiseen vauhdilla ja sutjakka lohijalka toivotettiin lopulta tervetulleeksi veneeseemme alempana Kalakapustakoskessa. ”Aah, on tämä hienoa touhua”, hehkutti Kimmo. ”Kolme laskua, kolme kalaa. Uskomatonta!”
Seuraavana aamuna kävin taas joella. Kaloja ei kuulunut mutta useita lohia antanut punahile-vaappu jäi harmikseni Vitoslompolon niskalla kiveen. Yritin saada vaappua pitkään irti mutta kiven etureunan alle näkymättömiin joutunut vaappu jäi lopulta joen omaksi. Huippu-uintisen ottivaapun menettäminen jäi kaivelemaan mieltä loppupäiväksi. Mitä jos kävisin illalla, viikkorauhoituksen alettua, kokeilemassa irrottaa sitä vielä kerran. Päivällä vaappua irti yrittäessäni olin näkevinäni puunrungon kiven alle kiilautuneena, siinä voisi olla mahdollisuuteni...
Illalla kalastuksen päätyttyä olin taas paikalla veneen ja kahden pitkävartisen nostokoukun kanssa. Ajoin kiven kupeeseen ja sain kuin sainkin virrassa taiteillen koukun kiinni kiven alta pilkottavaan, käsivarren vahvuiseen puunrunkoon. Samalla käänsin Suzukin kahvasta toivorikkaana. Puunrunko ei yllättäen irronnutkaan kiven alta vaan harmikseni menetin otteeni koukusta. Voimakas virta painoi puisen koukun varren viistoon veden alle. ”Voi turskanperkeet, ensin meni vaappu ja nyt vielä koukku.” Onneksi mukanani oli toinen pitkävartinen koukku jolla lopulta, monen haromisen jälkeen sain napattua upoksissa olleen koukun varren kiinni. Sitten uusi yritys, kunnon ote koukusta veneen laitaan tukien ja moottorilla voimakkaasti vetäen puunrunko lähti kuin lähtikin kiven etureunan alta. Nostin puun koukulla käden ulottuville ja kampesin sen veneeseen. Tuttu punainen vaappu oli tukevasti rungossa kiinni. Onneksi sain ”vaappuansan” pois joesta, sillä kesän aikana siihen olisi todennäköisesti jäänyt useita vieheitä kalastajien harmiksi.
Johannes, Aada ja Outi olivat Lapin lomalla. Farmari-Audin tavaratilaan oli pakattu kaikki mahdollinen hiekkaleluista polkupyörään. Päätimme eräänä iltana lähteä porukalla harjuksen pyyntiin Annebaktin edustalle. Tenon kalastussääntö huomioi perheen pienimmät sallimalla perhonheiton virvelillä heittokohoa käyttäen. Johannes 4v. ja Aada 8v. saivat pikakoulutuksen avokelan käyttöön ja pian heitot sujuivat vähintään hienosti. Samalla Outi-äiti perehtyi ensi kertaa yhdenkäden perhovavan käsittelyyn ja kohta paksu siima kulki nöyrästi takaheittoja myöten. Aada osoittautui varsinaiseksi harjusvelhoksi, sillä jo muutaman heiton jälkeen vapa taipui suuren harjuksen kamppaillessa virrassa, perho huulessaan. Pian saimme haavia neidin elämän ensimmäisen virvelikalan, 43,5cm harjuksen! Hetken kuluttua uusi harjus narahti Aadan pyytöihin ja illan kruunasi vielä kolmas suurharjus, kaikki siis Aadan pyytäminä.
Seuraavana iltana lähdimme Aadan vaatimuksesta kahdestaan kalaretkelle samaan paikkaan. Eväät tehtiin huolella ja kuten kunnon reissuun kuuluu, tauolla teimme tunnelmalliset tulet. Yksi harjuskin saatiin saaliiksi, vaikka tärkeintä taisi olla se luonnossa oleminen, veneellä liikkuminen, yhdessä jutustelu ja virvelillä heittäminen, mikä sujui Aadalta jo uskomattoman hyvin.
Vieraittemme Lapin lomaan kuului myös käynti Utsjoen Ailigas-tunturilla. Eläväisille lapsille löytyi tunturista lukemattomia hyppy- ja temppupaikkoja. Tana Brun kaupasta mukaan lähti maittavia herkkuja ja hopeasepältä Aadalle korvakorut. Johanneksen polkupyörä oli mökillä kovassa käytössä. Maastoajoa ja keulimista harjoiteltiin päivittäin. Kahvimyllyn pyörittäminen oli myös Johanneksen mieleen. Kalastuskärpänen taisi puraista Aadaa Tenolla pahemman kerran. Lähtöpäivänä Aada sanoi äidilleen Outille tulevista hankinnoista: ”Äiti. Mää en oo ihan varma että haluunko mää bikinit vai virvelin!”
Sepon ja Tenskin matkailuauto on tuttu näky Varangin rantakalastuskohteissa. Myös Tana Brun ja Dalvadaksen perhonheittopaikoilla tämä pyörillä kulkeva lohimökki nähdään joka kesä. Kalastuksen tarpeisiin tuunatun Ducaton meno tuntuu iän myötä vain vertyvän. Isä-poika duo valmistaa pyydetyt kalat tuoreeltaan herkullisiksi aterioiksi. Viimeisin viritys autossa on mittatilauksena teetetty kylmäsavulaitteisto. Lupsakoiden Sepon ja Tenskin tuliaisina tuomien kylmäsavuvermeitten johdosta mökillemme valmistui loppukesästä kylmäsavustin wanhaa grilliä hyödyntäen.
Asfaltille allergisen Anskun vaellusreissu suuntautui tänä kesänä Kaldoaivin alueelle. Saatoimme vaeltajan matkaan Skaidijärven kodalle saakka, missä joimme porukalla viralliset lähtökahvit. Nuorgamin Skaidijärvellä on tullut käytyä aikaisemmin kalassa vain talviaikaan. Kalastimme nyt tovin uistinta heittäen mutta kalat olivat jo ruokalevolla. Anskun reissu tunturierämaassa kesti nelisen päivää ja sinä aikana vaeltajan verkkokalvoille tallentui joukko toinen toistaan upeampia nähtävyyksiä.
Utsjoen keskustassa sijaitsee yksi Metsähallituksen toimipisteistä. Luontotuvan nimellä tunnettu paikka opastaa kaikkia seudun matkailijoita. Kalamiehet ja metsästäjät saavat oppailta myös tukevan infopaketin. Vasta saneeratulla Luontotuvalla voi tutustua Utsjoen ja Tenon alueen historiaan sekä luontoon monin tavoin. Näimme siellä vanhan Suomi-Filmin dokumentin ”Lomapäiviä Tenolla”, joka kertoi lohenkalastajien reissusta Tenolle. 1950-luvulla kuvatun lyhytelokuvan tapahtumat sijoittuivat osuvasti Kaavaan. Hommasimme itsellemme tuon hienon elokuvan saman tien. Karttoja ahkerasti lukeva Helena huomasi jokin aika sitten virheitä lähialueen karttamerkinnöissä. Luontotuvan työntekijät olivat ihmeissään kun heidänkin kartoissaan näytti olevan kahdenlaista tietoa. Uusimmissa ja kaikista vanhimmissa kartoissa lähitunturit ovat oikean nimisiä.
Lohestimme tänä kesänä vain aamuisin, yhtä iltaa lukuun ottamatta. Aamunraikas Teno antoi saalista tasaisesti pitkin kesää. Vaikka karkuun päässeitäkin oli muutama, yksi tapaus jäi harmittamaan muita pidempään. Olin jo nostokoukku toisessa kädessä valmiina koukkaamaan kympin lohta kun se päätti hypätä vielä oikein kunnolla. Pystysuorassa hypyssä siima pääsi vaapun koukkujen mutkaan ja seuraava siiman kiristys irrotti vaapun lohen leuasta. Siimaa sisään kelatessa vaappu hoippui perä edellä kohti venettä... Vanha kunnon Kivikoski -väri tuntuu vaapuissa toimivan vuodesta toiseen, tänäkin kesänä se tartutti kaksi lohta. Kesän ainoa taimen tarttui heinäkuun puolivälissä lohia koko kesän kiinnostaneeseen ”Anssin perhoon”. Värikäs, keltavatsainen taimen ansaitsee ehdottomasti ”Kesän kaunein kala”- tittelin. Kertaalleen pohjaan jäänyt punahile-ottivaappu kiitti pelastumisestaan vielä kahdella lohella.
Tenon rannalla asuvat Maria ja Elmo ovat jo vuosia olleet meille tärkeä tuki pohjoisessa. Arkipäivän apujen lisäksi olemme saaneet heiltä neuvoja aina niitä tarvittaessa. Keväisestä raudun pilkinnästä vinkkejä on tullut jopa kädestä pitäen. Maria pitää työssään hyvää huolta ihmisistä. Huolenpito ja välittäminen jatkuvat myös vapaa-ajalla. Elmosta on tullut merkittävä neuvonantaja vaappuja kehittäessä. Hänen harjaantunut silmä näkee vaappujen uintien vivahteet uskomattoman tarkasti.
Ennen kotiinlähtöä kävimme vielä hienon jäähyväisreissun Kuoppilastunturilla. Onneksi kamerat olivat mukanamme sillä saimme vihdoinkin kuvattua mm. riekkoja ja kapustarintoja lähietäisyydeltä. Riekot päästävät kuvaajan yllättävän lähelle, sillä ne luottavat oivaan suojaväritykseensä. Valokuvien lisäksi saimme hyvää videomateriaalia tulevaa elokuvaa varten. Viileän kesän myötä lunta oli yhä tunturin notkelmissa vaikka elimme jo heinäkuun loppupuolta.< p/>
Utsjoen, Tenon ja Kaavan alueen historiasta löytyy joka vuosi uutta ja mielenkiintoista tietoa. Historiaan perehtyminen on tuonut ymmärrystä alueen ainutkertaisuuteen. Paikallisia ihmisiä kuuntelemalla saa kirjoista ja muista lähteistä luettu tieto syvempiä merkityksiä. Olemme käyneet Johkamiellissä muutaman kerran myös talven aikana. Näiden kokemusten jälkeen silmämme ovat auenneet seudulle aivan uudella tavalla. Hiljaisuutta ja rauhaa etsivän kannattaa poiketa Utsjoella myös kalastuskauden ulkopuolella. Talven hiljaisina hetkinä revontulia katsellessa saatat löytää jotain yllättävää.
Tittikesä 2014)
Kesän 2013 jälkeen kaipuuta pohjoiseen lievitettiin lyhyillä reissuilla Utsjoelle lokakuussa ja huhtikuussa. Loppukevään rautureissu oli Helenalle lajissaan ensimmäinen. Rouvan sitomat rautuperhot olivat kovaa valuuttaa rautulätkän alle sidottuina. Kun vielä kelitkin sattuivat kohdalleen, oletettavaa on että palaamme Utsjoen keväisille rautuapajille uudelleen…
Puolentoista kuukauden kuluttua rauturetkestä olimme jälleen Tenon rannassa. Vilpoisat kelit ja koivujen pienillä hiirenkorvilla olevat lehdet kertoivat kesän olevan vasta tulossa. Joki tulvi vielä reilusti. Nuoraskari oli kokonaan veden alla, joten lohensoutuun ei olisi vielä mitään kiirettä. Kesä empi alkamistaan kun lumisade kuorrutti maan.
Loman alkupäivät kuluivat mökin askareiden parissa. Tuoreen kalan toivossa ajelimme Tenovuonolle katsastamaan joko taimenet olisivat saapuneet kesäsyönnökselleen. Ja olivathan ne, sillä saimme sopivan saaliin savustuspönttöömme. Taimenien lisäksi saaliiksi tuli uusi tuttavuus, herkullinen merirautu. Kuulemma merirautu nousee välillä Tenoonkin, sillä lohensoutajat ovat saaneet niitä siimansa päähän aivan näiltä lähivesiltä. Taimenia kalastaessamme huomiomme herätti lusikkauistinta heittävä norjalaisnainen, jonka taimensaalis koostui pelkästään suurista taimenista. Neljä upeaa taimenta riittivät täyttämään taitavan kalastajan repun kokonaan. Kalapaikalta lähtiessämme kävelimme Tenojokisuussa olevan niemenkärjen luoteispuolelle. Vuonon yli avautuvan kauniin näköalan lisäksi näimme pystysuoran rannan penkalla tuhottuja bunkkereita toisen maailmansodan ajoilta. Tuosta mielettömyydestä on kulunut vain 70 vuotta.
Tenolla paikallisten kalastajien saaliit viimeisten kulkutusvuorokausien aikana olivat lupaavia. Juhannuksen lähestyessä vesi oli lohensoutua ajatellen jo hyvällä korkeudella. Kalojen ottihalukkuus tuntui vain olevan hukassa, sillä poikkeuksellisen kylmä alkukesä piti vedenkin hyytävänä. Useamman tärpin ja karkuutuksen jälkeen odotettu juhannuslohi tarttui Kivikoskesta. Viileä aamu jäi hyvin mieleen, sillä Kuoppilastunturin huippu oli öisen lumisateen peittämä. Helenan kutomat villasukat olivat todella tarpeen.
Juhannuksen alusviikon puhutuin tapahtuma taisi olla erään pariskunnan veneen kaatuminen lähivesillä kookasta lohta väsyttäessä. Onneksi pelastusvälineet olivat kunnossa ja tapahtuneesta selvittiin pienin tappioin. Kaatumisen yhteydessä karanneen lohen Teno korvasi muutaman päivän kuluttua 18-kiloisella isomuksella. Teno ottaa, Teno antaa.
Nalle ja Henri ovat jääneet vaelluksen koukkuun. Tänä kesänä Lemmenjoen alueelle tehty reissu pysyy mielessä pitkään arktisten olosuhteidensa vuoksi. Vaelluksen päätteeksi he pistääntyivät vierainamme Utsjoella. Geokätköilyn lisäksi huolsimme yhdessä mukavan naapurimme mökkiä. Jokin pikkunisäkäs oli asustellut talven aikana mökin alapohjassa ja oli repinyt pihamaalle osan lattian eristeistä. Korvasimme osan alapohjan villoista uusilla ja korjasimme eläimen mökille aiheuttamat vahingot tiimityöllä. Lohensoutuakin harrastettiin sekä Nallen että Henrin kanssa. Harmiksemme Henrin kanssa Maaherranväylässä väsyttelemämme lohi karkasi kutureissulleen.
Juhannuksen jälkeen kalantulo tuntui virkistyvän. Erityisiä ilonaiheita antoivat ne kalamiehet jotka saivat lohia tutun hollolalaisverstaan tekeleillä. Peran kirkasta lohta pääsimme kuvaamaan tuoreeltaan Kivikosken rannassa. Tyytyväinen lohimies hymyili kilvan auringon kanssa. Tittejä ja lohijalkoja ilmaantui useampaankin veneeseen. Lohiluokan kalat puuttuivat saaliista lähes tyystin.
Ulkoilmasta pitävät Seppo ja Elisa tutustuivat Paistunturin alueeseen kolmen päivän retkellään. Eväspuoli täydentyi retken varrelta pyydetyistä herkullisista tammukoista. Kuoppilasjärven ja -joen kauniit maisemat kirvoittivat kokeneiden vaeltajien kielenkannat. Lämmin ja kuiva sää lisäsi kaksikon Kaavaan päättyneen vaelluksen nautintoa.
Heinäkuun alkupäivinä tontillemme alkoi kerääntyä lähestyvien syntymäpäiväjuhlien vieraita. Yhteistä puuhaa riitti aina kivien keräilystä lohen- ja taimenenkalastukseen. Savustuspönttö ja paistinpannu pysyivät kuumina päiväkausia, samoin sähköuuni jonka lämmössä kypsyivät niin ohrarieskat kuin monet leivonnaiset. Yhteiset, ulkona syödyt iltapalat, jäivät erityisinä mieleen. Ilta-auringon alla joukko läheisimpiä ihmisiä herkutteli savustetuilla ja paistetuilla taimenilla sekä lämpimillä vohveleilla.
Vihdoin lohet alkoivat tarttua yhä useammin vieheisiin. Mieleenpainuvia olivat Kimmon ja Sepon ensilohi Tenolta sekä Anssin hyvät perhostelusaaliit niin Kuninkaankiven kulmilta, kuin mökin edessä olevan Nuoraskarin kupeilta. Isä Toivon, Tuharin, kanssa saimme tihkusateessa titin Kivikoskesta sekä karkuutimme Vitosen niskalta lohen jota emme väsytyksen aikana päässeet näkemään. Olisiko se ollut se toivomamme ennätyslohi, jää ikuiseksi arvoitukseksi.
Syntymäpäivät, ne viisikymppiset, vietettiin Vitosniemen kodalla. Kaikenlainen jäykkyys ja pönötys puuttuivat näistä ikimuistoisista juhlista. Pukukoodina oli juhlapaikkaan istuva ulkoilu- tai eräasu, mitä valintaa kiiteltiin porukalla. Samana päivänä saatu kymppikiloinen lohi fileoitiin juhlapaikalla ja laitettiin tuliterään lohirautaan nuotion loimuun. Pääruoan valmistumista odotellessa aika kului seurustellen ja juhlapöydän muista antimista nauttien. Taitavat leipurit olivat loihtineet uskomattomat herkut nautittaviksemme. Kun suuri lohifile lopulta oli kypsynyt, oli sen maku jotain aivan taivaallisen ja erinomaisen välimaastosta. ”Parasta mitä on tullut syötyä”, kuului juhlaväen suusta.
Kun viimein vatsat piukeina palasimme Johkamiellin mökille, vetäytyi juhlien alkajaisiksi esiin tullut aurinko takaisin pilvien syleilyyn. Seuraavana päivänä pihaamme kurvasi tuttu Saab. Koska Anitta ja Pauli eivät omien töidensä vuoksi päässeet edellisen päivän juhliin, starttasivat he autonsa lauantai-iltana töiden jälkeen kohti pohjoista. Mansikkalaatikon kanssa he ajoivat 900km(!) Kokkolasta Utsjoelle syntymäpäiväkahveille ja lähtivät saman tien takaisin kotiin, ehtiäkseen aamuksi taas omiin töihinsä. Tämä tempaus oli jotain aivan uskomatonta. Nämä olivat täydelliset syntymäpäivät.
Pari päivää juhlien jälkeen lähdimme Tuulan kanssa pohjoiseen ehtinyttä hellettä pakoon Varangille. Pysähdyimme aluksi Nessebyssä, jonka niemellä sijaitseva kirkko on toiminut aikoinaan tärkeänä maamerkkinä vuonolta palaaville kalastajille. Vadsön kautta ajelimme aina Vardön saarelle asti. Kolmekilometrisen tunnelin päässä, saarella oleva Norjan itäisin kaupunki ihastutti kirkkaalla merivedellään ja perinteisellä arkkitehtuurillaan. Kaupungin infopisteeseen tehdyn vierailun jälkeen matkamme suuntautui saaren rannassa sijaitsevalle Steilneset Memorialille. Käynti tällä 1600-luvun noitavainojen uhrien muistoksi avatulla muistomerkillä ei unohdu koskaan. Kaksiosaisen muistomerkin läpi käveleminen jätti sanattomaksi.
Varanginvuono on kuuluista hyvistä kalastusmahdollisuuksistaan. Merikaloja on mahdollista pyytää rannalta heittäen lukuisista eri paikoista joista tunnetuin taitaa olla Mortensnesin Fugleberget, Lintukallio. Vuonoon laskee myös monia hyviä lohijokia. Paluumatkalla Vardösta pysähdyimme kirkkaasta vedestään tunnetulla Komagelvalla, missä lohenkalastajat olivat lempipuuhassaan. Vanhalla sillalla tavattu norjalaiskalamies esitteli mieluusti alajuoksun kalapaikkoja ja kertoi viime päivien runsaista kalatapahtumista. Komeasti hypännyt lohi tervehti meitä lähietäisyydeltä.
