Wuosien Warrelta, 2024 - 2018
Wuosien Warrelta | 2017 - 2008 | Muut tarinat |
Juhlatuulta (2024)
Tällaisia taukopaikkoja kaivattaisiin kovasti lisää, sillä pieni liikunta tekee hyvää koirien lisäksi itse kullekin. Matkamme jatkui tällä kertaa Länsi-Lappiin ja Väylän vartta aina Muonioon saakka. Saavuttuamme illansuussa Suomen Kalakirjastolle, oli meitä sen isäntä vastassa. Juuri ennen meitä paikalle saapunut Ari Savikko poikkesi kirjastolle työn merkeissä. Meidän tarkoitus oli yöpyä kirjastolla ja odotella Outia saapuvaksi seuraavana päivänä.
Emme olleet Kalakirjastolla pelkästään tutustumisreissulla, vaan Outin paikalle tulolla oli syynsä. Outi ja Helena suunnittelivat jo kauan sitten että he vaeltaisivat yhdessä Hetta-Pallas -reitin, joka on Outille tuttuakin tutumpi. Kuinka ollakaan neidot puhuivat minut oveluudella mukaan ja pian huomasin olevani osa tätä vaellusretkikuntaa seitsenkuisen Ruskan kanssa. Jo talvella, kun retkeä suunniteltiin, esitettiin Taavetti-tontulle yhteinen toivomus kunnon retkisäästä. Kuivana kun kävely on mukavampaa ja poutasäässä Hetta-Pallaksen maankuulut maisematkin pääsevät oikeuksiinsa.
Neuvokas venemies oli huomannut sauvat seuraavia kyytiläisiä kyytiin ottaessaan ja antoi ne heille, sauvoja kaipaavien vaeltajien tuntomerkkien kanssa. Koiran kanssa kulkevat oli helppo tunnistaa ja niin saimme kaivatut sauvat iloiselta naisporukalta jo ensimmäisellä taukopaikalla Pyhäkeron taukotuvalla.
Maastoltaan Hetta-Pallas -reitti oli yllättävänkin vaativa. Tuntureiden huiputusta edelsivät lähes poikkeuksitta käynnit syvissä kuruissa. Kurujen reunat olivat jyrkkiä ja näissä kävelysauvat olivat tuiki tarpeelliset. Samoin huippujen jälkeen palattiin kuruihin, missä yöpymisiin varatut alueet sijaitsivat.
Sää suosi meitä suorastaan käsittämättömällä tavalla. Poikettuamme pienen lisälenkin varrella olleella Tappurin taukotuvalla, saapui paikalle pieni ukkoskuuro, jota porukalla ihailimme tuvan suojaiselta terassilta käsin. Jatkoimme matkaa sateen viimeisien pisaroiden aikaan ja seuraavan kohdallemme sattuneen sateen aikana olimme sopivasti Suaskurun tuvalla lounastauolla. Sateita toki näimme, mutta tuntureiden huipulta kauempaa ihaillen kun ne ohittivat meidät riittävän etäisyyden päästä.
Reissu eteni siis aurinkoisissa ja melko lämpimissä merkeissä. Mukaan otetut taukotakit ja villapuserot olisimme voineet korvata aurinkolaseilla ja joinakin päivinä shortseilla. Taavetti oli selkeästi kuullut säätoiveemme. Tonttuihin voi siis luottaa jatkossakin, myös näissä sääasioissa.
Vaelluksen päätteeksi kävimme syömässä kuuluisalla Pallas-hotellilla. Aterioidessa oli vielä mukava kerrata menneiden päivien huippuhetkiä ja tunnelmia. Yhden Kalakirjastolla nukutun yön jälkeen ajoimme Hettaan, missä toinen auto odotti omistajaansa. Outin suunnatessa kohti etelää, me käänsimme auton keulan kohti Kautokeinoa, Karasjokea, Karigasniemeä ja lopulta Utsjokea. Ja niin olimme lähes vuoden tauon jälkeen meidän lempimaisemassamme Kaavassa, Tenon törmällä.
Juhannuksen jälkeen Tenonjokilaaksossa oli kesä kukkeimmillaan. Luonto loisti komeimmissa väreissään ja kaukaa saapuneet muuttolinnut puuhastelivat yötä päivää. Me käväisimme päivän retkellä Dalvadasissa Juhan vieraana. Kirkasvetisen puron rannalla sijaitsevassa Juhan piilopirtissä nautimme alkajaisiksi maittavan aterian ja kävimme sitten harjustelemassa näillä Tenon kuuluisilla vesillä, mitkä mainitaan esimerkiksi Sir Henry Pottingerin 1800-luvulla tekemään Tenon reissuun pohjautuvassa ”Flood, fell and forest”-kirjassa.