Varangilta palattuamme kävimme Tuulan kanssa vielä Tenolla lohionnea kokeilemassa ja tartutimme Maaherranväylästä komean lohijalan. Sydämentykytyksiäkin saatiin kun lohi tärpin jälkeen ryntäsi Sundebaktin kallion juuressa olevien kivien väliin veneen valuessa alavirtaan. Onneksemme lohi lähti turvapaikastaan väljemmille vesille ja saimme sen lopulta veneen laitojen sisäpuolelle. Marian ja Elmon kanssa kävimme mukavalla souturetkellä kotivesillämme auringon paistaessa täydeltä terältä. Kivikoskesta napannut virkeä pikkulohi antoi samalla opetuksen vaapun värivalinnasta. Vanha tuttu punahile on myös aurinkoisen kelin väri.
Lohikesä oli saanut erikoisen luonteen. Normaalisti heinäkuun lämpimät kelit ovat vieneet lohien ottihalut tyystin. Nyt, vaikka vesi joessa oli jo huomattavan alhaalla ja lämmintä, riitti kalatapahtumia lähes joka kalastajalle. Saaliit olivat kaikkialla lähinnä isoja tittejä ja lohijalkoja. Pieni huoli lohikantojen tulevaisuudesta nostaa päätään lohiluokan kalojen vähäisen määrän johdosta. Jokainen kalamies tuntekoon oman vastuunsa kaikissa, tämänkin joen kalastukseen liittyvissä kysymyksissä.
Viime kesänä Ansku väsytteli komean lohen Kivikoskesta ja sama tahti näytti jatkuvan. Yhden Kivikoskessa olleen tärpin jälkeen Maaherranväylästä tarttui virkeä lohijalka, jonka kutuvaellus päättyi veneessämme Anskun riemunkiljahduksiin. Yhteinen vuonoreissumme jäi muistoihin sekä hyvän saaliin, että poikkeuksellisen lämpimän veden ansiosta. Harvoin saa kalastaa taimenia vuonolla paljasvarpain vedessä seisten. Mieleen jäävä oli myös virkeä tittilohi joka nappasi syöttiin tältä taimenistaan ja kampeloistaan tunnetulta kalapaikalta. Anskun suunnistettua vaellukselle Paistunturin alueelle, sain pienen lohen, ”tenontitin” Vitoslompolon niskalta. Palattuaan retkeltään, Ansku osallistui uuden nuotiopaikan tekoon tontillemme. Viikon muista saaliista mainittakoon yksi Smedsin vetopelti ja komea huopahattu.
Jo vuosia olemme perehtyneet Utsjoen ja Tenonlaakson historiaan kulttuuriin. Yritämme löytää vuosittain uusia vierailukohteita, nähtävyyksiä ja museoita. Heinäkuun lopulla kävimme Marian ja Elmon kanssa Pulmangin Tana Museumissa ja Båtengissa, Fanasgieddissä Lohinäyttelyssä. Nuorgamin kohdalla, Norjan puolella Tenoa sijaitsevaan näyttelyyn on koottu paljon historiaa Tenon alueelta ja lohenkalastuksesta. Näyttelyn kokoaja Aage Solbakk oli mukava uusi tuttavuus. Tutkijana ja kirjailijana toimiva, koko ikänsä Tenojokilaaksossa asunut Solbakk osoittautui melkoiseksi tietopankiksi. Tässäpä oiva retkikohde kalamiehille ja muille asiasta kiinnostuneille. Lohinäyttelyssä oli nähtävillä myös Sir Henry Pottingerin ”Flood, Fell and Forest” -kirjan ensimmäinen osa. Ensimmäisistä lohilordien matkoista pohjoiseen kertovat kirjat, osat 1 & 2, koristavat v.1905 ensipainoksina nyt myös omaa kirjahyllyämme.
Kokkolalaiset Anitta ja Pauli saapuivat Tenon rantaan kesäloman viettoon heinäkuun loppupäivinä. Olisipa ollut mukava jäädä heidän seurakseen vielä hetkeksi. Joella oli rauhallista ja kelitkin olivat suotuisat. Kesän viimeinen lohemme tarttui Kalakapustajyrhämästä aivan lähdön aattona. Pääosin titeistä ja lohijaloista koostuva kesän lohisaalis oli vähintään hyvä. Tuoreena syötyjen lisäksi kotiin vietävääkin saatiin, niin lohia kuin taimenia. Ja mikä tärkeintä, uusilla uintilevyillä varustetut vaaput toimivat hienosti. Uusia ottivärejäkin löytyi useita. Erityisen mukavaa oli, että nyt saimme toivomamme ensimmäiset lohet Maaherranväylästä, siis aivan mökin kohdalta. Yksi pikkulohi jäi tänä kesänä erityisesti mieleen. Kummipoikamme Janne sitoi syntymäpäivälahjaksi perhon, johon titti tarttui heti ensi laskulla.
Heinäkuun alussa ”Vitosniemen viisikymppiset” kokosivat yhteen joukon sukulaisia ja ystäviä. Yhteisestä iltapäivästämme muodostui ikimuistoinen kaikin tavoin. Halusimme tuoda läheisemme juuri tänne, koska ainutlaatuinen juhlapaikkamme sijaitsi keskellä meille tärkeää seutua.
Viisi vuotta sitten hankitun Johkamielli-mökin merkitys meille on kasvanut vuosi vuodelta. Pienen tukikohdan saaminen pohjoiseen on tuonut uusia kokemuksia ja elämyksiä enemmän kuin osasimme kuvitellakaan. Vaikka mökkimatkamme onkin hieman tavallista pidempi, on työelämän arkirutiinien unohtaminen siellä helppoa. Luontoon, historiaan, kulttuuriin ja ihmisiin tutustuminen on syventänyt suhdettamme pohjoiseen.
Kristallinkirkkaissa vesissä (2013)
Viimeiset viikot ennen kesäloman alkua olivat kiireistä aikaa. Omien töiden ohella ajatukset olivat tulevan kesän remontissa Saamenmaalla. Joka kesä mökin hankkimisesta lähtien olemme tehneet monenmoisia rakennustouhuja viihtyisyyden parantamiseksi. Päämökin huopakaton täysremontti katon pidennyksineen on ollut mielessämme jo vuosia ja tänä suvena päätimme toteuttaa kyseisen projektin.
Heti kesäloman alettua lähdimme Petun ja uuden perheenjäsenemme, lapinkoira Totin kanssa kohti pohjoista. Helena jäi vielä puoleksitoista viikoksi töidensä pariin ja tulisi lentäen perässä heti lomansa alettua. Pera, aiemmin Tenolla tutuksi tullut lohimies, järjesti tarvitsemamme huopakattotarvikkeet työpaikaltaan Kuopiosta sen verran edullisesti että matkamme aluksi ajoimme peräkärryä vetäen Savon sydämeen. Kattohuovat mukanamme jatkoimme Halsualle, missä meitä odotti vielä pieni puutavaralasti. Samalla vaihdoimme kantavuudeltaan suurempaan peräkärryyn, kiitos Tuharin. Painava kuorma mukanamme suunnistimme kohti pohjoista. Oulussa, Peltoniemillä juotujen maittavien iltakahvien jälkeen matka jatkui yötä myöten aina Utsjoelle asti.
Toukokuussa alkaneiden lämpimien säiden ansiosta kesä pohjoisessa oli jo uskomattoman pitkällä. Koivuissa oli hiirenkorvien sijaan täydet lehdet ja luonto vihersi kuin keskikesällä ikään. Vesi Tenossa näytti olevan ajankohtaan nähden matalalla ja se oli huomattavan kirkasta. Toukokuun helleaalto oli sulattanut lumet tuntureilta lähes kertaheitolla ja sitä seurannut tulva oli takanapäin. Asetuimme taloksi, tai pikemminkin mökiksi, pihapöntöissä ahertavien lintujen tarkkaillessa touhujamme. Totti oli tutustunut poroihin jo ajomatkan aikana ja ihmetteli porojen rohkeutta niiden liikkuessa mökin läheisyydessä. Kävimme Totin kanssa yhdessä katsomassa Saiman viimeistä lepopaikkaa, jonka kummun koristeeksi luontoäiti oli kasvattanut kauniisti kukkivan metsätähden...
Seppo saapui Utsjoelle pari päivää meidän jälkeen auttamaan kattoremontissamme ja luonnollisesti myös kalastelemaan kanssamme. Kokeneena ja idearikkaana kirvesmiehenä Sepon apu oli korvaamaton. Yhdessä kolmeen mieheen Petun kanssa saimme purku- ja rakennustyöt runkotöiden osalta tehtyä varsin ripeästi. Neljä uutta pilaria, lisätty kattotuoli ja päädyn hirsikoristeen uudelleenmuotoilu saatiin tehtyä suotuisissa olosuhteissa. Totti valvoi rakennustöitä ja osallistui aktiivisesti mm. jäätelön syöntiin taukohetkillä. Kävimme joella kalastelemassa aika ajoin mutta ainoa näkemämme lohi oli Paulin ja Chrissen Kaavasta saama kymppikiloinen, jonka väsytyksen onnistuimme kuvaamaan videolle.
Hyvää vauhtia melkoiseksi koiranleuaksi kasvanut Petu järjesti meille eräänä aamuna hauskan yllätyksen. Olimme Sepon kanssa viimeistelemässä katon aluslaudoitusta kun pihalle ilmestyneestä autosta alkoi kuulua Abban ”Winner takes it all”. Arvasin heti mitä oli tapahtunut, sillä Petu oli lähtenyt muutamaa tuntia aikaisemmin Utsjoen Patonivaan lohiperhovapa mukanaan. Reissultaan palannut nuorimies oli pelkkää hymyä, koska hänellä oli tuomisina hieno 2,4 kg lohi. Petun itse sitomaan perhoon napannut lohi tuntui erityisen mukavalta, varsinkin kun edellisenä kesänä nuoren miehen päivät kuluivat Tikkakosken Ilmasotakoulussa.
Kävimme Petun ja Sepon kanssa mieleenpainuvan reissun Tenovuonon tutuilla taimenpaikoilla. Viime kesän kaltaisia isomustaimenia emme saaneet, mutta hyviä syömäkokoisia täpläkylkiä tartutimme lukuisia. Lisäksi saimme muutamia ruokalautasen kokoisia kampeloita. Mökille päästyämme savustimme ensin kampelat ja kunnon satsin taimenia. Loput taimenet vakumoitiin ja pakastettiin ensi talven kulinaristisia elämyksiä varten.
Kesälomansa aloittanut Helena saapui vihdoin mökille ja ihasteli uutta nimikkoterassiansa, olihan mökin etuosa uudistunut melkoisesti sitten viime näkemän. Mökin ulkonäkö ja terassin käyttömukavuus kohentuivat merkittävästi remontin myötä. Juhannuksen alla Petu ja Seppo hyppäsivät Ivalossa lentokoneeseen taimenilla pakatun pakastelaukun kera. Tyylikkäisiin aurinkolaseihin pukeutunut mieskaksikko oli kuin elokuvasta.
Juhannusta edeltävällä viikolla Kivikoskessa nähtiin kunnon lohinäytelmä. Kokenut savolainen lohimies väsytteli tuttuakin tutumpaan vaappuun tarttunutta ilmeistä ennätyslohtaan. Väsytys eteni hyvissä merkeissä kosken alaosassa kunnes lohi päätti suunnata Niileksenkiven alle virran suojaan. Tähän asti kalamiehellä mukanaan ollut tuuri loppui kertaheitolla, sillä kyseisen kiven huopeessa näkyivät verkon kohot. Kookas lohi ui määrätietoisesti kohti verkkoa kalamiehen estelyistä huolimatta. Hetken kuluttua verkon kohot viestittivät katastrofista. Ennätyslohi vaappuineen oli tarttunut verkkoon, kuin kalamiehen pahimmassa painajaisunessa. Lohi tempoili aikansa ja näytti takertuneen verkkoon oikein kunnolla. Pettynyt lohimies katkaisi lopulta siiman ja sulatteli menetystään pitkään Annebaktin ruohokentällä istuen. Hän sai ottivaappunsa myöhemmin takaisin verkon omistajalta. Lohi oli riuhtonut itsensä vapaaksi sekä vaapusta että verkosta ja jatkanut tapahtumarikasta kutuvaellustaan.
Juhannusviikonloppuna pihaamme kaartoi katumaasturi, kyydissään tuttu kaarti kalamiehiä. Tuharin, Heinon ja Aimon muodostama konkarikopla oli liikkeellä jälleen suurin toivein. Mukanaan he toivat Kevon vaellukselle lähtevän Anskun Alma-koiran kera. Tuhari kävi Ala-Tenolla soutamassa sukulaismiehen kanssa, joka oli tutustumassa ensi kertaa lohenkalastukseen. Konkarikopla kävi reissun vuonollakin ja toivat mukanaan muutaman komean taimenen. Reissu jäi kuitenkin mieliin toisesta syystä. Tuhari liukastui jokisuun märällä kalliolla ja satutti itseään sen verran pahasti, että loppuviikko sujui mustelmin koristeltua selkää kuntouttaen, terveydenhoitaja Helenan valvoessa tiukasti kalamiehen toipumista. Onneksi ikänsä liikuntaa harrastaneen miehen lihaksisto oli vielä voimissaan ja esti pahemman loukkaantumisen. Tapahtuma oli kuitenkin opiksi meille kaikille, sillä liukkaalla kalliolla kaatuminen voi lopettaa kalastuksen loppuiäksi keneltä tahansa.
Aimon edellinen Tenon reissu ei unohdu koskaan. Kalahaltioiden kanssa aina hyvissä väleissä ollut erämies näytti lukeneen jälleen oikeat loitsut joen äärellä. Olimme Vitoslompolon lähtöpaikalla odottelemassa laskuvuoroa pienessä ruuhkassa ja katsoimme porukalla kohti alavirtaa, missä Hannunväylän rannalla oleva perhomies väsytteli lohiluokan kalaa. Jonkunmoinen lohiparvi taisi olla parasta aikaa liikkeellä, sillä päästyämme vuorollamme suvannon puoleenväliin alkoi räikkä soida. Virkeä lohi antoi kunnon vastuksen ja lopulta koukkasimme kalan kyytiin Hyljekiven läheisyydessä. Melkein seitsemänkiloisen lohen saaminen tuntui tällä kertaa erityisen hyvältä, varsinkin kun soutaen saadut lohiluokan kalat olivat olleet kadoksissa koko alkukesän. Aimo, ”Köyhänperän Kojamo”, kiitti jokea jälleen kerran kunnon erämiehen tavoin.
Kävimme vielä Heinon kanssa reissun vuonolla ja saimme mukaamme Lestijärveltä kotoisin olevan Pekan kalakavereineen. Lestin miehet huokailivat kalapaikan nähtyään, että olivat nyt hienoimmalla paikalla ikinä. Olimme täysin samaa mieltä, sillä vielä kun saalisvarmuus on huippuluokkaa ja kalat vauraan kokoisia, ei paikka tästä juuri enää parane. Mainittakoon että tämän reissun viisi ensimmäistä taimentamme painoivat kukin toista kiloa.
Miesporukan keskittyessä kalastukseen, Ansku ja Alma kiersivät Kevon vaellusreitin lisälenkin kera. Vaativa matka sujui hyväkuntoiselta duolta hienosti ja vaellukselta palasi kaksikko, joka näytti saaneen kunnon Lapin viruksen Kevon jylhiä maisemia ihailtuaan. Lagotto-Almalle riitti yksi huilipäivä toipumiseen, minkä jälkeen se pyöri tuttua kahdeksikkoa Totin ja varsinkin Tuharin ympärillä. Kun lohikonkarit starttasivat autonsa takaisin kohti pohjanmaan lakeuksia, me puolestaan loikkasimme mökin katolle. Vanha huopakatto tuhansine nauloineen irrotettiin aurinkoisessa säässä ja uusi alushuopa räystäspelteineen peitti pian molemmat lappeet.
Koko alkukesän jatkunut kuivuus oli laskenut Tenon veden jo harvinaisen matalalle. Normaalisti juhannuksen tietämissä tuleva kesätulva loisti poissaolollaan. Lohisaaliit tuntuivat olevan joka puolella satunnaisia. Sadetanssia tanssittiin hartaasti kaikkialla jokilaaksossa ja tulihan se odotettu sade lopulta. Vuorokauden mittainen sadekuuro herätti sivujoet ja -purot henkiin ja nosti Tenon pintaa nopeasti 25 senttiä. Lohitoiveet nousivat kertaheitolla.
Lähdimme Anskun kanssa joelle puoli viiden aikaan aamulla. Sateen lakattua matalalla roikkuvat pilvet loivat upean näkymän. Ajoimme jokea ylävirtaan kuin tunnelissa. Kivikosken rannalla oli hiljaista. Joella ei näkynyt vielä muita, joten mahdollisuudet lohen saamiseen tuntuivat vedenkin noustua paremmilta kuin pitkiin aikoihin. Olimme juuri sivuuttaneet Niileksenkiven kun keskivirran puoleinen vapa taipui tärpin merkiksi. Vapaat siimat kelattiin nopeasti veneeseen ja väsytys saatiin turvallisesti alkuun. Pinnassa käynyt lohi näytti komeaa olemustaan ja tunnelma nousi entisestään. Veneessä oleva videokamera taltioi Anskun ja lohen taiston jälkipolville ihasteltavaksi. Hopeinen lohi kaarteli lähellä näköetäisyydellä ja Ansku nautti kaikin siemauksin. Toinen koukkausyritys toi lohen lopulta veneen laitojen sisäpuolelle. ”Ei oo totta, ei oo totta!”, toisteli Ansku haltioituneena kun näki ensimmäisen väsyttämänsä lohen vihdoin lähietäisyydeltä. Koukattu lohi sai välittömästi ”kalikantippoja” ja rauhoittui lopullisesti. Ajoimme tyytyväisyyttä hyristen takaisin Kivikosken lähtöpaikalle, missä rantaan saapuneet kalamiehet onnittelivat lohen väsyttänyttä neitoa kädestä pitäen. Saamamme naaraslohi oli vaurioitunut erikoisesti pyrstöstään, aivan kuin joku olisi viiltänyt pyrstön yläosasta pienen palasen. Voisiko syynä olla kenties perämoottori jota lohi ei ollut ehtinyt väistää? Anskun mahtava ensilohi Tenolta painoi 8,4 kiloa.
Hämeestä saapunut Kimmo ohjasti moottoripyöränsä viime kesän tapaan pohjoisille reiteille. Mökkimme tarjosi oivan tukikohdan teiden ritarille, joka poikkesi tällä kertaa mm. Nordkappissa. Moottoripyöräilyn ohessa Kimmo pääsi kokeilemaan lohenpyyntiä. Hienossa säässä soudetut lähivedet tekivät tähän saaristolaistaustaiseen mieheen suuren vaikutuksen. Vitoslompolossa, telttapaikan kohdalla pyytöihimme tarttunut lohi päätti kuitenkin jatkaa nousuaan kohti kutualuettaan. Karattuaan se on ensi kesänä entistä suurempi...
Isä ja poika, Seppo ja Tenski olivat lohireissullansa edellisenä vuonna hankitulla matkailuautollaan. Diisseli kuskasi miehiä Jäämereltä aina Dallasiin eli Dalvadakseen asti. Välillä he pysähtyivät Johkamiellin pihaan. Iki-perhomies Seppo kokkasi TV-kokin tavoin herkullista poronkäristystä ja antoi Helenalle arvokkaita perhosidontavinkkejä. Tenski oli seudulla kuin puoliksi kotonaan, olihan hän edellisenä syksynä tehnyt pienen työrupeamankin Utsjoella asuen. Katon viimeistelyssä auttaneet Seppo, Tenski ja Kimmo olivat erityisen tehokas talkooporukka. Palahuopakatto valmistui mökillemme ripeästi yhdessä tehden ja muiden hommiensa ohessa talkootrio siivosi koko tontin kattoremontin jäljiltä.
Katon valmistuttua lopullisesti ehdimme vihdoin Helenan kanssa joelle. Lähdimme illalla laskemaan Kivikoskea ja vieheet laskettuaan Helena päätti ottaa valokuvan jossa näkyy vapa, Toppakivi ja Kuninkaankivi. Kamera oli juuri valmiiksi kohdistettuna kun vapa taipui ja hetkessä villi titti hyppi vaappu suussaan. Saimme kalan salamannopeasti haaviin ja lasku sai jatkua. Saatuaan titin juuttisäkkiin Helena otti kameran käteensä ja hämmästyi. Samalla hetkellä kun titti tärppäsi, oli Helena painanut tietämättään kameran laukaisimesta. Ainutlaatuisessa kuvassa näkyy sekä Toppakivi että Kuninkaankivi ja titin tärpistä taipunut vapa!
Jatkoimme kalastustamme jälleen aamulla. Olimme juuri Kuninkaankiven viereisellä montulla kun räikkä aloitti kiivaan soittonsa. Helena väsytteli lohta tottuneesti ja lohen syöksyt lyhenivät vähitellen. Juuri kun lohi aloitti veneen vieressä pahaenteisen kierimisen, se joutui epäonnekseen nostokoukun ulottuville. Pian veneessämme riemuittiin oikein kunnolla, varsinkin kun arviomme kalan koosta olivat pahasti alakanttiin koko väsytyksen ajan. ”Tämähän on kunnon lohi”, totesimme yhteen ääneen. Digipuntarikin oli samaa mieltä, sillä lohirouvan strategiset mitat olivat 8,3 kiloa ja 95 senttiä.
Kattoremontin valmistuttua päätimme nikkaroida jäljelle jääneistä rakennustarvikkeista Totille kunnon kesämökin. Mökki päätettiin toteuttaa päämökin ja Tuharintuvan tyyliin. Totti innostui hankkeesta vähintään yhtä paljon kuin mekin ja seurasi rakennustouhuja lähietäisyydeltä. Se asettui taloksi vielä keskeneräiseen mökkiinsä ja edes katon puuttuminen ei sitä haitannut. Totin mökki päätettiin sijoittaa tontin parhaalle paikalle. Harvalla koiralla on kesämökkinsä ikkunasta yhtä komea näköala.
Pohjoisessa ollessamme pyrimme tutustumaan joka kesä uusiin paikallisiin kohteisiin ja nähtävyyksiin. Tänä kesänä vuorossa oli Pulmangissa sijaitseva Tana Museum. Suomen ja Norjan rajan pinnassa olevaan museoon on koottu vaikuttava kokoelma talous-, kalastus- ja eränkäyntitarvikkeita vuosien takaa. Yksi pihan hirsirakennuksista oli sisustettu vanhoin huonekaluin ja käyttöesinein. Suuressa ulkorakennuksessa oli lukuisia vanhoja veneitä, mm. pitkä postivene ja perämoottoreita. Mieleenpainuvin rakennus taisi kuitenkin olla vanha, englantilaisten lohilordien käyttämä asumus, jonka lattialankkuihin oli kaiverrettu kookkaiden saalislohien ääriviivat. Olimme aikaisemmin lukeneet näiden lordien matkoista Tenolla ja nyt näimme heidän lohimajansa hirsiseinään kaivertamansa nimikirjoitukset vuosilukuineen.
Kokkolalaiset Anitta ja Pauli ovat tulleet ystäviksemme pohjoisen reissuillamme. Hyväntuulinen pariskunta kortteeraa aina Kivikosken kohdalla olevassa tunnelmallisessa mökissä, joskus useamman viikon kesässä. Käsistään taitavan Paulin vaaput tuntuvat kelpaavan lohille erinomaisesti ja Anitta saa väsytellä niitä tämän tästä. Heinäkuun puolessa välissä monet kalastajat kalastivat joella ahkerasti, mutta lohet tuntuivat sulkeneen suunsa. Joen pinta oli matalalla ja vesi sateitten vähyyden vuoksi harvinaisen kirkasta. Anitta ja Pauli sitävastoin tartuttivat lohen toisensa perään, jopa niin usein että tarjosimme heille lohien säilytysapua pakasteestamme.
Heinäkuun toisen viikon alussa meidänkin venekunta onnistui karkuuttamaan kolme lohta ja hetken jo tuntui että jokohan tämän kesän lohikiintiö olisi osaltamme täyttynyt. Vaikka saalista oli kesän aikana tullut olosuhteisiin nähden vähintään kohtuullisesti, oli toivelistalla yhä yksi reilumman kokoinen lohi. Lauantaiaamuna olin yksin soutamassa Kivikoskessa kun vapa notkahti lupaavasti. Pitkän vedon päätteeksi lohi näytti komeaa pyrstöänsä kaukana ylävirrassa. Kelasin tyhjiä siimoja veneeseen kun huomasin että toinen vaappu, se useita lohia antanut luottovaappu, oli jäänyt kiinni pohjaan. Veneen huilatessa alavirtaan tein nopean ratkaisun. Katkaisin kiinnijääneen vaapun siiman puukolla ja pääsin näin väsyttelemään tämän kesän ilmiselvästi suurinta lohta. Voimakas lohi palasi reissultaan vähitellen lähemmäs venettä ja kävi muutaman kerran pinnassa vettä pärskäyttäen. Valuimme jokea alaspäin ja lähestyimme Vitoslompoloa. Kalan syöksyt lyhenivät ja otin nostokoukun valmiiksi loppuhuipennusta varten. Juuri koukkaukseen valmistautuessani vapa rusahti pahaenteisesti. Onneksi lohi oli jo väsynyt ja sain sen koukkausetäisyydelle. Samalla hetkellä vavan kärkiosa katkesi. Lohi oli kuitenkin turvallisesti koukussa ja rannalta, Vitosen lähtöpaikalta, kuului väsytystä seuranneen venekunnan onnitteluhuuto. Ajoin ylös Kivikosken lähtöpaikalle, minne Anitta ja Pauli seurasivat pian puntarin kera. ”12,4 kiloa!”, totesi Pauli punnittuaan koukkuleukaisen kojamon tuoreeltaan. Teno oli kuullut toiveemme sanatarkasti.
Ennen kotiinpaluuta saimme nauttia pari päivää Tuulan ja Mirjan seurasta. Nuorekkaat matkalaiset olivat Pohjois-Lapissa sukuloimassa ja marjareissulla. Ihailimme yhdessä tunturilapin maisemia Ailigaksella ja kävimme Tuulan kanssa soutamassa lähivedet. Saimme myös mieleenpainuvan demonstraation Tenon lohen poikaslaskennasta RKTL:n kalantutkijoilta. Mukavat herrasmiehet totesivat tilastoidessaan poikasmäärän normaaliksi, mikä antoi uskoa joen lohikantojen tulevaisuudelle.
Mennyt kesä jäi muistoihin poikkeuksellisten olosuhteiden kesänä. Lapin kesä oli lämmin, kuiva ja harvinaisen pitkä. Tenon vesi oli suurimman osan kesästä matalalla. Vesi oli myös erityisen kirkasta, mikä vaikutti viehevalintoihin. Omat kokemukset tukivat myös tätä. Viime vuoden ylivoimaisella ottivaapulla emme saaneet tänä kesänä yhtään lohta. Keskikesän inisevä hyttysarmeijakaan ei himmentänyt kesän loistetta. Hillat kukkivat tänä kesänä aikaisin ja marjat kypsyivät ennätysajassa. Ehdimme poikkeuksellisesti syömään ja poimimaan näitä makoisia Lapin herkkuja ennen paluutamme etelään.
Vuosi vuodelta kotiinpaluu Lapissa vietetyn kesän jälkeen tuntuu entistä haikeammalta. Etelästä Utsjoelle muuttaneen ystäväpariskunnan, Marian ja Elmon, ratkaisu ei ihmetytä enää lainkaan. Etelän kiireet ovat täällä tuntemattomia. Luonto, vuodenajat ja sääolosuhteet määräävät pohjoisen asukkaiden aikataulut. Lähiseutuun tutustuminen on avannut silmät uudella tavalla. Mitä syvemmälle katsoo, sitä enemmän näkee. Luonnon rikkaus ja ympäröivä rauha tuntuvat tehneen jotain sisimmälle.
Ystävien ympäröimänä (2012)
Kesälomamme alettua suuntasimme Helenan ja Saiman kanssa kohti pohjoista. Varusmiespalvelusta suorittavalta Petulta tämän kesän lohireissu jäi kokematta, sillä Puolustusvoimat eivät kuulemma tunne lohestuslomaa. Kohta kaksikymmentävuotiaan alikersantin lähes yhtä mones matka Utsjoelle jääköön odottamaan ensi kesää.
Alkukesän kylmyys yllätti meidät alkuunsa. Saariselän kuuluisat hiihtomaisemat ohitimme nollakelissä ja kunnon lumisateessa. Perillä Utsjoella meitä odotti tavallista pidempään jatkunut kevät. Koivut olivat hiirenkorvilla ja Tenon vesi virtasi kovassa tulvassa. Kirjosiepot aloittelivat juuri pesintäpuuhia viime kesänä tekemiimme linnunpönttöihin. Västäräkki oli tehnyt pesänsä mökkimme terassille katonrajaan.
Saima pääsi heti lempipuuhaansa, porojen seurantaan. Kaavan pellolla ruokaili päivittäin yhdeksän poron tokka. Yksi poroista oli täysin valkoinen, mikä tuntui osuvalta sattumalta, sillä olihan Kaavan vanha isäntä, ”Valkoinen Peura”-elokuvassakin esiintynyt Tapiolan Jouni menehtynyt edellisenä talvena.
Alkukesän askareiden lomassa saimme seuraksemme kaksi viehättävää nuorta neitosta. Reippaat kaksossisarukset Susanna ja Coco piipahtivat muutamaksi päiväksi Utsjoelle, matkallaan Pohjois-Norjan ja Ruotsin kautta kotiin Saksaan. Valoisat yöt ja etenkin yhteinen reissumme läheisen Kuoppilastunturin huipulle tuntuivat tehneen suuren vaikutuksen kaukaisiin vieraisiimme.
Elisa ja Seppo ovat kokeneita vaeltajia. Näiden ulkoilmaihmisten rinkat ovat seuranneet kantajiaan lukuisissa eri kohteissa, viimeisimpänä aina Nepalissa asti. Seppo, Hollolan Uistimen luotettava puuntoimittaja jo vuosien takaa, on nuorempana vieraillut mm. Varanginniemimaan kalavesillä. Tenon lohensoutu sen sijaan oli tällä pariskunnalla vielä kokematta.
Kovassa tulvassa ollut Teno piti lohensa vielä meidän tavoittamattomissa. Sen sijaan saimme Sepon kanssa soutaen todella kauniin taimenen Annebaktin yläpuolelta. Taimenen poikkeava ulkonäkö herätti kysymyksiä sen alkuperästä. Myöhemmin kesällä näytin kuvaa taimenestamme eräälle kokeneelle lohimiehelle. ”Tuohan on ilmiselvästi Annebaktin kohdalla Tenoon laskevan Vitosjoen omaa taimenkantaa. Se poikkesi Tenossa ruokailemassa ja erehtyi epäonnekseen vaappuun.”
Jos jäivät lohitärpit soutaen vielä saamatta, koimme sen sijaan huikean meritaimenretken Tenovuonolle. Paikalle päästyämme huomasimme jo ensi heittojen jälkeen että kerrankin olemme oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Elisa aloitti isomustaimenien kavalkadin ennätyskalallaan joka loksautti lähistöllä kalastaneen seurueen leuat kertaheitolla. Seppokin pääsi vauhtiin ja rikkoi omat kalaennätyksensä moneen kertaan. Saimme jokainen nauttia vauraiden taimenien huippusyönnistä uskomattoman kauniilla kelillä höystettynä. Mökille palattuamme vakumoimme ja pakastimme yli kaksikymmentä taimenta, joukossa useita yli kiloisia ja yksi Sepon reilu kaksikiloinen isomus. Savustuspöntössä taimenien lisäksi kypsyivät myös ne muutamat herkulliset kampelat jotka tarttuivat pyytöihimme samaisella reissulla.
Elisan ja Sepon lähdettyä taimensaaliineen etelään juhannusta vastaanottamaan lähdimme Helenan kanssa joelle. Helenan kesän ensimmäinen kalastuslupa päättyi tyylikkääseen lohenväsyttelyyn lähes kotirannassa. Reilun kolmen kilon lohi nappasi tulvaveden väriseen vaappuun Hannunväylästä, Peltoniemen Kallen mukaan nimeämästämme ”Kallen montusta”.
Juhannusviikonloppuna Nalle ja Henri pyörähtivät Johkamiellissä. Odotetut vieraamme saivat nähdä juuri pihalle valmistuneen ”Kivijärjestelmän”, joka kasattiin pari vuotta sitten Tuharintuvan rakentamisen yhteydessä kaivetuista kivistä. Tuharin idea ylimääräisten kivien kasaamisesta pieneksi pihataideteokseksi osoittautui erinomaiseksi.
Aimo, äiti-Helena ja isä-Toivo, siis Tuhari, saapuivat lomanviettoon seuraavaksi viikoksi. Kalastuksen ohella tarkoituksena oli samalla yhdessä nikkaroida tontille kevytrakenteinen venekatos (ettei vain aika kävisi viikolla liian pitkäksi...). Odotukset lohenpyyntiin olivat miehillä korkealla, olivathan lohet alkaneet juuri tarttua pyytöihin eri puolilla jokea.
Aloitimme Aimon kanssa soudun maanantai-iltana. Ensilaskulla nappasi virkeä titti vaappuumme. Vitosen lähtöpaikan kohdalla tarttunut pikkulohi sotki itsensä hetkessä kaikkiin siimoihin ja lopulta veneeseen haavittiin titti joka oli päästään kiinni kaikissa kolmessa vaapussa! Tuhari ja Heino soutivat Sirman ja Lohirannan tutuilla vesillä samaan aikaan. Reilu kahden kilon tenolainen palkitsi näiden konkareiden pitkän maratonsoudun Miljoonasuvannossa. Meidän hyvä kalaonni jatkui aamulla kun saimme vielä reilun kolmen kilon lohijalan. Aimo hyrisi tyytyväisyyttään, kahden edellisen kesän reissut olivat päättyneet harmittaviin lohien karkaamisiin.
Jututimme Aimon kanssa tuttua savolaista lohimiestä Osman Norjanväylän rannalla. Meinasimme tikahtua nauruun kun kuulimme tämän taitavan tarinankertojan tuoreimman jutun, tositarinan. Aamulla kalamiehen vaimo oli lähtenyt hakemaan mökin pihalla olevasta lähteestä miehen yöllä saamaa lohta. Lohta ei kuitenkaan aamulla enää löytynyt, vain raahausjäljet pihamaalla kertoivat lohen matkanneen kettuperheen ateriaksi. Samainen hallava kettu kierteli päivittäin lähialueen mökkien pihapiirit, myös meidän pihalla tämä puolikesy kettu oli tuttu vieras.
Seuraavan soutuluvan soudin Tuharin kanssa Aimon jäädessä huilivuoroon. Juuri ennen pohjoisen reissua lääkäri kielsi Tuharilta soutamisen. Vapamiehenä saisi kyllä olla, jos lupaisi olla rasittamatta kipeää kättä liikaa. Tuharille tuttuakin tutummat soutuvedet vuosikymmenten takaa näyttivät aamulla parhaat puolensa. Kivikoskesta ja Vitosesta yhdessä saamamme kolme lohta, joista suurin miltei kuusikiloinen, tekivät tästä aamusta erityisen muistorikkaan. ”Tämä on makiaa touhua”, totesi Tuhari tyytyväisenä katsottuaan juuttisäkin sisällä ollutta lohitrioa.
Erkki on Alakönkään särkkien veteraani. Vuosi sitten pyysin Erkkiä, että hän lähtisi tänä kesänä oppaakseni särkille lohen perhokalastusta opettamaan. En ole koskaan kalastanut tuolla kuuluisalla alueella ja heittotaitonikin on vielä kovin vaatimaton. Niinpä sitä sitten oltiin sovittuna aamuna juuri ja juuri tulvaveden alta pilkottavalla Jussankarilla. Tämä on Erkin lempipaikkoja koko Tenolla. Monet suurlohet ovat tarttuneet tämän halsualaislohimiehen perhoihin näillä paikoilla. Hyisestä ja tuulisesta säästä huolimatta päivä oli mieleenpainuva. Olen harvoin saanut missään näin yksityiskohtaisia neuvoja alkaen veden lukemisesta. Parhaan ottipaikankin Erkki näytti ja lopulta sain lohen tarttumaan juuri siitä, sentilleen neuvotusta paikasta. Harmikseni lohi ei tarttunut kunnolla, mutta päivä särkillä kokeneen kalamiehen seurassa jätti perhokalastuskipinän kytemään...
Loppuviikosta palasimme taas lohensoudun pariin. Aimo tuntui olevan lohiseitojen suosiossa sillä perjantai-iltana vapa taipui taas. Kivikoskesta, Niileksenkiven kupeesta napannut titti laittoi Aimon jo laulutuulelle. Jatkoimme kalastusta yli puolenyön, olihan ilma mitä hienoin. Taivas oli pilvetön, ilma tyyni ja lohet tuntuivat olevan syönnillään. Yhden aikaan Hannunväylän yläosassa olevan Hyljekiven läheisyydessä notkahti vapa oikein kunnolla. Jo lohen ensi veto kauas ylävirtaan kertoi että tällä kertaa siiman toisessa päässä kamppailee reilun kokoinen lohi.
Alkuun näytti siltä että pääsemme koukkaamaan lohen jo melko pian. Syöksyt lyhenivät ja kala kaarteli joen pohjia myöten veneen lähistöllä. Monta kertaa se tuli muutaman metrin päähän kuin meidät nähdäkseen, uiden taas nostokoukun ulottumattomiin kerta toisensa jälkeen. Jatkoimme lohen kanssa matkaa alavirtaan lopulta aina Nollamin alaosaan, Pikku-Jounin kivelle asti, missä lohi vihdoin koukattiin veneeseen lähes 25 minuutin jälkeen tärpistä. Upea, lähes kaksitoistakiloinen lohi oli onnellisesti veneessä ja tunnelmat olivat sen mukaiset. Vaapun takakoukut olivat tukevasti lohen suupielessä, mutta etukoukut olivat tarttuneet lohen kaulaan. Tämä selitti myös poikkeuksellisen pitkän väsytysajan.
Reilun neljän tunnin yöunien jälkeen olimme taas joella. Soudimme ensimmäistä laskua ja kertasimme juuri yön tapahtumia kun Kivikoskessa kelan räikkä alkoi taas laulaa Aimon lempimelodiaa. Määrätietoinen lohi yritti saman tien vapautua pyöräyttämällä siimat veneen kantosiipiin. Onneakin oli matkassa ja saimme siiman hetkessä taas vapaaksi. Lohi jatkoi yrityksiään irrottautua vaapusta uimalla aivan Norjan rannan rantakiville asti. Väsyttely eteni rannan tuntumassa Annebaktin poukamaan saakka, missä lohi koukattiin veneen laitojen sisäpuolelle lähtövuoroaan odottelevien venekuntien silmien edessä. Papukaija-värinen luottovaappu oli syvällä 10,7-kiloisen lohen kidassa. Aimon huikea, viiden lohen lohiviikko sai hienon kruununsa - ja Aimo uuden lempinimen - Köyhänperän Kojamo.
Kimmo, KJJ-vaappumestari, piipahti myös luonamme muutaman päivän. Lohet tuntuivat sulkeneen suunsa mutta harjuksen makuun päästiin sentään. Tämän kesän tunnusmerkit, viileä sää ja reipas tuuli, pitivät kalamiehet virkeinä. Lohensoudun ohella tuttuja hommia piisasi myös joentörmällä. Rakennusalan ammattilaisena Kimmo osallistui Tuharin ja Aimon rakentaman venekatoksen viimeistelyyn. Ammattimies on ammattimies lomallakin.
Alkukesästä Tenski soitti isälleen Sepolle että hän on lähdössä Tenolle lohestamaan heinäkuussa. ”Hienoa”, totesi aikoinaan itsekin joen rantoja kolunnut Seppo. ”Kenen kanssa olet lähdössä?”, kysyi isä. ”Sinun!”, vastasi Tenski. Niinpä ooppelin nokka näkyikin pian tienhaarassamme ja autosta nousi innokas perhokalastajakaksikko. Seppo on tehnyt pitkän päivätyön perhokalastuksen parissa ja sen kyllä huomaa. Perhoja ja vermeitä löytyy riittävästi ja tarina-arkku pohjoisilta kalavesiltä ei ehdy koskaan. Tenskilläkin tuntuu olevan noita kalastusgeenejä riittävästi.