Vuosien varrella olemme tutustuneet Tenon rannoilla lukuisiin ihmisiin. Kalamiehet käyvät usein vuodesta toiseen samoilla vesillä, oppiakseen kunkin alueen virran metkut ja lohien kulkureitit. Samalla tutustutaan kalastajiin, jotka saapuvat muuttolintujen lailla samoille paikoille samoihin aikoihin. Nyt kun lohenkalastus on tauolla, palaavat monet lohestajat tutuille paikoille lomailemaan ja muistelemaan menneitä vuosia.
Heinäkuun ensimmäisellä viikolla lähimökeille alkoi saapua tuttua porukkaa. Joukko sukulaisia ja ystäviä tuli juhlimaan syntymäpäiviäni, jotka luvattiin järjestää heille, jotka paikalle jaksavat tulla. Ketään ei juhliin kutsuttu, mutta juhlapäivänä paikalla oli parikymmentä läheistä ihmistä.
Juhlavieraiden kanssa kävimme muun muassa Utsjoen kirkkotuvilla tutustumassa tupiin ja tietenkin nauttimassa makoisat vohvelit. Lasten kanssa pelasimme jännittäviä pelejä, eikä korttipelejä unohdettu aikuistenkaan kanssa. Mainittakoon, että Venla osoitti loistavat pelinlukutaitonsa noppapelin tiimellyksessä. Kaikilla oli mukavat lomatunnelmat ja kerrankin oli lupa ottaa rennosti. Työt ja velvollisuudet oli jätetty kotiseuduille.
Juhlapäivän aattona kävimme pienemmällä porukalla Vitosen kodalla. Mennessä näimme Hyljekiven kohdilla aivan joen rantavedessä yksinäisen hanhenpojan, joka seuraili porukkaamme kun marssimme ylävirtaan kohti kotaa tulipaikkoineen. Palatessamme hanhenpoikaa ei enää näkynyt, emmekä uskoneet enää siihen törmäävämmekään. Kuinka ollakaan parin tunnin kuluttua mökkimme pihaan tallusteli väsynyt hanhenpoika, joka oli seurannut meitä törmän paikoin vaikeakulkuista polkua pitkin koko reilun 600:n metrin matkan. Se oli ilmeisesti eksynyt emostaan ja etsi turvaa ohikulkeneista ihmisistä.
Varsinaisen juhlapäivän ohjelma oli suunniteltu meidän näköiseksemme. Aamupäivällä ajoimme Tenovuonolle, missä ensin halukkaat pääsivät taimenenpyyntiin. Innokkaan porukan saaliit jäivät vähäisiksi, mutta varsinainen jännitysnäytelmäkin nähtiin. Maria tartutti siimaansa varsinaisen isomuksen, jonka väsytystä seurasimme ja taltioimme pitkään. Vaikka omatkin vuonolta suurimmat saadut taimenet ovat olleet mielestäni suuria, oli tämä Marian siiman päässä teutaroinut isomus jotain aivan muuta. Harmi että kala ei pysynyt kiinni haaviamiseen asti, mutta saimmepa nähdä kerrankin että tilastojen seitsemänkiloiset taimenet eivät ole tarua.
Oli hienoa saada näyttää tämä paikka näille ihmisille. Kokenut ilmakuvaaja Petri taltioi vuonon maisemaa lintuperspektiivistä dronellaan. Nämä ainutlaatuiset otokset ja tuokiot rikastuttavat elokuvaamme entisestään. Tämä vuono vetää meitä puoleensa kerta toisensa perään ja juhlavieraat ymmärsivät nyt miksi. Kuvat kun eivät tee näillekään maisemille oikeutta.
Juhlien jälkeen vieraat palasivat hissukseen omien touhujensa pariin. Kalastuksesta innostuneen Sampon kanssa ehdimme käydä menestyksekkään harjusreissun Nollamissa vielä ennen heidän kotiinlähtöään. Pohjoinen Lappi teki vaikutuksen myös muutamaan ensikertalaiseen Utsjoen kävijään. Eräskin totesi että takaisin on tultava, ehkäpä jo ensi kesänä.