Tenskin elämän ensimmäinen soutulohi nappasi Vitosesta, Paavalinkiven etupuolelta. Auringon pilkottaessa pilvien lomasta Tenski väsytteli komean lohijalan, joka tuntui erityisen hyvältä, olihan kulunut viikko antanut lähialueen kalamiehille lähes pelkästään tittejä. Tunnelmat olivat huipussaan ja hyvää mieltä toi myös hieman epäonniselle kalamiehelle antamani apu. Nimittäin ajoimme juuri saamamme kalan jälkeen Vitosen lähtöpaikalle uutta laskua varten. Rantaan ajoi myös viikon aikana tutuksi tullut kalamies nähtyään äskeisen lohenväsytyksemme. Mies pyysi hieman viritysapua omien vaappujensa uintiin, mutta koska en saanut niistä mieleisiäni, annoin pakistani äskeisen ottivaapun identtisen kopion. Solmin sen hänen siimaansa koeuiton kera ja miehen ilme kirkastui. ”Että ilmaiseksi...”
Hyvillä mielin auringon paistaessa soutelimme kohti mökkirantaa. Elämä oli mallillaan kun kertasimme veneessä äskeistä lohensaantiamme. Samalla puhelin soi ja Helena soittaa hätääntyneenä: ”Saima...auton alle...” Ymmärsin heti tapahtuneen tilanteen vakavuuden. Onneksi olimme jo lähes kotirannassa joten olisin muutamassa minuutissa mökillämme. Ehdin törmää noustessa miettiä kaikki mahdolliset skenaariot. Onko koira hengissä? Pitääkö minun lopettaa sen mahdolliset kärsimykset ja miten?
Kulunut kesä oli ollut Saimalle varmasti yksi sen elämän parhaista. Se oli aivan riemuissaan yhteisistä retkistämme läheiselle Kuoppilastunturille. Nyt, seitsemänvuotiaana, sen olemukseen oli tullut ripaus rauhallisuutta ja tyyneyttä, mikä teki siitä suurenmoisen seurakoiran. Saima osasi sulattaa sydämen myös heiltä, jotka eivät aikaisemmin olleet erityisemmin pitäneet koirista.
Pihaan saavuttuani tilanne selvisi heti. Saima oli menehtynyt lähes heti ohiajaneeseen autoon törmäämisensä jälkeen. Kiiltäväturkkinen lapinkoira makasi rahkamättäällä elottomana mutta kauniina, vain pieni verinoro suupielessään. Pannassa oli kiinni puolen metrin pätkä vaijeria, joka oli katkennut yllättäen. Kettu, se hallava, oli aamupäivällä pyörinyt tontillamme, mitä Saima ei koskaan hyväksynyt... Koiraan törmänneet automiehet olivat itsekin koiramiehiä. Heitä Saiman menehtyminen tuntui koskettavan lähes yhtä paljon kuin meitä. Koko tapauksen käsittely heidän puoleltaan ansaitsee kiitoksemme.
Tiesin heti mihin hautaisimme Saiman. Aivan tontin nurkalla kulkee poropolku ja sen tuntumassa paimensukuinen lapinkoira saisi levätä lempipaikallaan. Raskaat lapiolliset hiekkaa seurasivat muistojen kera toisiansa. Johkamiellissä oli hiljaista.
Seuraavalla viikolla keskityimme matkailuun. Saimme nauttia tutuilla Utsjoen kirkkotuvilla kesätyöntekijän erinomaisesta esittelykierroksesta. Alueen historia tuli entistä tutummaksi kun tapasimme Utsjoen kirkkoherran, joka kertoi meille mielenkiintoisia tarinoita vuosisatojen takaa. Jo pelkästään nykyisen kirkon rakennushistoria hakee vertaistaan.
Ajelimme myös Varanginniemimaalle Pykeijaan, 150-vuotiaaseen – aikoinaan suomalaisten asuttamaan kalastajakylään. Pääasiassa Keski-Lapista kotoisin olleet ihmiset lähtivät köyhiä oloja pakoon ja päätyivät tiettömien taipaleiden päähän, Jäämeren rantaan. Eristyksissä elänyt kylä vältti onnekseen myös sodan kauhut. Luonnonkaunis satama ja toisissaan kiinni olevat talot kertovat kylän erikoisesta historiasta. Rikkaat kalavedet riittivät hengenpitimiksi ankarien sääolojen armoilla. Vieläkin kylässä asiointi onnistuu selvällä suomenkielellä. Nykyisten asukkaiden sukunimissä kylän suomalaistaustainen historia näkyy vielä pitkään. Kylän tulevaisuus näyttää valoisammalta kuin pitkiin aikoihin, kiitos kuningasravun. Sitä mekin pääsimme maistamaan Lassigårdenin viihtyisässä ravintolassa. Miltei uskomattomalta tuntuu, että ensimmäinen tie kylään valmistui vasta 1960-luvulla.
Varangilla, Byluftin piskuisessa kylässä sijaitsee merisaamelaismuseo. Helmer Losoan kokoama museo oli vaikuttavuudessaan häkellyttävä. Lukemattomat kalastusvälineet, veneet, työkalut ja asusteet joita käytettiin niin turskan- kuin ruijanpallaksen pyynnissä veivät ajatukset vuosien taakse. Helmerin veli, Ragnvald on itsekin merisaamelainen kalastaja. Saimme kuulla hänen autenttisia tarinoita merikalastuksesta menneinä aikoina. Sympaattinen Ragnvald jäi lähtemättömästi mieleen.
Sukulaismies Anssi sulautuisi murteensa puolesta Lappiin alta aikayksikön. Alakönkään lähivedet kutsuivat halsualaiskalastajaa perinteiselle lohiretkelle, mutta sitä ennen oli aika tutustua Kaavan alueen lähivesiin. Anssin kanssa soudetut neljä soutulupaa, ne kesälomamme viimeiset, menivät suotuisissa merkeissä. Saamamme viisi reilunkokoista tittiä lämmittivät mieliämme kovasti. Yksi kala jäi erityisesti mieleen, sillä tärpin jälkeen se tarttui pyrstöstään kiinni viereisen vavan perhoon. Väsytyksen tiimellyksessä lohen suussa ollut perho irtosi ja lohi saatiin lopulta haaviin pyrstöön tarttuneen perhon avulla. Tässä oli jo sitä kalaonnea, totesimme yhteen ääneen.
Kesän lohisaaliimme oli mainio. Lohijalkoja ja tittejä tuntui olevan Tenossa tavallista enemmän, kun taas lohiluokan kalat olivat harvemmassa. Hyvien alkukesän saaliiden vuoksi soudimme kesän jälkipuoliskolla vain muutaman luvan viikossa. Karkuutuksia ja tärppejä tuli varsinkin kesän loppupuolella runsaasti. Jostain syystä monet pienistä kaloista tarttuivat vieheisiin todella varovasti, kuin tunnustellen. Pitkään viileänä ja korkealla pysynyt vesi piti Tenon harjukset vaatimattomalla syönnillä koko alkukesän. Toki harjuksen makuun päästiin, mutta edellisen kesän kaltaisia harjussaaliita emme hyvästä yrityksestä huolimatta saaneet. Helenan viime talvena tekemä harjusvapa toimi kalastaessa erinomaisesti.
Moottoripyöräilyyn hurahtanut ystävämme Kimmo saapui mökillemme juuri lähtömme kynnyksellä, parahiksi juuri uunituoreen venekatoksen pystytystalkoisiin. Kiireinen mies tuntui löytäneen kaipaamansa rauhan Tenon törmältä, jokea tarkkaillen. Lähdettyämme kohti kotia Kimmo jäi valokuvaamaan ja tutustumaan pyörällään pohjoiskalotin nähtävyyksiin, pitäen mökkiämme tukikohtanaan parin päivän ajan.
Kesä Utsjoella tuntui menneen uskomattoman nopeasti. Saimme jakaa monia unohtumattomia kokemuksia sukulaistemme ja ystäviemme kanssa. Nämä näkymättömät siteet tulevat säilymään välillämme iäti. Vaikka olemme käyneet Utsjoella jo vuosikymmeniä, tulee vastaamme silti joka vuosi jotain uutta ja ennen kokematonta. Kaksi vuotta sitten löysimme vastarannalta maakotkan sulan ja tänä kesänä sulan alkuperäinen omistaja, kotka itse, lensi arvokkaasti jokiuomassa mökkimme editse. Luonnon lisäksi tutustuminen paikalliseen historiaan, kulttuuriin, ihmisiin ja lähiseutuun on auttanut ymmärtämään ja kunnioittamaan Saamenmaata.
Tunturin laella ihminen tuntee oman pienuutensa avaraa maisemaa katsoessa - ja kiitollisuutta kun voi olla osa tätä kaikkeutta.
Sopulivuosi (2011)
Valmistautuminen kesään 2011 alkoi odottavissa tunnelmissa. Ensimmäistä kertaa meillä olisi mahdollisuus olla pohjoisessa lähes koko kesä, ainakin kuusi viikkoa. Helena oli järjestänyt lomansa tulevaa Utsjoen kesää silmällä pitäen. Ei ihme, että kalenteria silmäiltiin keväällä tarkasti ja viikkoja, sekä päiviä laskettiin kesää lähestyttäessä. Pitkästymisen vaaraa meillä tulisi lomalla tuskin olemaan, siitä pitäisivät huolen mökin pienet kunnostustoimet ja tietenkin kalastus. Lohestamassa ja harjustamassa voisi kerrankin käydä aina kun siltä tuntuu – ja rahakukkaro kestää. Valokuva- ja videokamerat tulisivat olemaan ahkerassa käytössä koko kesän.
Saavuimme Johkamielliin 10. kesäkuuta täyteen lastatulla autolla. Lisälaidoin varustetussa peräkärryssä oli Tuharin mukaamme laittama halkokuorma, jolla sauna tulisi lämpenemään lukuisia kertoja. Kalavermeitten ja vaatteiden lisäksi autoon oli pakattu talven pimeimpinä hetkinä nikkaroidut taittuvaselkäiset istuimet. Kyllä nyt kelpaa istua veneessä kun on ergonomia kunnossa – mallihan oli otettu nimenomaan Aimon selästä…
Teno oli kovassa tulvassa. Sulamisvedet ja pitkään jatkuneet epävakaiset kelit olivat nostaneet joen pinnan todella korkealle. Läheisen Nuorasjoen varjopaikoista löytyi vielä reilusti jäätä ja lunta. Mökkirantamme ja Nuoraskarin välissä virtasi kunnon koski, jonka rantoja kutuvaelluksellaan oleva lohi saattaisi uida yläjuoksulle pyrkiessään. Hannunväylän yläpäässä Hyljekivi oli kokonaan pinnan alla. Soutukalastajat loistivat vielä poissaolollaan, vain kulkuttajat ahkeroivat viimeisiä kalastuspäiviään.
Ennen varsinaista kalastussesonkia asensimme mökille uuden kompostoivan wc-laitteen. Uusi ekologinen ”pönttö” saapui juhlallisesti pihallemme jakeluauton kyydissä, kiitos nettikaupan lupauksen kuljettaa ostokset samaan hintaan maamme rajojen sisällä. Mieluisampaa puuhaa oli kuitenkin veneen kevätkunnostus. Alkukesän sateiset kelit olivat siirtäneet Jarin aiemmin suunnitteleman veneen tervauksen. Pohjoiseen mukanamme tuoma aurinkoinen keli pienine tuulenvireineen oli kuin tehty veneen kunnostamiseen. Pian vastatervattu vene kiilsi auringossa uudenveroisena ja uudet vapatelineet kruunasivat tämän karigasniemeläisen käsityön taidonnäytteen.
Ensimmäiset soutupäivät menivät tulvaa ihmetellessä ja kesään heräävää luontoa ihaillessa. Lohet tuntuivat piileskelevän leveän virran kätköissä. Saalisuutisia kuului vain harvakseltaan ja lohiluokan kalat olivat ilmiselvästi kalamiehiä viekkaampia. Ihan kalatta ei kuitenkaan meidän tarvinnut olla, sillä Hannunväylästä napannut pieni meritaimen ilahdutti soutajaansa.
Sunnuntaina 19.6. olin jo aamuvarhain liikkeellä. Helena jäi nukkumaan oltuaan edellisen illan mukana joella. Kivikoski on tunnetusti hyvä paikka aamulla joten toiveet olivat korkealla veneen kolahdettua lähtöpaikalle. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Muita kalamiehiä ei joella vielä näkynyt. Tutun ottipaikan, Niileksenkiven, kulmalla vapa notkahti lupaavasti. Hetken jo tuntui että lohi kävi vain kopasemassa vaappua. Vedin pari rivakkaa aironvetoa naapurimaan rantaa kohti ja otin vavan käteeni. Tästä virkeä lohi riemastui oikein kunnolla ja ui ylävirtaan loikaten saman tien ilmaan. Sain muut kaksi siimaa nopeasti veneeseen ja väsytys sujui ilman ongelmia. Koukkauskin onnistui kertalaakista Kivikosken ja Vitosen puolessavälissä. Kesän ensimmäinen veneessä köllivä lohi tuntui lottovoitolta. Tyytyväisyyttä toi vielä ottivaappu, johon tämä 8,5 kiloinen mieltyi. Olin maalannut tämän värin jo edellisen vuoden puolella ja uskoin jo silloin, että tässä voisi olla sitä jotain…
Mökkimme kohdalla, vastarannalla, on mainio harjuspaikka. Varsinkin korkealla ja normaalilla vedenkorkeudella saalisvarmuus on huippuluokkaa. Juhannusta edeltävällä viikolla saimme Helenan kanssa ensimmäiset maittavat kala-ateriat tästä harjusapajasta. Milloinkahan ensimmäinen lohi suopuu pyytöihimme tuota Maaherranväylää soudettaessa?
Juhannuksen alla saimme vieraita ensin Helsingistä ja sitten Keski-Pohjanmaalta. Niina, siis ”Nalle”, ja Henri olivat perinteisellä pohjoisen reissulla ja olivat majoittuneena Vetsikossa. Moninkertainen lapinkävijä Henri pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa mukaan lohensoutuun. Vuolaasti virtaava vesi ei hirvittänyt Kivikoskessakaan ja vapamiehen otteet olivat varmat ensi metreistä lähtien. Lohitärppi jäi odottamaan ensi kesään.
Keski-Pohjanmaalaiset Äiti-Helena ja Eira olivat saaneet houkuteltua mukaansa lohimiehet Tuharin ja Aimon. Viime kesänä yhteinen lohensoutumme Aimon kanssa päättyi suuren lohen karkaamiseen pitkän väsytyksen päätteeksi. Tänä kesänä sama(?) lohi tarttui Vitosessa, vetäen piitkän vedon ennen irtoamistaan. Lohiveteraani Aimon isomuslohi päätti siis kasvaa vielä yhden vuoden. Ensi kesänä se painaa vähintään sen Aimon toivoman 17 kiloa.
Äitini Helena oli näissä maisemissa edellisen kerran 70-luvun alkuvuosina. Vitosen törmällä, Tuharin ja Vessin lohestaessa, telttamajoituksessa lasten ja hyttysten kanssa vietetyt sateen höystämät vuorokaudet eivät jääneet parhaimpien muistojen joukkoon. Nyt ovat asiat hieman muuttuneet. Lapset ovat aikuisia ja sateelta pääsee suojaan mökin lämpöön. Hyttysiäkään ei juhannuksen tienoilla näillä leveysasteilla juuri tapaa. Yksi tämän kesän mukavimmista hetkistä minulle oli monituntinen lohensoutu oman äitini seurassa.
Heinolle Vitoslompolon ympärysvedet ovat tuttuja. 70- ja 80-luvuilla lukemattomat lohireissut nähnyt mies oli kuin kotonaan näissä maisemissa. Heinon kanssa kalastaessa tapahtumia yleensä riittää. Tällä miehellä taitaa olla se kalageeni. Olimme juhannuksen jälkeen 28.6. aamulla joella. Kivikosken ja Vitosen jälkeen päätimme laskea vielä Hannunväylän. Olimme juuri päässeet Hyljekiven katveeseen muodostuneen peilin ja virran reunaan kun lohi tarttui Ambulanssi-Hollolalaiseen. Kalan otteet olivat heti määrätietoiset ja se pysytteli virran kätköissä hyvän aikaa. Uskollisesti joen pohjia uinut lohi päätyi lopulta koukattavaksi aivan väylän alaosassa. Mittanauha venähti 97 senttiin ja painoa lohelle oli kertynyt 9,8 kiloa. Heinon kesän ensimmäinen kalastusvuorokausi Tenolla ei olisi voinut alkaa paremmin. ”Mahtavaa! Reissu on pelastettu”, totesi Heino heti tuoreeltaan.
Uusia elämyksiä koettiin oikein urakalla kun poikkesimme Tenovuonolla Heinon ja Eliaksen kanssa. Merialueen raja on suosittu meritaimenen pyyntipaikka. Taimenet seurailevat vuonossa liikkuvia tuulenkalaparvia ja ovat laskuveden aikana helpoimmin kalastettavissa. Maisemat Jäämeren tuntumassa ovat huikaisevat. Lumihuiput tervehtivät meitä vuonon länsireunalla. Heinon ja Eliaksen edellisen päivän reissu tänne oli ollut erittäin hyvä. Kunnon taimenet olivat tarttuneet ahnaasti pyytöihin. Tämänkertainen käynti vuonolla antoi myös runsaasti kalaa, lähistöllä liikkuneista hylkeistä huolimatta. Suurin osa taimenista laskettiin kuitenkin takaisin kasvamaan. Reissun jälkeen saimme herkutella taimenien lisäksi savustetuilla kampeloilla. Tämä maisemiltaankin ainutlaatuinen paikka laitettiin visusti korvan taakse.
Vuonoreissun jälkeen oli aika palata lohensoudun pariin. Aikainen aamuherätys palkittiin jälleen. Pirteä lohi tarttui aivan Kivikosken ja Vitosen puolivälistä, entisiin ottipaikkoihin nähden yllättävän alhaalta. Väsytyksen myötä ajauduin aivan Suomen rannan tuntumaan ja koukkasin lopulta lohen veneeseen aivan soutuvuoroaan odottaneen venekunnan silmien edessä. Senttiä vaille metrin lohi painoi 9,2 kiloa. Ottivaappu oli sama jolla sain myös kesän ensimmäisen lohen. Tässä värissä alkaa olla ottiainesta!
Lohen saaminen ajoittui napakymppiin, sillä Petu oli tulossa illalla mökille Kimmon, KJJ-Vaapun veistäjän, kanssa. Kimmolle matka Tenolle oli miehen ensimmäinen. Tieto juuri saadusta lohesta nosti molempien pohjoiseen matkaavan kuumeen huippulukemiin. Tuoreesta lohesta paistetut reilunkokoiset medaljongit maistuivat kalamiehille pitkän matkan jälkeen. ”En tiennytkään että lohi voi maistua tältä”, sanoi Kimmo, joka sai maistaa Tenon lohta ensimmäistä kertaa.
Viikko vierähti porukalla kalastellen sekä pohjoiseen Suomeen ja Norjaan tutustuen. Petu pisti parastaan harjusten pyytämiseksi hyvällä menestyksellä. Perheen taitavimmasta perhonheittäjästä on hyvää vauhtia tulossa myös oiva lohensoutaja. Kapea pohjoisen jokivene tottelee nuorta airomiestä jo nöyrästi. Joko ensi kesänä saadaan lohi Petun soutamana?
Tontin puuston harvennus ja risusavotta antoivat meille kaikille hyvää ruumiinharjoitusta. Pistäännyimme porukalla myös Tenovuonon taimenpaikalla, mistä Kimmo saikin komean saaliin. Ukkosmyrsky pakotti meidät lähtemään paikalta kuitenkin suunniteltua aiemmin. Levajokisuun kuuluisa harjuskanta joutui myös verotuksemme kohteeksi. Kimmo taisi jäädä koukkuun kokeilemaansa uuteen kalastustapaan, perhonheittoon. Lohensoutu Tenojoen kirkkaissa vesissä ja jylhissä maisemissa tekivät Kimmoon lopullisen, lähtemättömän vaikutuksen. Kotiin Hollolaan palasi Lapin tautiin vakavasti sairastunut kalamies.
Lapinkoiramme Saiman kesästä tuli kiireinen. Joentörmältä suoritettu porojen paimennus sai seurakseen kesän myötä uuden harrastuksen. Sopulien määrän laskemisesta alkoi tulla kesän edetessä kova urakka, sillä päivä päivältä sopuleita alkoi ilmaantua yhä enemmän. Pihalle eksyneet rohkeat sopulit saivat Saiman jakamattoman huomion. Joella kalastettaessa valtakunnan rajan ylittäviä sopuleita näkyi koko ajan. Liian lähelle uimaria eksynyt vene sai osakseen pahan rääkäisyn.
Petun ja Kimmon lähdettyä etelän helteisiin jäimme mökille Helenan ja Sopuli-Saiman kanssa. Levajokisuun lähivedet tutkimme perhovapojemme kanssa tarkasti ja saimme väsytellä lukemattomia harjuksia, joiden kanssa oli hyvä harjoitella vedenalaista valo- ja videokuvausta. Kotivesistä Sundebaktin lähitienoot antoivat poikkeuksellisen suuria harjuksia, etenkin veden ollessa normaalia korkeammalla. Helena näyttää hurahtaneen täysin perhonsidontaan ja kaikenlaiseen kalastukseen. Rouvan sitomat perhot tuntuivat olevan täkäläisten harjusten mieleen, etenkin Red Tag kelpasi kelillä kuin kelillä. Tämä kesä jäi historiaan myös siksi, että koskaan aikaisemmin emme olleet syöneet niin usein tuoretta kalaa.
Utsjoki on yksi Tenon tärkeimmistä sivujoista. Muutama kilometri kylältä etelään sijaitsevassa Patonivassa on mainiot heittopaikat molemmin puolin jokea. Heinäkuun parin päivän helteiden hellitettyä sää muuttui koleaksi ja sateiseksi. Kalastusta ajatellen muutos oli hyvä ja niinpä olin pelipaikoilla sadetamineissa eräänä heinäkuun puolenvälin aamuna viideltä aamulla. Niva palkitsi aamuvirkun heittokalastajan savustuspönttöön päätyneellä titillä. Tämäkin kala osoitti sen, että kalassa kannatti olla silloin kun muut ovat nukkumassa.
Viimeisten lomapäivien kirvelevä lohitapahtuma Tenolla jäi pitkäksi aikaa mietityttämään. Olin laskenut juuri Kivikosken ja valmistauduin nostamaan vieheet ylös ennen Vitosta, koska koko kesän laskenut vesi oli jo kovin matalalla. Vetäisin pari rivakkaa soutuvetoa ja otin toisen reunavavan käteeni kelatakseni sen ensimmäisenä sisään. Olin saanut kelattua siiman lähes kokonaan kun huomasin että keskimmäinen vapa oli hieman taipuneena. Tartuin vapaan ja tunsin, että pyytöön oli ilmiselvästi tarttunut lohi. Liekö nuo pari ripeää aironvetoa ärsyttäneet lohta juuri sopivasti? Veneen valuessa alavirtaan ja lohen suunnatessa joen yläjuoksua kohti, tarttui siima epäonneksi kantosiiven ja veneen väliin. Tartuin siimaan irroittaakseni sen käsin, mutta lohen vetäessä toiseen suuntaan en saanut siimaa heti pois loukustansa. Lohen vahvat potkut tuntuivat selvästi siimassa kun yritin saada siimaa epätoivoisesti vapaaksi. Uskomattoman pitkiä olivat nuo tuskalliset sekunnit, kunnes elonmerkit siimassa loppuivat…
Lohen karkaamisen jälkeen pää oli pyörällä vielä pitkän aikaa. Se, että lohi tarttui juuri silloin kun sitä vähiten odotti, hidasti selkeiden ratkaisujen tekemistä. Jälkeenpäin oli helppo olla viisas. Miksi en kääntänyt venettä virrassa heti niin päin että lohi olisi itse vetänyt siiman irti pinteestä?
Kesän aikana tuli tavattua monia vanhoja tuttuja, sekä tutustuttua uusiin kalamiehiin. Parhaat koiranleuat kertoivat värikkäitä tarinoita vuosien saatossa tapahtuneista sattumuksista Tenon vesiä kolutessa. Uusia ottipaikkojakin tarttui korvan taakse kokeneempia kuunnellessa. Yksi niistä taidetaan nimetä ”Rossinmontuksi”.
Kotiinlähtöä tehdessämme Saima aloitti protestoinnin. Tavaroiden kasaaminen ja auton pakkaaminen eivät sen mielestä luvanneet hyvää. Porojen ja sopuleiden paimentamista olisi Saiman mielestä pitänyt jatkaa ehdottomasti pidempään. Niinpä se käänsi meille selkänsä ja istui mielenosoituksellisesti sateessa joelle katsellen koko pakkaamisen ajan. Autoon raahaamisen jälkeen ja kotimatkan alkajaisiksi Saima haukkui meitä autossa puoli tuntia yhteen kyytiin.
Niin – ja Saima ei ollut meidän perheen ainoa nainen, joka olisi halunnut jäädä pohjoiseen.
Karkuutusten kesä (2010)
Viime kesän jälkeen matkamme Tenolle ovat saaneet uuden ulottuvuuden. Lohimies Kallen äkillisen poismenon jälkeen Peltoniemen perhe otti meihin yhteyttä ja kysyi halukkuuttamme Tenon törmällä sijaitsevan Johkamielli -mökin ostoon. Oli helppo vastata myöntävästi, sillä perheemme ovat tuttuja jo vuosien takaa ja yhteisiä kalastusmuistojakin oli kertynyt monien väsytysten verran. Kaksikymmentä vuotta sitten Peltoniemien huolella valitsema tontti ja rakentamansa mökki sijaitsee kivenheiton päässä hyviltä ottipaikoilta. Myös Tuharin ja Heinon monet värikkäät kalastusmuistot vuosikymmenien takaa sijoittuvat juuri näille vesille. Mökin historiasta meitä muistuttaa tuvan seinällä oleva valokuva jossa Kalle hymyilee kilpaa auringon kanssa - ennätyslohi käsivarsillaan.
Kaupat tehtiin syksyllä ja valmistautuminen kesään alkoi uusin suunnitelmin. Koska nukkumapaikkoja oli mökissä rajallisesti ja aputilaa tarvittiin joka tapauksessa, päätimme rakentaa tontille nukkuma-aitan. Vaikka matka rakennuspaikalle oli harvinaisen pitkä, oli tähän projektiin helppo löytää talkoolaisia. Lienevätkö kaikki vapaaehtoiset olleet ns. vapaehtoisia kun niin innolla ilmoittautuivat heti asiasta kuultuaan? Peuratalojen suunnittelema aitta, kiitos sukulaismies Hannun, päätettiin pystyttää yhdessä kesän alkajaisiksi.
Koivujen lehdet olivat juuri hiirenkorvilla kun Haapakosken Ismo toi rekallaan rakennustarvikekuorman tontin nurkalle. Kesäkuun alkupäivät viileine säineen olivat rakentamiselle suosiolliset. Pilariperustuksien vaatimat yhdeksän kuoppaa irrottivat silti eräänkin hikipisaran. Jokainen Tenon rannoilla käynyt tietää että seudun maa-aines saattaa sisältää muutamia kiviä… Tuhari, Heino ja Aimo saapuivat talonväen avuksi juuri kun kaivutyöt oli tehty. Porukalla sovittiin työpäivien pituus – pimeän tuloon asti. No, tuosta jouduimme hieman joustamaan sillä aurinkohan paistoi yötä päivää. Pilarit valettiin laattojen päälle ja pian alkoi aitta nousta joen törmälle. Kellonympäryksiä ahkeroinut porukka täydentyi seuraavalla viikolla kun sähkömies Vessi saapui paikalle. Viikossa oli aitta valmiina ja juhlaseremonioiden kera aitta sai nimekseen Tuharintupa, sponsorinsa mukaan. Ei voi kuin ihmetellä tuota väsymätöntä ja taitavaa porukkaa jonka peukalot totisesti olivat muualla kuin keskellä kämmentä.
Talkooporukka suuntasi kotikonnuilleen kasattuaan Peuratalon lähettämän palapelin ja meille jäi kesäksi viimeistelyhommia, kuten aitan pintakäsittelyt. Nalle ja Henri poikkesivat vaellusreissunsa päätteeksi Utsjoella ja osallistuvat jälkitalkoisiin merkittävällä panoksellaan. Pensseli tuntui istuvan hyvin Henrin käteen.
Hiroshi, mies nousevan auringon maasta, halusi nähdä Lapin ja Tenojoen ennen palaamistaan kotimaahansa. Viiden vuoden opiskeluaika oli takana ja innokkaana kalamiehenä lohensoutu tuntui sopivalta loppuhuipennukselta pitkälle Suomen visiitille. Teno on yleensä suopea ensikertalaiselle ja sitä se oli myös Hiroshille. Olimme aamupäivällä Annebaktin lähtöpaikalla Vitoslompolossa jossa joimme kahvit ja teimme viehevalintoja seuraavalle laskulle. Hiroshin katse tarttui fluorioranssiin vaappuun ja päätimme sitoa sen yhteen siimaan. Koska muita soutajia ei ollut paikalla, viritimme vaapun uintia pitkään ja hartaasti. Lopulta se ui todella epäsäännöllisesti ja voimakkaasti hakien. Totesimmekin soutua aloittaessamme, että toivottavasti vaivannäkömme palkitaan…
Samalla kun Hiroshi oli saanut vaaput veteen, alkoi Norjan puoleinen vapa notkua lohen merkiksi. Kala nappasi Annebaktin kallion kulmalta ja aivan rantavedestä juuri Hiroshin valitsemaan vaappuun. Väsytys eteni mallikkaasti ja lohi esitteli pian itsensä komealla hypyllä. Virkeä kala syöksähteli syvänteessä ja vapamies nautti täysin siemauksin. Japanilaisella huolellisuudella Hiroshi taiteili lohen koukun ulottuville ja kohta oli Atlantin paras sushin raaka-aine veneessämme. Viiden vuoden aikana kerätty suomenkielen sanavarasto kaikkine superlatiiveineen kaikui Vitosessa kun ajoimme uudelleen ylös tutulle lähtöpaikalle. Valokuvat ja pieni videopätkäkin otettiin muistoksi komeasta lohesta ja ikionnellisesta kalastajasta, oikeasta lohimiehestä.
Uudelle laskulle lähdettiin ja heti kun soudimme vastakkaisen rannan tuntumaan, tarttui uusi lohi pyytöihimme. Voimakas kala ui pitkän matkan alavirtaan. Pian totesimme lohen irronneen vaapun koukuista. ”Onneksi meillä on jo tämä”, totesi Hiroshi kurkatessaan juuttisäkissä loikoilevaa lohta, ”mutta tuo äsken karannut oli kyllä isompi.”
Varanginvuono sijaitsee sopivan päivämatkan päässä Utsjoesta. Kävimme Hiroshin kanssa haistelemassa Jäämeren tuoksua ja ihailemassa vaikuttavia maisemia. Vuonon rannalla Vadsön eli Vesisaaren lähellä oli poro kohdannut kohtalonsa. Tällaista poroa ei lapinkoiramme Saimakaan ollut vielä kohdannut. Matkamuistoina toimme pari komeaa liuskekiveä porrasaskelmiksi Tuharintuvan edustalle.
Petu päätti lähteä Hiroshin seuraksi Lahteen joten yhteiseen lohensoutuun olisi aikaa enää yksi lupavuorokausi. Maanantai-iltana, rauhoitusvuorokauden jälkeen, oli Kivikosken lähtöpaikalla vipinää. Odotellessamme Petun kanssa vuoroamme kertasimme edellisen viikon huonoa tuuria, olihan Hannunväylässä vaappumme ollut jo hetken lohen suussa myös hänen kanssa...
Olimme neljäntenä lähtövuorossa ja saimme heti nähdä ensimmäisen venekunnan tartuttavan kalan kosken alaosasta. Tämä lohi karkasi kuitenkin siiman päästä kalastajien harmiksi. Toinen vene sai laskea kosken ilman tapahtumia mutta kolmas oli taas onnekas ja sai titin. Tuo titti oli saajilleen kovin merkittävä, olihan se heille ensimmäinen ylös saatu lohi moneen vuoteen. Ennusmerkit olivat laskullemme siis poikkeuksellisen hyvät, olihan lohta selkeästi liikkeellä. Soudimme lähtöpaikalta ripeästi keskivirtaan ja juuri kun Petu oli saanut vaaput pyyntiin, tarttui lohi Suomen rannan puoleiseen vapaan. Aikainen tärppi tuli yllätyksenä, koska lohi otti jo keskeltä koskea eikä varsinaisesta ottipaikasta joka sijaitsee alempana virrassa. Ylimääräisten vieheiden keruu ja koko väsytys sujui kuin nopeutettuna. Kovassa virrassa Petu ohjaili lohen pikavauhtia suuren haavimme syleilyyn ja pappi kolahti lohen niskaan ennätysajassa. ”Sehän meni kuin oppikirjasta”, totesimme yhteen ääneen.
Lähtöpaikoilla tutustuu useisiin kalamiehiin. Lohenkalastajilla oli monia tarinoita kerrottavanaan tältäkin kesältä. Eräs venekunta sai erikoisen saaliin kun tiira nappasi siiman päässä uineen putkiperhon suuhunsa. Kiukkuinen tiira sai kuitenkin vapautensa, kiitos taitavien kalamiesten, jotka saivat koukut varovasti irti säikähtäneestä linnusta. Toinen kalastajapari kertoi unohtumattomasta tapahtumasta jolloin lohet antoivat kunnon opetuksen. Soudettuaan ahkerasti, väsymykseen asti, päättivät kalamiehet käydä nukkumassa mökissään pari tuntia. Palattuaan unenpöpperöissään joelle Kivikoskeen, miehet saivat kunnon herätyksen. Lohitrio tarttui yhtä aikaa jokaiseen vapaan – siis kolmoistärppi. Kaksi lohta karkasi omille teilleen lyhyen väsyttelyn jälkeen ja kolmas katkoi siimat läksiäisiksi. ”Ensin ei tapahtunut pitkään aikaan mitään, sitten tapahtui kaikki yhtä aikaa”, totesivat harmistuneet kalamiehet.
Petu ja Hiroshi palasivat etelään lohimuistojaan kerraten. Minä ja Helena jäimme mökille aittaa viimeistelemään ja kalastuskokemuksia keräämään. Kävimme harjustelemassa Levajokisuulla ja tietenkin aivan lähikulmilla, Sundebaktin ympäristössä. Kookkaat harjukset toivat herkullista vaihtelua ruokapöytäämme ja vastarannan harjuspaikka oli korkealla vedellä todella varma ruokapankki. Helena viihtyi myös veneessä ja pääsi väsyttelemään Komsiokiven alapuolelta tarttunutta lohta. Tämän kesän teemaan sopien tämäkin lohi pääsi jatkamaan kutuvaellustaan. Läksiäisiksi se kuitenkin hyppäsi aivan veneen lähettyvillä jotta pääsimme näkemään toisemme kunnolla.
Joella varhaiset aamut ovat usein rauhallisia. Illan ja yön kalastaneet venekunnat ovat nukkumassa sekä keräämässä voimia seuraaviin koitoksiin. Joen rauhoituttua mahdollisuus kalan saantiin kasvavat. Olin yksin soutamassa Vitoslompolossa kun titti tarttui vaappuun. Kaikella nuoruuden innolla se hyppi ja loikki virrassa. Kerättyään viereisen siiman mukaansa se ui täyttä vauhtia ylävirtaan ja suoraan haaviin. Tohkeissaan se ei osannut katsoa eteensä…
Lohi voi ottaa vieheeseen aina kun viehe on vedessä. Tämän sain kokea konkreettisesti eräänä aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Olin juuri lopettelemassa soutua kotirannassa ja kelailin vaappuja vauhdilla pois kalastusta lopettaakseni. Juuri kun nostin vaapun vedestä, kuohahti vesi aivan veneen sivulla. Lohi oli seurannut vaappua ja yritti saada sen suuhunsa viime hetkellä. Häkeltynyt lohi törmäsi melkein veneen peräsiipeen ja metrinen lohen kylki syöksähti veneen alle, selkäevä venettä hipoen. Säikähdin itsekin vähintään yhtä paljon kuin lohi.
Aimo, kohta 82v. nuorimies, palasi Tenolle heinäkuun toisella viikolla mukanaan Eira-vaimo. Alkukesän rakennuskiireet eivät juuri jättäneet aikaa lohestukselle joten nyt oli aika saada lääkettä kalastuskuumeelle. Jo ensi laskulla tarttui lohi pyytöihin aivan Niileksenkiven nurkalta, mutta väsyttely loppui kuitenkin ennen aikojaan, taas kerran. Kalakontakti antoi kuitenkin toiveita tuleviksi kalastusvuorokausiksi samoin kuin Vitosessa usein näyttäytynyt suuri asentokala joka ei kalamiesten vieheistä piitannut. Esiintyminen sitä vastoin tuntui olevan tälle isomukselle mieluista.
Viikonlopun nähtävyyksiin keskittyneen Norjan reissun jälkeen olimme taas joella. Jo pitkään odottamamme ison lohen tärppi tuli Kivikosken alaosasta. Alkajaisiksi lohi kiersi naapurivavan siiman mukaansa, mutta saimme alkavan siimasotkun selvitettyä helpottuneina. Kaikki näytti hyvältä ja lohi kaarteli etäällä veneestä, käyden yhden kerran pinnassa näyttäytymässä. Pakotimme lohen uimaan ylävirran puolelle ja se alkoi selkeästi väsyä. Videokamera tallensi Aimon ja lohen köydenvetoa räikän soidessa. Toistametrinen lohi ui veneen vieritse aivan pohjan tuntumassa jolloin näimme sen ensimmäistä kertaa kunnolla. Väsynyt lohi nousi pintaan muutaman metrin päähän ylävirran puolelle ja alkoi kierähdellä uupuneena. Kaikki näytti siltä että koukkaus tapahtuisi minä hetkenä hyvänsä.
Samassa vaappu kääntyi lohen suupielessä ja koukut irtosivat jo varmalta tuntuneesta saaliista. Hitain liikkein lohi katosi pinnan alle. Videolle taltioituneet epäuskoiset kommentit kirposivat kalamiesten huulilta. Harmistuneina kävimme tilannetta läpi ja totesimme että emme kerta kaikkiaan voineet tehdä mitään toisin. Lohi yksinkertaisesti kierähteli pinnassa niin että siiman vetosuunta muuttui ja vaapun koukut vääntyivät irti kalan leuoista. ”Olin jo aivan varma että tämä on meidän kala”, virkkoi Aimo ja jatkoi: ”lohisopan makukin maistui jo suussa”. Ajoimme takaisin Kivikosken lähtöpaikalle. Aimo otti repusta termospullon ja istui melkoisen tovin yksin joen törmällä…
Kotiinlähtö oli edessä ja matka kohti etelää saattoi alkaa. Jarin vuokravene nostettiin talviteloille ja mökit siivottiin. Parin päivän kuluttua Keski-Pohjanmaalla järjestettävät sukujuhlat odottivat vieraitaan. Vaimoväki starttasi toisella autolla ja minä, Aimo sekä Saima seurasimme perässä. Pari kilometriä ajettuamme muistimme, että tontin ketjuportti jäi lukitsematta. Käänsimme auton takaisin mökkiä kohti ja lähdimme miehissä porttia lukitsemaan. ”Mitähän se vaimoväki tuumaisi jos lukitsisimme itsemme tontin sisäpuolelle ja antaisimme vaimojen ajella kahdestaan sinne sukukokoukseen. Laskettaisiin vene takaisin jokeen ja…”
Tunnelmasta toiseen (2009)
Kesän 2009 lohiretken suunnittelu alkoi jo edellisenä kesänä. Muistorikkaan matkan 2008 lopuksi varasimme jo etukäteen seuraavan kesän mökit Jarilta Lohirannasta. Uuden reissun alkua odoteltiin koko talvi, välillä jopa päiviä laskien. Jokainen edellisen reissun tunnelmat kokenut valmistautui matkaan.