Juhlien nuorimmainen Vili olisi kuulemma kotiin saavuttuaan ollut valmis lähtemään saman tien takaisin pohjoiseen. Mainittakoon, että Vili sai Lapin matkaltaan mukavan muiston, kun hän löysi Tenon rannalta vanhan lohivaapun. Vaappu kunnostetaan ”Uisteen” verstaalla alkuperäiseen asuun ja toivottavasti Vili pääsee vartuttuaan sillä vielä lohestamaan juuri Tenolle.
Me jatkoimme kesän viettoa juhlien jälkeen perinteisin kujein. Kävimme vielä yhden kalareissun vuonolla, tällä kertaa Marian ja Elmon kanssa. Mennessä näimme ensimmäistä kertaa alimmalla Tenolla merihanhiperheen. Tuulisen kalareissun kruunasi Helenan retkikeittiössään loihtima lounas, jossa nautittiin muun muassa juuri pyydettyä taimenta.
Ampumahiihtäjänäkin tunnettu Tanja teki melkoisen Lapin kierroksen ystävänsä Annen ja Belinda-koiransa kanssa. Suuria matkailukeskuksia vältelleet matkalaiset yöpyivät tunnelmallisilla Tenon Tunturituvilla. Tässä majoitusvaihtoehdossa palvelu on aina priimaa, luonto on lähellä ja kiire sekä hälinä loistavat poissaolollaan. Tästä näkökulmasta katsottuna Utsjoen pienuus ja suurten väkijoukkojen puuttuminen on monelle se tärkein matkailuvaltti.
Helinä, Jaakko ja Töpseli-koira poikkesivat Johkamiellissä kun he olivat käymässä Karasjoella Jaakon sukulaisissa. Tälle erähenkiselle triolle luonto on kuin toinen koti. Vierailullaan Kaavassa Töpseli kävi tarkistamassa sen pentuaikaiset lempipaikkansa Tenon rannalla.
”Eteläpohojolaanen” Hiipakan perhe matkustelee sujuvasti maamme päästä päähän. Perhe tuntuukin viihtyvän mieluusti yhdessä. Perheen nuori koululainen Saku on jo melkoinen kalamies. Aina tavatessamme hänellä on muutama häkellyttävä kalajuttu kerrottavanaan, isänsä tapaan.
Päivi ja Vesa tulivat Kaavaan lomanviettoon heinäkuun jälkipuoliskolla. Lohestajapariskunta yöpyi samassa mökissä Kaavassa, missä he lohestaessaankin majoittuivat. Muistorikkaat menneet kesät vetävät kalastajat yhä samoille koordinaateille. Nyt kun lohestus ei onnistu, on aikaa käydä katsomassa kaikki ne matkailukohteet, jotka aiemmin jäivät näkemättä. Vietimme joesuulaispariskunnan kanssa mukavia yhteisiä hetkiä ja kävimme Vitoslompolon kodalla nauttimassa nokipannukahvit lättyjen kera. Vesalta saimme vihdoinkin taltioitua tulevaan elokuvaan vaiherikkaan lohitarinan, onhan Vesa saanut taannoin pyydettyä yhden Kaavan alueen suurimmista lohista.
Kalastaminen jäi heinäkuussa vähälle kuuman sään johdosta. Kalat kadottavat ruokahalunsa ja etsiytyvät joen syvimpiin sekä varjoisimpiin paikkoihin, missä vesi on edes hieman viileämpää. Nousulohien määrä jäi tänä kesänä Tenossa historiallisen pieneksi Pulmangin kaikuluotauslaitteiston mukaan. Saman pystyi aistimaan myös ylempänä joen varressa. Lohien pintakäynnit olivat harvinaisuuksia, kysyi sitä keneltä tahansa.
Norjassa kymmeniä lohijokia suljettiin kalastukselta keskellä kesää lohien puuttumisen vuoksi. Atlantin villilohi on pian uhanalainen laji koko Pohjois-Euroopassa. Vähitellen alkaa mieleen hiipimään ajatus, että lohikantojen heikon tilanteen korjautuminen vaatisi pienen ihmeen. Vielä ei toivo ole kokonaan mennyt, mutta tummia pilviä on kerääntynyt villilohen ylle melkoisesti.
Tästä kesästä tuli oikea kohtaamisten kesä. On hienoa huomata minkälainen ystävien verkosto meitä ympäröi. Jokainen ihminen jättää ympärillä oleviin kanssaihmisiin pienen jäljen, jota kannamme mukanamme päivittäin. Ystävät ja heihin liittyvät muistot ovatkin meille jokaiselle merkittävä rikkaus. Ystävien merkityksestä kertoo seuraava toteamus kaiken: ”Jotkut ihmiset ovat niin köyhiä, että heillä on vain rahaa”.