Juuri kesän korvilla Aimo ja heti perään isä-Tuhari, saivat lääkäriltä jäähykomennot. Kumpikin teloi itseään sen verran että toipumiseen oli varattava aikaa. Kun kalamiehet omilla tahoillaan silti suunnittelivat pohjoiseen lähtöä, näytettiin miesten haaveille punaista korttia. Varsinkin kotoa…
Suunnitelmamme saivat siis uuden käänteen. Tunnelmat kokivat laskusuhdanteen saman tien. Viikkoa ennen lähtöä saimme kuulla suru-uutisen joka lopullisesti pysäytti meidät kaikki. Peltoniemen Kalle, pitkäaikainen ystävämme ja monivuotinen lohestuskaverimme, oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kalle poistui keskuudestamme 24.6. - pari viikkoa 75-vuotis syntymäpäivänsä jälkeen. Päivä oli sama kuin tasan kahdeksan vuotta sitten koittanut onnenpäivä, jolloin saimme yhdessä soutaen Kallen ennätyslohen. Tuolloin oli Juhannuspäivä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ilma oli mitä kaunein. Olli-Pekan sitomaan perhoon tarranneen lohen kylki välähteli auringon säteistä lohen uidessa Vitoslompolon syvänteessä. Saimme nauttia kahdestaan harvinaisesta näytelmästä keskellä kauneinta päivää, muiden venekuntien jo siirryttyä pyhän viettoon. Ihmettelimme jo tuolloin kalan valitsemaa hetkeä. Yrittikö se kertoa meille jotain tulevasta…
Haikeissa tunnelmissa retkikuntamme matkusti kohti jo tutuiksi tulleita maisemia. Matkassa olivat Heino, Ilari, Petteri, Helena ja Ari, niin ja tietysti Saima. Majoituimme Lohirantaan, paitsi Heino joka sai makuupaikan halsualaisen kalaseurueen kämpästä Alakönkäällä.
Alusta alkaen oli selvää että lohen saaminen tulisi olemaan hankalaa. Vesi oli todella matalalla ja Sirman (Tuskam) suvanto, jossa ajattelimme taas soudella, on tunnetusti parhaimmillaan korkealla vedellä. Ilarin Lohirannasta heittämällä tartutettu lohi antoi kuitenkin tarvittavan toivonkipinän meille. Tämä lohi otti kuitenkin perhon perukkeineen muistoksi ja Ilari puolestaan vannoi menevänsä solmuntekokurssille.
Viikko alkoi lämpimänä mutta muuttui lähes talviseksi loppuviikkoa kohden. Räntäkuuro yllätti Ilarin ja Heinon heidän aloittaessa soutuvuoronsa torstaina. Viikon merkittävin kala seurueellemme oli Petterin saama melkein puolimetrinen ennätysharjus josta saimme maittavan aterian. Parempaa lohennousua odotellessa ehdimme Helenan kanssa piipahtaa Jäämeren rannalla Båtsfjordissa. Maisemat olivat näkemisen arvoiset, reittivinkistä kiitos Ismolle. Ismohan ajelee näitä henkeäsalpaavia reittejä työkseen kesät talvet.
Lohirintamalla oli hiljaista, vain muutama lohi oli saatu koko alueelta. Sirman tunteman lohimiehen, Joukon, puhelimitse antamat neuvot tulivat tarpeeseen. Matalan veden johdosta pidimme venettä koko ajan Sirmassa, jo ihan turvallisuussyistä. Viiden päivän soutuharjoittelun jälkeen lohi tarttui aamulla puoli kuudelta Sirman alakuopasta. Lohen hurmasi se sama ampiaisenvärinen Hollolan Uistimen vaappu, jolla tasan vuosi sitten (sama päivä 7.7!) saimme ennätyslohemme. Ilarin väsyttelemä äärettömän rauhallinen, 10.3kg naaraslohi saatiin koukattua veneeseen juuri ennen alkavaa koskea.
Olimme enemmän kuin onnekkaita, sillä ottivaapun keskikoukun uistinrengas oli venähtänyt lähes auki. Pienikin ylimääräinen nykäisy olisi antanut kalalle vapauden. Soitin pikaiset puhelut Tuharille, joka oli odotellut lohiuutisia päiväkausia jalka paketissa, sekä Helenalle, joka oli Petterin kanssa huilivuorossa kämpällä.
Vaihdoimme nopeasti uudet uistinrenkaat vaappuun ja päätimme soutaa suvannon vielä kerran. Olimme juuri saaneet vieheet pyyntiin, kun yksi vaapuista näytti jääneen pohjaan. Samassa viereinen vapa aloitti tempoilun kalan merkiksi. Onneksi pohjassa käväissyt siima irtosi helposti ja vapaat siimat saatiin nopeasti veneeseen. Lohi oli täydellisesti edellisen vastakohta. Se esitteli meille koko temppuarsenaalinsa. Saimme nähdä joukon hyppyjä, volttejakin sekä nopeusuintinäytöksen. Kala ui useasti veneen vieritse torpedon lailla kunnes erehtyi uimaan koukkausetäisyydelle. Ilarin koukkausten onnistumisprosentti on muuten täysi 100%. Tämä olikin Illin ensimmäinen koukkaus ikinä! Villi kojamolohi painoi 9.8kg. Ai niin, ottivaappuko? No sehän oli taas se sama, kuinkas muuten.
Tunnelmat olivat taas korkealla. Uusi puhelu taas Toivolle, joka ihmetteli jo kun taas häiritään. Edellisestä puhelusta sentään oli kulunut vasta reilu tunti. Toivon puhelun jälkeen emme soittaneetkaan kämpille, vaan halusimme nähdä siellä yhtä lohta odottavien ilmeet kun juuttisäkin koko sisältö paljastuu.
Voi sitä riemukasta naurua joka pääsi meiltä kaikilta, kun Petteri avasi säkin ja huomasi että lohia olikin kaksi. Pian oli punnituspaikalla markkinoiden veroinen väenpaljous, kun Lohirannan mökkikylän asukkaat tulivat ihmettelemään iloista seuruetta.
Kävimme viikolla myös tammukkaretkellä. Erkin neuvomana patikoimme läheiselle tunturijärvelle, mistä saimmekin elämämme ensimmäiset tammukat. Retki oli Saiman kohokohta koko Lapin matkalla, sillä se sai juosta vapaana kokonaisen päivän tunturimaisemissa.
Viikon lopulla Lohirantaan majoittui iloinen seurue. Puolasta saapui paikallinen kalakerho ensimmäiselle toiviomatkalleen kuuluisalle Tenolle. Porukkaan kuului kuulemma 9 kalamiestä ja klovni, vaikka välillä näytti että klovneja oli täydet 10... Mukavan miesporukan saldoksi tuli kuulemma loppujen lopuksi 1 titti. Taisivat ottaa mallia Ilarin titistä, joka nappasi itsesitomaan perhoon Alakönkään särkältä. Ilarinkin tavoitteet tältä reissulta toteutuivat komeasti.
Puolan lippu heilui naapurimökin kulmalla vielä kun pakkasimme auton ja suuntasimme vielä pariksi päiväksi Levajokisuulle harjuksen pyyntiin. Vietimme Petterin kanssa unohtumattoman illan Levajokisuun alla. Harjukset olivat syöntituulella ja kristallinkirkkaasta vedestä napanneet isomusharjukset vetivät suupielemme leveään hymyyn. Illan suurin harjus siirsi perheen harjusrekordin Petteriltä Arille, sentin erolla!
Tyytyväisinä pakkasimme auton kotimatkalle ja totesimme, että olemme taas monia muistoja rikkaampia. Teno osaa yllättää.
Kerran elämässä (2008)
”Joko me kohta ollaan siellä Tenolla” - virkkoi Aimo, seurueemme pian 80-vuotias ikäpresidentti kun pysähdyimme aamuyön tunteina tien laitaan. Aimolle, iästään huolimatta, matka tarunhohtoiselle Tenolle oli ensimmäinen laatuaan. Matkantekoa piti jatkaa perille vielä hyvä tovi ja kahvihammasta kolotti tässä vaiheessa vähän jokaisella. Onneksi kokemus oli opettanut: termospullot olivat täynnään vielä kuumaa kahvia…
Olimme matkalla porukalla, jossa oli edustettuna sukuamme neljässä eri polvessa. Petteri, 15v. oli ketjumme nuorin, sitten tulivat Ari, Toivo ja Aimo, joka on Toivon setä. Helena ja Heino eivät kanna sukumme geenejä, mutta kalastusgeenit ovat heilläkin vahvat. Saimalla, paimensukuisella lapinkoiralla, vietit tuntuivat olevan kovastikin poropaimennuksen suuntaan. Ilari liittyi joukkoomme muutamaa päivää myöhemmin, viihdytettyään alkuviikon kesäteatterin yleisöä kotikaupungissaan Lahdessa.
Iloinen ja värikäs porukkamme saapui Lohirantaan aamun sarastaessa. Olimme ensi kertaa näissä Ala-Tenon maisemissa, sillä aikaisempina vuosina lohestuksemme oli keskittynyt Tenossa Utsjoen kirkonkylän länsipuolelle, siis ylävirran suuntaan. Erityisesti Sirman eli Tuskamin seutuun tutustuminen kiinnosti meitä kovasti. Lohestajakonkari Joukon neuvot Lohirannan lähivesien ottipaikoista, karttojen kera täsmennettyinä, kuunneltiin jo keväällä herkällä korvalla.
Ensimmäinen lupavuorokausi meni uuteen alueeseen tutustuessa. Toinen venekunta lähti ylävirran suuntaan ja toinen, minä ja Toivo eli Tuhari tutustuimme alavirran alueisiin. Renkun rannalla törmäsimme pysäyttävään näkyyn. Jyrkän törmän alla, lähes rantaviivassa, oli poron luurangon jäännökset. Varovainen sai olla myös joella liikkuessa. Virta oli voimakas ja oudot vedet vaativat kaiken tarkkaavaisuutemme. Viikonloppuna noussut kesätulva hankaloitti näiden alapuolisten alueiden kalastusta merkittävästi, mikä suuntasi tulevat kalastusvuorokautemme kohti ylävirran kalapaikkoja.
Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä alkoi heti tapahtua. Puolenyön jälkeen tarttui Sirman alaosan kuopasta pyytöihimme kunnon lohi. Väsytyksen aikana kala käyttäytyi arvokkaan rauhallisesti ja niinpä Maggasuvannossa lohi koukattiin veneeseemme. Viininpunaiseen, violettiposkiseen Hollolan Uistimen vaappuun napannut komea vonkale painoi kokonaiset 13,7 kg. Heti perään Aimo ja Heino puolestaan tartuttivat Morottaja-perhoon 3.1kg lohijalan.
Saman vuorokauden aamuna ajoimme Aimon ja Heinon yhä uistellessa Maggasuvannossa heidän veneensä viereen houkutellaksemme heidät kahvitauolle yläpuolisen Sirman rantapenkalle. Huikattuamme lähtevämme jo tulien tekoon väänsin moottorin hanat auki ja suuntasin kokan kohti ylävirtaa. Kesken matkan huomasimme, että alavirtaan jääneessä veneessä oli täysi tohina päällä. Heino ilmiselvästi väsytteli lohta veneessä seisten.
Tulet olivat jo valmiina kun muikeat herrat saapuivat kahvinjuontiin. Ja toden totta, veneessä oli komea kala. Kahdeksankiloinen lohi oli napannut samassa kun olin vieressä vääntänyt moottorimme kaasukahvasta ja Heino oli ottanut vavan käteensä tauko mielessään. Koukkauksen tiimellyksessä ottivaappu, papukaijanvärinen Emma, oli singahtanut Aimon korvalehteen. Onneksi se irtosi ”kuulimesta” ilman suurta dramatiikkaa jo veneessä. Toisaalta, olisihan ollut hieno näky kun karski lohimies olisi loppuviikon ajan kantanut teemaan sopivaa korvakorua. Mutta mitä kotiväki siihen…
Kahvi maistui ja suupielet olivat ylöspäin. Tenon maisemat ja saadut lohet olivat kietoneet Aimon pauloihinsa. Toivomuslistalla oli kuitenkin se ”vähintään 18 –kiloinen” isomus, joka ohittaisi Aimon aiemman 13, 5 kiloisen torniolaislohen.
Kalantulon siivittäminä seuraavaa lupavuorokautta odoteltiin jo innolla. Toivo ja Petteri lähtivät illalla joelle. Toiveet Petterin elämänsä ensimmäisestä lohesta olivat korkealla. Puoli kahdeltatoista puhelin soi kämpässämme. ”Tulkaa alas rantaan ja tuokaa kamera!” –kuului lyhyt käsky puhelimesta.
Ilarin saapuminen Lohirantaan ei olisi voinut sattua sopivampaan hetkeen. Eskelisen tuoma nuorimies pääsi todistamaan Petterin ja Tuharin rantautumista. Veneen pohjalla makasi valtava, kirkas naaraslohi. Lohi oli Petterin ensimmäinen ja Tuharinkin ennätys meni uusiksi tällä lohella. Pituudeksi mitattiin 121 cm ja painoa oli kertynyt kokonaiset 17,6 kg!! Ottiperho oli Helenan edellisenä päivänä sitoma kolmihaara, jossa oli koirankarvasiipi. Näin Saimakin pääsi osalliseksi tästä lohesta. Todellista tiimityötä tämä lohenkalastus.
Ilari olisi halunnut heti joelle. Tuhari lupasi soutaa Ilarin kanssa, mutta vasta aamulla. Matka pohjoiseen oli ollut nuorella miehellä pitkä ja hyvin nukutun yön jälkeen olisi mukava mennä joelle. Uni ei tekisi pahaa Tuharillekaan, joka oli soutanut ahkerasti ja hyvällä menestyksellä.
Aamulla Ilari pääsi vihdoin joelle ja uskomaton kalaonni näytti jatkuvan. Vaikka maahinen taikoi veneen väsytysputken hetkeksi kadoksiin, sai Ilari tähän asti suurimman lohensa Tuharin koukattavaksi. Tämä oli jo kolmas lohi Tuharin soutamana, joka otti Sirman alakuopasta. Kahdeksan kilon lohi tarttui vihreäselkäiseen Hollolan Uistimen vaappuun puoli kahdeltatoista aamupäivällä. Tässä vaiheessa puhuimme reissun vakiintuneesta ottipaikasta Tuharinmontun nimellä.
Perjantaina iltapäivällä Alakönkään Jalven törmällä vietettiin pieni juhlaseremonia. Aimon 80 –vuotispäivä lähestyi ja päätimme ennakoida juhlapäivää tavallista komeammassa ympäristössä. Toivon pitämän juhlapuheen herkistämä sankari vastaanotti lahjapuukon, jonka kädensijaa koristi itse mesikämmen. Juhlakahvit nautittiin läheisellä kioskilla, jonka pöytää koristanut luonnonkukkakimppu on yhä tallessa Reisjärvellä. Samalla kahvireissulla viimeiset lohet fileoitiin ja vakumoitiin Länsmanilla Annin toimesta. Saimme Annilta täydellisen oppitunnin lohen käsittelystä ja Antti sai kopion koirankarvaperhosta.
Senioritiimi valmistautui kotiinlähtöön. Toivo, Heino ja Aimo pakkasivat autoon kaikki tähän saadut lohet sekä matkatavaransa ja suuntasivat etelään, kohti Keski-Pohjanmaata. Tavallista painavampi peräkontti näkyi ainakin kalastajien ilmeissä. Loput tiimistä, juniorit, jäivät Lohirantaan tarkoituksenaan lohestella vielä viikon verran.
Uusi viikko alkoi ja aikomuksenamme oli viime viikon kalansaaliin jälkeen ottaa jo hieman kevyemmin. Maanantai-iltana aloitimme taas tutusti Sirmasta. Soudettuamme tutun ottimontun Suomen puoleiselle reunalle, näytti hetken kuin Norjan puolimmainen vapa painuisi luokille pohjatärpin seurauksena. Vapa aloitti kuitenkin tempoilun ja hetkessä siima kääntyi ylävirtaan vieden muut siimat mukaansa. Lohi oli tarttunut aivan kuopan reunamilta ja sotki hetkessä muut siimat samaan nippuun. Yksi siima lähti irti helposti, mutta kaksi muuta olivat pientä linnunpesää muistuttavassa sotkussa. Helpotus oli suuri, kun siimaleikkuri vapautti siimat toisistaan ja vieheetkin saatiin talteen.
Ilari ehti vapaa pidellessä ja minun selvitellessä siimasotkua, nähdä vilauksen kalasta ja huikkasi, että ”nyt siellä on tosi isomus”. ”Voi herranjumala, mikä lohi!” pääsi soutumiehenkin suusta kun lohi kävi pinnassa kosken niskalla. Sirmankoski tultiin alas kiviä väistellen ja oloamme rauhoitti rauhallisen Maggasuvannon lähestyminen. Lohi kaarteli pohjia myöten turvallisen matkan päässä veneestä. Se yritti päästä useasti alavirran puolelle, mutta soudimme veneen aina alapuolelle pitäen samalla lohen ylävirran puolella. Näin se väsyisi nopeammin. Suomen rannan perhomiehet ja paikalle osuneet veneet seurasivat väsytyksen vaiheita. Ilari, vapamies, oli sfääreissä. ”Tää on parasta mitä mää tiedän”, pääsi nuoren miehen suusta samalla kun lohi kamppaili vapaudestaan.
Meillä oli myös yksi huoli, joka oli paljastunut senioreiden lähdettyä kotimatkalle viikonloppuna. Miehet olivat pakanneet vahingossa(?) mukaansa sen suurikitaisen nostokoukun, joka oli varattu juuri näitä tilanteita varten. Veneessä oleva koukkumme oli kyllä pitkävartinen, mutta varsinkin nyt kovin pienikitainen.
Koukkaus lähestyi vääjäämättä. Lohi ui jo kerran aivan veneen vierestä, mutta liian syvällä turvallista koukkausta ajatellen. Ohi uidessaan se näytti entistäkin suuremmalta. Lohi väsyi ilmiselvästi ja syöksyt lyhenivät kerta kerralta. Kun se näytti jo hieman kylkeään, totesin Ilarille että nyt se hetki sitten koittaa. Koska koukun kita ei yllä kunnolla selkärangan ympärille, yritän koukkausta vatsaevien kohdalta. Siitä se voisi onnistua.
Ja se onnistui! Koukku osui ”päin nappia” ja vedin kalan veneen viereen. Tasaisella vedolla ja yhteistyössä Ilarin kanssa kuningaskala nostettiin veneeseen onnen kiljahdusten saattamina. Lohimiehen unelmakojamo oli veneessä ja ampiaisenvärinen Hollolan Uistimen vaappu tiukasti molemmin koukuin lohen leuassa.
Rantauduimme saman tien ja arvioimme kalan kokoa. Yli kaksikymmentä kiloa, oli yhteinen arviomme. Soitin heti kotiin päässeelle Tuharille joka ei ollut aluksi uskoa uskomatonta tuuriamme. Helenakin sai puhelunsa ja olikin rannalla vastassa melkoisen porukan kanssa kun saavuimme Lohirantaan suupielet korvissa.Kamerat räpsyivät eikä hymyä tarvinnut saamamiehiltä erikseen pyytää. Jari punnitsi lohen Lohirannan virallisella digillä ja kalan painoksi todettiin kuorossa komeat 21,75kg! Pituutta tämä koukkuleuka oli ehtinyt kasvaa 127cm.
Lohi ilmoitettiin myös Tenon Lohiviikon 2008 kilpailuun, olihan se napannut juuri sopivasti kilpailun avausiltana. Kilpailua varten kala dokumentoitiin Utsjoella, RKTL:n työntekijöiden toimesta vasta seuraavana aamuna. Yö kellarissa kuivutti kalan painosta yli puoli kiloa ja kilpailupainoksi todettiin kilpailun puheenjohtajankin ilmestyttyä paikalle 21.05kg. Punnituksen jälkeen ajoimme taas Alakönkäälle. ”Olisi Annille asiaa…”
Seuraavan aamuna, päivän huilittuamme, lähdimme joelle kolmen miehen poikaporukalla. Soutelimme kevein mielin vain aurinkoisen aamupäivän ja katselimme jokea hämmentyneinä, mutta suurta kiitollisuutta tuntien. Teno oli ollut meille anteliaampi kuin edes osasimme unelmoida. Kaikki oli tapahtunut kuin unessa, jossa kaikki on mahdollista. Olimme saaneet kokea jotain poikkeuksellista näinä päivinä. Sukupolvetkin, ne neljä mukana ollutta, yhdistettiin yhteisin kokemuksin entistä tiiviimmin.
Päätimme lähteä kotiin. Suuren kalan tuloon varautumattomina meidän täytyi ensin ostaa Nuorgamista ylimääräinen kylmälaukku jotta vakumoitu ja pakastettu kojamo pääsisi ruokapöytiimme kotopuolessa.
Lohiviikon kilpailun lopputuloksia odoteltiinkin sitten innolla Lahdessa kojamoa loimuttaen. Ja kun tieto voitosta vihdoin saapui, kilahtivat shampanjalasit toisiinsa lämpimässä kesäillassa. Kilpailun voittopokaali saapui myöhemmin etelään halsualaislohimiesten kuljettamana. Kuulemma matkan aikana auton takapenkillä, pokaali kainalossa nukutut nokoset olivat väsytysten täyttämiä.
Otin ottiperho
Kummius on kunnia-asia. Vanhempien lapselleen valitsemat kummit seuraavat taustalla lapsen kasvua ja kehittymistä. Silloin tällöin kummit saavat viettää kummilastensa kanssa aikaa yhteisten harrastusten parissa. Yhdessä kalastaminen on oiva keino ajatusten vaihtoon ja yhdessä saadut kokemukset muodostavat näkymättömiä siteitä kummien sekä kummilasten välille. Jotkut näistä kokemuksista eivät unohdu koskaan.
Kummipoikamme Janne eli ”Oti” on ollut koko ikänsä kiinnostunut kalastamisesta. Ulkoilmassa viihtyvät vanhemmat ovat tutustuttaneet Otin jo pienestä pitäen kaikenlaiseen kalastamiseen. Oulujärvellä saaressa sijaitseva kesämökki on keskellä erinomaisia kalapaikkoja, joten erilaiset kalat ovat tulleet tutuiksi niin siiman päässä kuin ruokalautasella.
Tenolla Oti vieraili ensi kerran neljätoistavuotiaana. Tuolloin nuoren miehen kytevä lohikipinä sai hehkua kun olimme kolmistaan soutamassa Kallen kanssa. Tuona kesänä Tenossa oli vedet vähissä ja saaliit olivat vaatimattomia. Aittikoskesta napannut titti pelasti kuitenkin reissumme. Kallen väsyttelemä virkeä pikkulohi jäi kummittelemaan Otin verkkokalvolle.
Seuraavana kesänä kalakuume vaivasi nuorta miestä selvästi mutta Nilsiän Aholansaaressa järjestettävä rippileiri osui juuri jo talvella varatulle pohjoisen reissulle. Niinpä seuraava Tenon matka olisi vasta vuoden kuluttua. Vuosi kului hitaasti, vaikka omien perhojen sitominen auttoi päiviä laskiessa.
Yläkönkään yläpuolella Teno virtaa usein jyrkkien vaarojen ja kallioiden välissä. Siitä syystä Tenon syvimmät kohdat sijoittuvat juuri tälle alueelle. Lohetkin ovat viihtyneet aina näissä maisemissa. Ei siis ihme että englantilaiset kalamiehet pysähtyivät 1800-luvulla juuri näille paikoille. Englantilaisten lohilordien mukaan nimetty Engelsmannin kuoppa sijaitsee Pahtavaaransuvannon alaosassa. Näiden perhopioneerien nuotiopaikkojen jäännöksetkin löytyvät yhä Norjan puoleiselta rantatörmältä.
Ainoa lohi jonka reissullamme näimme, oli Oton ”peltiperholla” rannalta heittäen saama lohijalka. Aika kului kuitenkin rattoisasti hulppeissa maisemissa ja ”airobicistä” nauttien. Oti ja Petu sitoivat ahkerasti perhoja, joista erityisesti mainittakoon syntymäpäivälahjana saamani Pikikettu-perho. Tällä muistorikkaalla lapinkoira/kettuperholla saimme Helenan kanssa myöhemmin yli kuuden kilon lohen!Tapahtumarikkaan reissun muutamat lohitärpit sekä saadut lukuisat harjukset jättivät kuitenkin lohikipinän kytemään. Tuo kipinä päätettiin yhteistuumin puhaltaa liekkiin seuraavana kesänä näissä Levajokisuun unohtumattomissa maisemissa.
Vuosi kului ja juhannusviikolla olimme taas Tenon rannalla. Oton ja Marjon kautta Ismuksesta vuokrattu mökki oli täyttä luksusta. Oman pienen järven rannalla sijaitseva suuri mökki oli varustettu kaikilla mukavuuksilla. Tunturituvilta vuokraamamme vene odotti parin minuutin automatkan päässä Kylmäsuvannon yläosassa.
Soudimme ahkerasti koko viikon. Upeat maisemat hivelivät silmiämme joka puolella, olimmehan juuri yhdessä koko Tenojokilaakson upeimmista paikoista. Ohitimme päivittäin Levajoen hotellin, jossa olimme pistäytyneet porukalla edellisenä kesänä. Hotelli kätki sisäänsä valtavasti Tenon kalastushistoriaa. Upeat täytetyt lohet koristivat majatalon kalastushuoneen seiniä lukuisien taulujen ohella. Vanhat kalastusvälineet ja monenkirjava kalastusrekvisiitta kertoivat Ivar Haugen luoman Levajoen lohikeskuksen kulta-ajoista.
Hotellissa käydessämme selvisi myös meitä pitkään askarruttanut kunnon kalajuttu. Nimittäin jo vuosia sitten löysimme eräästä norjalaisesta matkailuesitteestä kuvan jossa kaksi kalamiestä kannattelee käsivarsillaan valtavaa lohta. Kyseinen kuva löytyi yllättäen hotellin sisältä kehystettynä ja tietenkin jäimme sitä ihastelemaan. Suomea taitava hotellin työntekijä kertoi kuvan olevan trikkikuva jonka hotellin vanha isäntä oli muiden ihmeteltäväksi värkännyt kahdesta valokuvasta. Kalamies on siis kalamies Norjassakin.
Kalastusviikollamme Teno oli melkoisessa tulvassa ja lohet tuntuivat olevan kiven alla, taas kerran. Pahaksi onneksi Pahtavaaransuvannon Kiviniemestä viikon puolivälissä napannut titti karkasi meiltä juuri haavimisen hetkellä. Menetetty kala alkoi harmittaa entistä enemmän mitä pidemmälle viikko ehti.
Viimeinen aamu alkoi väsyneissä merkeissä. Viikko oli miltei takana ja uupumus alkoi näkyä molempien kasvoilla. Rauhallisesti virtaava Kylmäsuvanto oli haudan hiljainen. Rantauduimme alapuolisen Kusikallion rantaan vieheiden vaihtoon. Oti oli väsynyt ja jäi odottelemaan veneen perätuhdolle. Lasku jatkui ja Oti päätti laittaa lohipyytöjen kaveriksi sitomansa harjusperhon. Avokelavavan jatkoksi solmittu pienen pieni Montana-perho saisi toimia harjuksien houkuttimena.
Olimme juuri tulossa hotellin kohdille kun harjusvapa alkoi painua hitaasti luokille. ”Mikä siihen nyt oikein tarttui? Kelaapa perho ylös niin nähdään. Antaa niiden muiden vapojen olla vielä pyynnissä ” totesin Otille. ”Mitä ihmettä? Miten se nyt tuonne sivulle… Täällähän on lohi!!” huudahti Oti nähdessään lohen kyljen välähdyksen syvällä virrassa.
Lohi oli vastoin kaikkia ennakko-oletuksia ottanut suuhunsa aivan pintakalvossa kulkeneen puolitoistasenttisen Montanan. Nyt se näytti uivan kuin perhosta tietämättä syvällä joen pohjia myöten. Muut siimat kelattiin pikavauhtia veneeseen ja lohen väsyttely jatkui. Otin vuosien odotus päättyi ja siiman päässä oli oikea lohi joka ei ollut mikään titti. Poikkeuksellisen rauhallinen lohi ei näyttänyt ymmärtävän tapahtunutta. Tunsiko se edes pientä perhoa suupielessään ja ihmettelikö se vain uimisen outoa hankaloitumista? Oti väsytteli lohta maltilla, olihan harriperho pienen pieni ja sen koukku huomattavan hento lohen pitelemiseen. Lopulta kirkaskylkinen lohi tuli koukkausetäisyydelle ja pääsin koukkaamaan sitä. ”Mitä nyt…?” tokaisin kun koukku ei tarttunutkaan lohen kylkeen. Toisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen kokeilin sormella koukun terää joka oli aivan pyöreä eikä siksi läpäissyt kalan kylkeä. ”Tämän jälkeen meillä on aina oma koukku veneessä” sanoin harmissani Otille. Kuin ihmeen kaupalla lohi ei noista kopautuksista hermostunut ja sain hetken kuluttua kahmaistua lohen suurikitaiseen haaviimme.
Otin ensilohi oli turvallisesti veneessä ja tunnelmat olivat huipussaan. Viimeisenä aamuna saatu lohi nousi arvoon arvaamattomaan. Väsymys oli tipotiessään eikä kalamiesten hymyistä ei ollut tulla loppua. Lohen saamista kerrattiin naurun säestyksellä vielä moneen kertaan. Punnituksessa totesimme naaraslohen viralliseksi painoksi 6,9kg, siis oikea lohi! Komea kala antoi hienon palkinnon monista veneessä istutuista yhteisistä tunneista.
Tällä tavoin Teno koukuttaa kalastajat jokavuotisiksi vieraikseen. Juuri kun toivonkipinä näyttää hiipumisen merkkejä, tapahtuu jotain todella yllättävää ja arvaamatonta. Lohi saattaa ottaa joskus ihan mihin tahansa. Vaikka pieneen harriperhoon.
Viime hetken tuuria
Kuuden hengen seurueemme, Jari, Vessi, Heino, Tuhari, Helena ja Ari olivat saapuneet tutuille vesille Tenon Aittisuvannolle. Elettiin vuoden 1992 Juhannusviikkoa ja toiveet matkaan lähtiessä olivat korkealla, kuinkas muuten. Jouni toivotti porukkamme tervetulleeksi jo tutuiksi tulleisiin mökkeihinsä. Kaksi vuokravenettä oli ahkerassa käytössä, mutta lohet tuntuivat olevat tavallista harvemmassa. Suvannon muillakin kalamiehillä tuntui olevan samoja ongelmia. Pitkään jatkunut korkeapaine ja kuivuus olivat pitäneet veden jatkuvassa laskussa joten olosuhteet eivät olleet kalastuksen kannalta parhaat mahdolliset.
Kauniilla ilmalla oli kuitenkin mukava uistella joella maisemissa, joissa silmä lepäsi ja mieli rauhoittui. Jari, kummipoikamme, lyöttäytyi Tuharin vapamieheksi ja istui uskollisesti veneen takatuhdolla. Eräänä päivänä Jari pääsi piipahtamaan Jounin pihalla sijaitsevan vajan sisällä. Kalavajan seinät olivat täynnä kaikenmaailman vieheitä joihin kuulemma lapsi saattaisi tarttua niin tiukasti että irtipääseminen olisi mahdotonta. Totta puhuen, näihin satoihin vieheisiin on taltioitu aimo annos suomalaista lohenpyyntihistoriaa. Loppuviikosta nuoren miehen istumalihakset kipeytyivät ahkerasta veneessä istumisesta niin että taukopaikalla Jarin lempiasento taisi olla selin makuulla. Tosin silloin unikaan ei aina ollut kovin kaukana…
Lohet loistivat poissaolollaan eikä Jounin paljon nähnyt kalakellarikaan saanut jääpatjalleen totuttua lohipeittoa. Jouni sai tarvittavat syömälohet verkoistaan ja piti muutamaa hopeakylkeä kellarissa turistikalastajien uskoa vahvistamassa. Ainoa porukkamme kalahavainto oli yksi kunnon tärppi Aittikosken alaosasta.
Juhannusaattoiltana Aittisuvannon rannalla vietettiin kunnon juhlat. Aurinkoinen ja tyyni ilma kruunasi keskikesän juhlan. Komean kokon lämmössä loimutti Jouni lohta kaikille paikalla olleille. Lohikimpalein höystetyt kepit kiersivät kokkoa joka puolella. Pitkään jatkunut loimutus herkullisine tuoksuineen herkisti makuaistimme äärimmilleen. Liekö koskaan on lohi maistunut yhtä hyvälle? Tuon illan jälkeen opimme nauttimaan myös rapeaksi paahdetusta lohennahasta. Tuo suolaripauksella maustettu herkku saa veden kielelle takuuvarmasti. Jotta kulinaristiset nautinnot eivät pääsisi loppumaan, taikoi Jouni vielä maistiaiset savulohesta joka oli kypsynyt tietämättämme pihan suojassa sijainneessa savustuspöntössä. Loppuillasta Jounin päähän löytyi myös komea peruukki. Vaaleat, pitkät hiukset hulmuten isäntä ruokki vieraitaan lisäksi lukuisin tarinoin.
Seuraavana iltana Jari ja Vessi lähtivät Tuharin kyydissä kohti etelää. Olimme suunnitelleet että kalastaisimme Heinon kanssa vielä yhden yön Helenan huilatessa kunnolla tulevaa ajomatkaa varten. Niinpä Helena jäi pakkailemaan mökille kun ajoimme veneellä Aittikosken lähtöpaikalle. Säässä oli tapahtunut merkittävä muutos. Pitkän kuivan jakson jälkeen alkoi sataa vettä. Tihkusateessa aloitimme laskun ja heti Aittikosken alaosassa lohi tarttui rannalla valittuun perhoon. Lohi tuntui olevan hyvän kokoinen ja väsyi vähitellen. Se ui jopa kerran aivan veneen vierestä hitaan ylväästi. Tihkusateesta ja tummenneesta säästä johtuen emme kyenneet näkemään sitä – vain reilun metrin perhon edessä oleva leikari kulki pinnan yläpuolella silmienne editse miltei veneen laitaa viistäen.
Koukkaus tuntui onnistuneen hienosti. Vain lohen putoaminen koukusta veneen pohjalle aiheutti vipinää kalamiehiin. Heinon kokovartalohalaus piti kuitenkin lohen aisoissa veneen pohjalla. Kopautus papilla lohen niskaan ja ilo pääsi valloilleen. Ihastelimme kymmenen kilon lohta ja kiittelimme säidenhaltiaa kelin muutoksesta. Kun katsoimme lohta vähän tarkemmin, hymymme levenivät entisestään. Perho oli kiinni lohen silmän yläpuolella, silmäkuopan reunassa. Ja se koukkaus – lohesta ei löytynyt koukun reikää, ei sitten millään. Heino oli koukannut kalan niin taitavasti, että lohi oli ollut nostokoukun kidan mutkassa, täydellisessä vaaterissa!
Joskus tuntuu että lohta ei saa millään konstilla – ja sitten se annetaan tarjottimella.
Peuraa sarvista
”Mitäs jos lähtisin mukaan Sadeharjuun testaamaan tätä uutta kameraa?” kysyi Helena. ”Eipä taida kannattaa lähteä. Pistäännymme reissulla vain parisen tuntia. Kokeillaan tätä uutta koiratutkaa ja tuskinpa siinä mitään kuvattavaa on” vastasi Tuhari ja laittoi uutta tutkapantaa karhukoiran, Panun kaulaan. ”No, älkää viipykö pitkään. Pistän pian ruoan tulelle ja odottelen täällä mökillä” totesi seitsemännellä kuulla raskaana oleva Helena.
Olimme Lestijärvellä syyslomaa viettämässä yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella. Pakkassäiden ansiosta järvi oli jäätynyt poikkeuksellisen aikaisin ja olimme laittaneet verkkoja pyyntiin jään alle. Lunta oli vain nimeksi. Jäällä kävellessä järven pohja näkyi kirkkaan teräsjään läpi selkeänä. Jää oli sen verran ohutta että verkkoavantokin syntyi parilla kirveen kopautuksella. ”Ehkä on parempi, ettet tule ihan tähän viereen. Tämä jää ei taida vielä kestää kahden aikuisen painoa tässä avannon reunalla” varoitteli Tuhari. Olimme edellisenä päivänä laittaneet muikkuverkkojen jatkeeksi pari harvempaakin verkkoa. Muikkuja tuli juuri sopivasti pariin pannulliseen. Meitä ilahdutti erityisesti kuitenkin harvojen verkkojen saalis. Kirjolohi ja taimen olivat tarttuneet verkkoon muikkuparvea jahdatessaan.
Mukava kalansaalis puhututti vielä automatkalla Sadeharjuun. Auton takaosassa Panu odotti innolla jo ulospääsyä. Se oli huomannut Tuharin mukaan ottaman kiväärin. ”Nythän on hirven jahtiaika ja hirviporukalla on vielä hirviä ampumatta. Jospa meille sattuisi niin hyvä tuuri, että Panu onnistuisi löytämään hirven ” totesi Tuhari. ”Joka tapauksessa nyt voimme samalla katsoa onko alueellemme mennyt hirviä. Jäljet näkyisivät hyvin vastasataneessa, ohuessa lumipeitteessä.”
Isä, siis Tuhari, tuntee nämä maastot kuin omat taskunsa. Vuosikymmenien kokemus näillä kankailla, nevoilla ja soilla näkyy selvästi. Paikannimet vilisevät puheissa ja lähes joka kohdalle löytyy oma tarinansa. Karttaa ja kompassia Tuhari tarvitsee täällä vain harvoin. Minäkin olen kulkenut näissä maastoissa usein. Jo lapsena olin mukana marjastusreissuilla ja vähän vanhempana hirvien nuolukiviä, ”tikkareita” viemässä. Tutuiksi ovat tulleet myös alueen kämpät, joihin olen ollut talvisin puita ajamassa. Aluksi, ”pojan toloperina”, olin enimmäkseen kelkan painona ja eväitä syömässä, myöhemmin jo vähän töihinkin osallistumassa.
”No mutta, siinähän oli tuoreet hirven jäljet” huomasi Tuhari ajaessaan metsätietä ja peruutti auton jälkien kohdalle. ”Laitetaan auto tuohon levennykselle ja päästetään Panu tienestiin.” Panua ei näissä hommissa tarvinnut neuvoa. Kokeneena hirvikoirana se odotti vain lähtölupaa isännältään. Näin tuoreilta hirvenjäljiltä se ei tulisi eksymään. ”Laitetaanpa nyt tuo uusi tutka päälle ja koira matkaan” sanoi Tuhari ja vapautti Panun.
Tuskin oli kymmentä minuuttia kulunut kun Panun haukku alkoi kuulua vaimeasti. ”Nyt Panu löysi sen hirven” totesi Tuhari ja alkoi ottaa suuntaa uudella tutkalla. ”Tämän avulla voimme mennä suoraan kohti haukkua ja säästyä turhalta kävelyltä.” Lähdimme kohti hirveä pidättelevää koiraa ja varmistimme suunnan säännöllisesti tutkalla. ”Nyt ne lähtivät liikkeelle” tiesi Tuhari kun haukku vaimeni. ”Panu haukkuu vain kun hirvi on pysähtynyt.”
Kävelimme melko tiheässä metsikössä kohti koiraa ja hirveä. Onneksi isällä on tuo kivääri mukana, ajattelin. Pääsenköhän näkemään elämäni ensimmäisen hirvenkaadon? ”Nyt haukku kuuluu taas. Taitavat olla Kivestönjärven tuntumassa.” Lähestyimme järveä pohjoisesta ja haukku kuului entistä selvemmin. ”Jopas Panu haukkuu kiivaasti. Mitähän siellä tapahtuu?” sanoi koiransa hyvin tunteva metsämies.