Kuivuutta kerrakseen (2023)
Saavuimme Kaavaan kesäkuun ensimmäisellä täydellä viikolla. Kesä oli jo hämmästyttävän pitkällä. Puissa oli suuret lehdet ja jäidenlähtökin oli monien viime vuosien kaltainen - heikot jäät vain sulivat paikoilleen. Entisten aikojen näyttävät jäidenlähdöt, jotka synnyttivät suuria jääpatoja, siirtelivät suuria kivenlohkareita joessa ja muuttivat pohjan muotoja, ovat tätä nykyä entistä harvinaisempia. Nyt jo alkukesästä Teno virtasi ns. kesävetenä, siis matalammalla kuin yleensä tähän ajankohtaan verrattuna. Tätäkö se ilmastonmuutos on käytännössä? Kesäkin tulee entistä aiemmin.
Tätä suvea on odotettu joka puolella jännityksellä ja jopa pelonsekaisin tuntein. Tuleeko uusi kyttyrälohi-invaasio ja millä tavalla kovin odotuksin rakennettu Tana Brun erottelupato toimii tosipaikan tullen? Kesän ensimmäiset kaikuluotaustulokset Pulmangista olivat lupaavia. Lohia nousi Tenoon kesäkuun alussa aiempia vuosia enemmän.
Seuraavan päivän ohjelmassa tytöillä oli patikointi pitkin Kevon reitin itäistä päätä, missä he saivat ihastella muun muassa reitin varrella kasvavia, ikivanhoja mäntyjä. Mitä kaikkea nuo vanhat kaarnakyljet ovat nähneetkään pitkän ikänsä aikana? Retken päätyttyä joukko herkutteli mökillämme Tenosta juuri pyydetyillä tuoreilla taimenilla ja harjuksilla, jotka Otto ystävällisesti antoi onnistuneen kalareissunsa päätteeksi. Viimeisenä retkipäivänä ”Kesätytöillä” oli ohjelmassa kotakahvit Viddasnjargan kodalla ja jäähyväisilta huipentui herkulliseen päivälliseen Aurora Holidaysin maineikkaassa ravintolassa. Näiden päivien aikana oli mukava seurata vuosikymmenet toisensa tunteneiden tyttöjen vaivatonta ja hyväntuulista yhdessäoloa. Tätä on ystävyys parhaimmillaan.
Juhannusviikolla kävin Katan kanssa Kuoppilasjoella tekemässä vedenalaiskuvauksia nousulohien näkemisen toivossa. Kata sai kunnon opetuksen jokitörmällä liikkumisen riskeistä, kun se innoissaan kieriskeli jonkun mielenkiintoisen hajulähteen päällä joen törmällä aivan vesirajassa. Varomattomat kierähtelyt päättyivät kunnon loiskahdukseen, jonka seurauksena pääsin auttamaan litimärkää lapinkoiramummoa kalojen valtakunnasta. Touhujamme varmasti hämmästellen seuranneet piekanat olivat joen varressa kulkeneista vieraista kiinnostuneita ja pyörivät pitkään yllämme. Kata taisi olla niiden ensisijainen kiinnostuksen kohde, mutta kyllä tämmöinen ukonriekalekin kelpaisi niille syötäväksi paremman puutteessa. Parin kilometrin päässä jokisuusta löysimme poronvasan jäänteet aivan rantavedestä. Liekö alueella jo viime kesänä jälkiä jättänyt karhu ollut asialla, ehkäpä. Ja entä ne lohet, joita olimme etsimässä? Kyllä, ensimmäiset titit olivat jo nousseet Kuoppilasjokeen.
Johkamiellin pihalla käy kesäisin melkoinen vilske. Meidän lisäksi vakiovieraita ovat porot ja kettu. Jälkimmäinen näytti yllättävän samannäköiseltä kuin se Osmanhovin lohivaras muutaman vuoden takaa. Toivottavasti polvi on parantunut pojasta ja säästymme yhtä unohtumattomilta kokemuksilta kuin mökkinaapurimme…
Punaisen päälaen omaavat urpiaiset ruokailivat lähimäntyjen yläoksistoissa. Järripeipon tunnistaa jo kaukaa omintakeisen lauluäänensä ansiosta. Yksi uusi laji tuli tontille kesän aikana, nimittäin harmaasieppo lenteli usein jokitörmän koivuista evästä etsien. Eläinlääkärinäkin tunnettu Yrjö Kokko olisi varmasti ilahtunut, jos olisi saanut katsella kanssamme joen törmältä harvinaisen upeaa näkyä. Ylävirrasta, Hannunväylästä lipui edessämme olevan Nuoraskarin rantaan viisi valkoisena hohtavaa laulujoutsenta.