Pääsimme Kivestönjärven rantaan. Panu haukkui kilometrin päässä järven toisella puolella, jäällä. ”Mitä ihmettä?” Tuhari hämmästeli, otti kiväärin kiikarin suojat pois ja tähysti tapahtumapaikalle. ”Voi ei. Suurisarvinen metsäpeura on pudonnut jäihin ja Panu kiertää avantoa!” Totesimme tilanteen vakavuuden. Riistaverinen koira saattaisi pudota samaan avantoon peuran kanssa minä hetkenä tahansa. Pahimmassa tapauksessa elämästään taisteleva peura saattaisi hukuttaa koiran allensa.
Tuhari ampui kaksi laukausta ilmaan koiran saapumisen toivossa. Panu ei kuitenkaan tehnyt elettäkään jättääkseen piirittämäänsä saalista.
Metsäpeura on komea ilmestys ja kooltaan pohjoista poroamme suurempi. Nämä Suomenselän nykyiset peurat ovat peräisin 1980-luvun alusta jolloin Kuhmosta tuotiin kymmenkunta peuraa alueelle. Ne ovat lisääntyneet nopeasti ja viihtyvät hyvin suotuisissa olosuhteissa. Komeasarviset metsäpeurat ovat houkutelleet perässään myös suurpetoja kuten ahmoja, susia ja karhuja.
Huomasimme melko lähellä meitä kaksi vanhaa lasikuituvenettä järven rannassa. Ensimmäinen niistä oli lukittu mutta toinen oli vapaana. Suunnittelimme että menemme järven yli jäätä särkien. Toisella puolella järveä rikomme sitten peuralle reitin rantaan, jotta se pääsee kuivattelemaan itseänsä. Kiire oli kuitenkin kova, sillä hyinen vesi koituisi pian peuran kohtaloksi.
Järvi oli parin kolmen sentin jäässä. Emme päässeet etenemään kuin muutaman metrin, kun totesimme että järven ylitys veneellä olisi toivottoman hidasta. Jää oli liian vahvaa rikottavaksi. ”Vedetään vene rantoja myöten. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja.” Niin alkoi reilun kilometrin matka, veneen kanssa järveä kiertäen. Alun ryteikkö tuntui todella hankalalta. Vene takertui jatkuvasti johonkin ja hikinorot valuivat selkiämme pitkin. Luistoa veneelle tuovaa luntakin oli vain pieni harso maaston peittona.
Kun lopulta pääsimme veneen kanssa Panun ja peuran kohdalle rantaan, tapahtumien kulku selvisi meille jälkiä tutkimalla. Panu ja hirvi olivat juosseet järven rantaa, missä peura oli säikähtänyt lähestyvää parivaljakkoa. Hätäpäissään se oli sännännyt jäälle kohtalokkain seurauksin. Jää oli pettänyt leveiden sorkkien alta parikymmentä metriä rannasta. Koira oli jäänyt avutonta peuraa piirittämään.
Alkoi jo hämärtää. Peura oli ollut jäisessä vedessä jo toista tuntia. Panu haukkui ja kiersi suurentunutta avantoa. Peura ui ympyrää henkensä hädässä. Avannon kohdalla oli selkeästi kivi, koska välillä peura ponnisti hivenen korkeammalle. Aikaa ei ollut hukattavaksi, koska peura oli jo todella uupunut ja kylmettynyt. Laskimme veneen penkalta vesirajaan. Rannasta mukaan otetuilla seipäillä rikoimme jäätä ja työnsimme venettä kohti suurisarvista peurahirvasta. Vihdoin pääsimme peuran lähettyville. Väsynyt peura huohotti ja tuhisi, peläten meitä vähintään yhtä paljon kuin avannon ympärillä juoksevaa koiraa.
”Otetaan ensin koira kiinni ja autetaan sen jälkeen peura kuivalle maalle” suunnitteli Tuhari. Panu oli asiasta kuitenkin eri mieltä. Se vältteli meitä taitavasti ja yritti vain päästä peuraan käsiksi. Sitten Tuharilla välähti, ”ota peurasta kiinni niin Panu tulee takuuvarmasti veneeseen.” Niinpä otin peuraa sarvista kaksin käsin ja siinä sitten katselimme toisiamme silmät suurina. Villin peurahirvaan turpa oli vain muutaman sentin päässä kasvoistani ja peura luuli viimeistään nyt hetkensä koittaneen. Sarvista kiinni pitäessäni peura huomasi kuitenkin että ensi kerran ainakin puoleentoista tuntiin sen ei tarvinnut uida pinnalla pysyäkseen, vaan se saattoi levätä hetkisen. Suuri peura mahtavine sarvineen, vieläpä näin läheltä nähtynä, oli vaikuttava kokemus jota en tulisi koskaan unohtamaan.
Panu huomasi myös että peuran pää oli sylissäni veneen laidalla ja loikkasi avannon reunalta suoraan kiinni peuran turpaan. Paniikkiin joutunut sarvipää yritti päästä koirasta eroon ja sai koiran leuat irti turvastaan polkemalla koiran sorkillaan veden pinnan alle. Vauhkoontunut peura polki vettä ja koiraa ei näkynyt. Panulla oli henki kyseessä. ”Nyt se kyllä hukuttaa koiran!”, huudahti Tuhari veneen keulasta. Samassa Panun pää nousi pintaan ja sain nostettua henkeään haukkovan koiran veneen laitojen sisäpuolelle. Sisuuntunut koira yritti vielä veneestä päästä peuran kimppuun mutta Tuharin Panun pantaan kytkemä talutushihna oli jo kiinnitetty veneen keulaan.
Minä pidin yhä kiinni peuran sarvista ja Tuhari sauvoi venettä. Yritimme ohjailla peuraa kohti rantaa mutta se ei ollut halukas yhteistyöhön. Veneessä yhä raivokkaasti haukkuva koira lisäsi peuran epäluuloja pelastusoperaatiota kohtaan. ”Viedään Panu rantaan ja annetaan peuran rauhoittua hetki”, ehdotti Tuhari. Irrotin otteeni sarvista ja lähdimme sauvoen rantaa kohti.”Se on nyt jo rauhallisempi, kun koira ei enää ahdistele sitä” totesi Tuhari kun veneen kokka tömähti rantaan. ”Levennetään tätä tekemäämme väylää niin se tulee kyllä itse maihin.”
Oli jo melkein pimeää. Lähdimme paluumatkalle kolmistaan venettä vetäen, sillä pitihän lainattu ”pelastusvene” palauttaa omalle paikalleen. Panun hihna oli kiinnitetty veneen keulaan ja aivan kuin se olisi ymmärtänyt järjestäneensä meille tänään vähän ylimääräistä puuhaa, veti se venettä ahkerasti apunamme. Apu olikin tarpeen, sillä olimme rehkineet päivän ilman eväitä. ”Helena ihmettelee varmasti missä oikein viivymme.”
Ilta oli tullut. Aurinko oli laskenut jo kauan sitten ja kuutamo valaisi heikosti ympäristöä kun uupuneina saimme veneen vihdoin alkuperäisille sijoilleen. Tuhari katsoi kiväärin kiikarilla vastarannalle nähdäkseen edes vilauksen kovia kokeneesta peurasta. ”Ihan kuin peura olisi noussut juuri rantapenkalle” sanoi Tuhari kiikariin katsoessaan. ”Se taisi selvitä pois avannosta.”
Kiitos Tuharin hyvän paikallistuntemuksen, pääsimme metsäautotien varteen kohtuullisen nopeasti. Autolle oli matkaa kuitenkin vielä muutama kilometri, mutta tietä myöten kävely sujui mukavasti. ”Heti mökille päästyämme soitan poliisille ja kerron peuran tilanteesta. Peura oli niin pitkään jäisessä vedessä, että se saattoi menehtyä rantautumisesta huolimatta” pohti Tuhari.
Harvoin on autolle pääseminen tuntunut yhtä juhlavalta. Autossa olleesta repusta löysimme edellisen päivän eväistä jääneen maitopullon jonka joimme janoomme. Mökillä Helena oli luonnollisesti ollut huolestunut meidän viipymisestä. ”Kun ette soittaneetkaan. Arvelin kyllä että puhelin ei taida toimia siellä erämaassa.” Kun kerroimme vaiherikkaan päivän tapahtumista, ei Helena ollut uskoa korviaan. ”Olisit saanut elämäsi kuvat uudella kamerallasi” totesimme Helenalle. Tuhari soitti vielä poliisille ja kertoi peuran kohtalosta. Sovimme, että aamulla päivän valjettua lähtisimme poliisien kanssa katsomaan tapahtumapaikkaa ja mahdollisesti menehtynyttä peuraa.
Ajoimme aamulla automme metsäautotielle Kivestönjärven eteläpäähän. Kävelimme porukalla rantaa pitkin eiliselle tapahtumapaikalle ja koimme iloisen yllätyksen. Rantapenkereellä oli tuore makuujälki josta peura oli noussut hetki sitten, ilmeisesti kuultuaan meidän tulomme. Kaikki olivat helpottuneita kun metsäpeura näytti selvinneen hengissä kovasta koettelemuksesta.
Poliisit puistelivat päitänsä rantatörmällä kun näkivät millaisen reitin olimme vetäneet venettä järveä kiertäen. Parhaimmat naurut saimme yhdessä kuitenkin kun huomasimme että aivan läheltä, vastakkaisessa suunnassa, rantatörmältä löytyi vapaa soutuvene joka olisi ollut helppo vetää avannon ääreen. ”Jos olisimme tienneet tämän veneen olemassaolosta, niin olisimme säästyneet tuolta ikimuistoiselta veneenvetourakalta - ja tuhansilta hikipisaroilta” nauroi Tuhari.
Järvilohia
Olimme Helenan kanssa lohireissulla Tenolla. Elettiin kesän 1991 juhannuksen edeltävää viikkoa. Majoituimme monille tutussa paikassa Aittisuvannolla, Helanderin Jounin ja Sinikan vuokramökeissä. Helenalle matka oli erityinen, olihan nuoren rouvan vierailu lohijoelle laatuaan ensimmäinen. Pohjoiset maisemat olivat hänelle kuitenkin tuttuja jo lapsuudesta. Kerran pikkutyttönä Helena oli kierrellyt Finnmarkia perheen autoretkellä ja todennut pitkän matkan päätteeksi kotona Ylivieskassa: ”Hohhoi, ja huomenna uudestaan”.
Teno oli kovassa tulvassa. Lämmenneet kelit olivat sulattaneet lumet tunturien rinteiltä ja joen vesi nousi muutamassa päivässä lähes ennätyslukemiin. ”Soutakaa aivan Suomen rantoja. Käännökset kannattaa tehdä vasta kun airot kolahtavat rantakiviin”, kuului Jounin ohje joelle lähtiessämme. Lohivelhon sanat oli syytä laittaa visusti korvan taakse, sillä tuskin kukaan tuntee tätä suvantoa Jounia tarkemmin. Ikänsä Tenojoen rannalla asustanut oikea lohimies tietää lohien nousureitit kaikissa olosuhteissa.
Tulvasta johtuen joki virtasi ennennäkemättömän voimakkaasti. Aittikoski kiisi vuolaana, soutaminen virtaa vastaan tuntui tavallistakin työläämmältä. Alkuviikosta Aittisuvannon puolessa välissä joessa möyrähteli kaukaa katsottuna jokin jättiläisen tai maahisen kaltainen mysteeri. Lähelle päästyämme totesimme sen ylävirrasta tulvan irrottamaksi patopukiksi, joka oli tarttunut köydestä suvannon pohjakiviin. Mainittuamme Jounille asiasta, kävivät lohipadon omistajat ylävirrasta pian noutamassa eksyneen lampaansa.
Helena oppi vapamiehen roolinsa nopeasti. Vain ajatus lohen väsyttämisestä seisten tuntui hankalalta. Vaikka lapsuuden koti oli sijainnut Kalajoen rannalla, ei siellä käytetyt veneet olleet samanlaisia. Tenon lohensoutuun tarkoitetut veneet tuntuivat kovin soukilta. Teno itse jylhän kauniine maisemineen meni suoraan Helenan sieluun. Hän tuskin arvasi, mitä tulevat päivät ja vuodet toisivat tullessaan.
Kalastimme toista lupavuorokautta varhain aamulla. Olimme soutamassa aivan Vallen rannan tuntumassa ja vaihdoimme muutaman sanan rannassa olleiden kalamiesten kanssa. Juuri kun käänsimme veneen takaisin keskivirtaan, tarttui lohi vaappuun. Rannalla katselleiden kalamiesten silmien edessä Helena ponkaisi seisomaan veneessä epäröimättä ja alkoi väsytellä elämänsä ensimmäistä lohta. Vaikka neidon polvet löivät ylimääräistä tremoloa, sujui kaikki mallikkaasti. Pian nostokoukku heilahti ja veneessämme pötkötti 6,5-kiloinen kristallinkirkas lohi. Samalla koukuttui Helena lohenkalastukseen loppuiäkseen.
Seuraavana aamuna näimme kun tutuksi tulleet varkautelaisveljekset saivat komean lohen. Onnelliset kalamiehet näyttivät meille auliisti ottivaappunsa, jollainen meilläkin sattumoisin oli omassa pakissamme. Toivorikkaina aloitimme uuden laskun Aittikoskesta. Kosken ohitettuamme Suomen puolella olevan särkän alla kelan räikkä alkoi päristä. Rannan tuntumassa olevasta montusta napannut lohi osoittautui selvästi edellistä suuremmaksi. Lohi ui heti kiivaasti ylävirtaan ja hyrräkelan puola alkoi tyhjentyä huolestuttavasti. Onneksemme lohi alkoi väsyä ja sen syöksyt hiipuivat vähitellen. Lopulta koukkasimme pulskan 11,5-kiloisen lohimamman kyytiimme ja tuuletimme villisti. Ottivaapun neuvoneet veljekset ajoivat veneellään luoksemme rantaan ihastelemaan saamaamme hienoa saalista. Yhteinen ilo oli ylimmillään, varsinkin kun olimme kaikki onnistuneet lohenpyynnissä näissä vaikeissa olosuhteissa. Jounin neuvot pitivät paikkansa. Tismalleen!
Tyytyväisinä pakkasimme automme ja suuntasimme juhannuksen viettoon Oulujärvelle. Juhan, Mallan ja kummipoikamme Jannen saaressa olevalla mökillä aika kului kalastellen ja surffausta opetellen. Neljävuotias Janne, siis Oti, oli jo innokas kalamies. Myöhemmin hänestä tuli monivuotinen tenonkävijä kanssamme. Liekö nuorimies saanut ensimmäisen lohikipinän kun tulimme saaliinemme suoraan pohjoisesta.
Tuoreet Tenolta saamamme lohet laitettiin mökkisaaren kylmäkellariin hyvään talteen. Partasen perheen yksi mökkinaapureista oli tulossa käymään Juhaa tapaamassa. Samalla Juhalla välähti. Nyt jos koskaan olisi oiva tilaisuus kertoa tuolle miehelle kunnon kalajuttu, ja vieläpä todisteiden kera.
Mies saapui ja Juha lähti näyttämään kellariin ”saalistaan”. Innokkaana kalamiehenäkin tunnettu mökkinaapuri katsoi suu auki Juhan esittelemiä vonkaleita. ”Satakymmenmillisillä pintaverkoilla, tänä aamuna”, totesi Juha vakavana. ”Ja samassa verkossa molemmat”, päätti Juha lauseensa. Leveät lohenkyljet silmiensä edessä naapuri katsoi epäuskoisena kellarissa olevaa saalista. ”Olen kyllä kuullut että täällä Oulujärvellä on isoja järvilohia, mutta että tuon kokoisia. Pakko se on uskoa kun omin silmin näkee”, nieleksi Partasten mökkinaapuri.
Ihme ja kumma
Olin päässyt ensi kertaa Tenolle. Elettiin 70-luvun puoltaväliä ja olin juuri ohittanut kymmenen vuoden rajapyykin ja vihdoinkin riittävän vanha lähtemään miesten reissulle pohjoiseen. Isä-Toivolle, siis Tuharille, mukaantuloni ratkaisi majoittumiseen liittyneen pulman sopivasti mukavampaan suuntaan. Jo vuosia oli isä kalakavereineen majoittunut teltassa, kelissä kuin kelissä. Sadesäiden sattuessa olivat vaatteet olleet ”riittävän” kosteita koko reissun ajan. Nyt, pikku Toloperin lähdettyä mukaan, oli aika siirtyä mökkimajoitukseen. Eihän tuommoista pojan rääpälettä voisi teltassa pitää…
Olimme Aittisuvannon rannalla, minä, isä ja Heino, josta oli tuleva vielä vuosikausiksi lohireissujemme kestokumppani. Miten suurenmoinen paikka tuo olikaan. Kotona Keski-Pohjanmaalla ei ollut mitään tähän verrattavaa. Leveä joki virtasi rauhallisen arvokkaasti edessämme. Oikealla näkyi jylhä Ailigas ja vasemmalla joki jatkui lähes silmänkantamattomiin. Helanderin Jouni, Aittisuvannon isäntä, otti vieraat ystävällisesti vastaan.
Nuorimmaisena jouduin heti ensimmäisenä Jounin kujeiden kohteeksi. Suuret koukkuleuka -kojamot kuulemma saattaisivat napata pienen pojan suuhunsa, jos kahlailisin varomattomasti rantavesissä. Myöhemmin opin kyllä olemaan tarkkana, myös Tuharin ja varsinkin Heinon kanssa. Näin sitä lohimiestä kasvatetaan, ajattelin. Jouni majoitti meidät pieneen, muutaman neliön hirsitupaan. Nuoren miehen silmät ahmivat mökin vieraskirjan merkintöjä. Tämän mökin aikaisemmat asukit olivat olleet onnekkaita lohenpyynnissä. Joko pääsisi heti sinne joelle?
Veneessä aika kului rattoisasti. Isä souti ja kertoili tarinoita lohireissuiltansa. Taisi siinä hyväntuulisena hyräillä jonkun laulunkin. Minä taas katselin maisemia ja ihastelin joen pohjaa. Kuinka vesi voi olla näin kirkasta? Kaloja en silti kirkkaudesta huolimatta nähnyt ollenkaan. Vene oli huteran tuntuinen. Oikein seisomaanko sitä, jos lohi tarttuu?
Ja toisena aamuna lohi tarttui. Pitkä rupeama takatuhdolla istuen oli puuduttanut juniorin jäsenet. Pomppasin ohjeitten mukaisesti salamana seisomaan vapa kädessä. Lohi tempoili siiman päässä. Mitä ihmettä? Nuoren miehen polvet tutisivat niin, ettei seisomisesta meinannut tulla yhtään mitään. Täysi työ oli jo siinä, etten tippunut kiikkerästä veneestä ja vieläpä Vessiltä lainaksi saatu kela kädessä. Kaikeksi onneksi kala väsyi vähitellen ja Tuhari koukkasi komean lohijalan veneeseen. Nuori lohimieskin oli jäänyt koukkuun, loppuiäksi.
Seuraavana aamuna, kahvitauon jälkeen, olimme juuri laskeneet Aittikosken ja tulleet Suomen puoleisen särkän alapuolelle. Juttelimme niitä näitä ja mieli oli korkealla. Aurinkokin pilkahteli pilvien lomitse. Edellispäivän ensilohi oli päällimmäisenä ajatuksissa. Yht’ äkkiä nuoren miehen suusta pääsi: ”Nyt tähän vapaan ottaa lohi!” Otin vavan käteeni ja… juuri sillä hetkellä siihen tarttui lohi.
Olimme ihmeissämme tapahtuneesta. Hämmästyneet kommentit säestivät lohen liikkeitten seuraamista. Kalaa väsytellessä ohitimme sopivasti vapa notkuen edellämme lähteneen venekunnan. Lähtöpaikalla rintojansa röyhistelleet kalamiehet katsoivat leuat auki loksahtaneina kun Tuhari koukkasi lohemme juuri heidän katseiden alla. ”Sattuipas sopivaan kohtaan tämän lohen tärppi”, kuului isän tyytyväinen kuiskaus.
Mitä oikein oli tapahtunut? Eihän lohen ottia voi kukaan tietää etukäteen. Kuinka nyt lapsi sitten ”tiesi”, milloin lohi aikoo ottaa? Ja nimenomaan juuri siihen vapaan johon oli tarttumassa.
Olivatko herkät korvat kuulleet kalahaltian kuiskauksen?
Mukavia muistoja
Kuoppilasjoen kullero
Klikkaamalla kuvaa näet sen suurempana