Saimme vieraita pikavisiitille, kun työkaverini Riku oli matkalla Sandfjordelvalle kaverinsa Simon kanssa. Palavasti perhokalastuksesta innostuneelle Simolle pohjoisimmassa Norjassa sijaitseva kirkasvetinen lohijoki oli ennestään tuttu. Niinpä myös kalastuksesta elämän eliksiiriä ammentavaa Rikua ei tarvinnut paljon houkutella, kun kalavermeet oli pakattu oheistarpeineen autoon ja nokka oli kohti pohjoista. Lohijoelle mennessään miehet kävivät kopaisemassa Tenovuonon taimenpaikan, jonne Riku oli jo vuosia toivonut pääsevänsä. Jylhä Tenovuono tarjosi parastaan näille todellisille laulun taitajille.
Hiipakan perhe vierailee Tenon rannassa vuosittain, oli lohenkalastuskielto tai sitten ei. Perheen nuorimmainen, Saku pitää kalastuksen ohella kaikenlaisesta urheilusta ja kisailusta. Tällä kertaa Johkamiellin pihalla käytiin tiukka golf-turnaus, jossa voitto ratkesi äärimmäisen jännittävällä tavalla. Jalkapallon rankkarikisa päättyi osaltani harmittavasti, kun viimeinen, se ratkaiseva laukaus meni totaalisesti pieleen. Tarkaksi yläkulmamaaliksi tarkoitettu potku lennätti pallon sijaan kenkäni taivaan tuuliin. No, Sakulle siitä tuli kunnon naurujen lisäksi varmasti unohtumaton voitto...
Kun Tana Brun lohien erottelupato saatiin juhannuksena vihdoinkin käyttöön, alkoi sieltä saman tien kuulua kummia. Patoviritelmä ei toiminutkaan odotetusti. Nousulohia ei kertynyt keräyskarsinaan ollenkaan ja kyttyrälohet uivat padontekeleen läpi, kunhan vain puskivat hennot muovirimat tieltään. Lähdimme Paulin kanssa paikan päälle, kun Utsjoella järjestettiin Maa- ja metsätalousministeriön tiedotustilaisuus kyttyrälohitilanteesta ja Norjan kanssa neuvotellusta, lausunnolle tulevasta uudesta Tenon kalastussäännöstä. Tilaisuudessa kerrottiin Tana Brun lohien erottelupadon ongelmista ja niiden syistä. Tuntuu käsittämättömältä, että koko hanke epäonnistui niin totaalisesti. Nyt syksyllä, tätä kirjoitettaessa tiedetään jo, että aikaisen kesän ansiosta kyttyrälohia nousi Tenoon melkoiset määrät ennen Tana Brun padon rakentamista. Lausunnolle etenevässä uudessa kalastussäännössä pienimuotoinen lohenkalastus olisi mahdollista tulevaisuudessa, mikäli kutukannat sen kestäisivät.
Utsjoki sai tänä kesänä vihdoinkin oman leipomon. Kevolle etelästä muuttanut Pieni Juurileipomo tarjoaa monenlaisia herkkuja juureen leivotuista leivistä makeisiin leivonnaisiin. Tuore leipä on erittäin tervetullut lisä Utsjoelle, niin paikallisille kuin meille kesäasukkaille ja muillekin kävijöille.
Kalastuksen jälkeen kävelimme tutustumaan lähistölle juuri rakennettuun Koppmollbuktan taukotupaan. Perletur-reitistöön kuuluva uusi kohde voi kehuskella harvinaisen hienolla näköalalla. Näkymä persoonallisen arkkitehtuurin omaavalta tuvalta on suoraan Tenovuonon suuhun Jäämerelle. Samalla voi nauttia Smalfjordin reunoilla kohoavista, monisatametrisistä jyrkänteistä, joiden huipuilta löytyy lunta ympäri vuoden. Hyvällä tuurilla silmiin saattaa osua vaikka valas, järjestetäänhän valassafareita juuri Smalfjordissa. Kuinka hienon iltapäivän saimmekaan tuolla viettää. Kesäinen lämpö ja lähes tyyni sää, nämä maisemat, hyvä seura - niin ja oman retkikokkimme loihtima, kielen mennessään vievä ruoka alkupaloineen kaikkineen. Mitäpä sitä ihminen enää kaipaa?
Kesän juhlahetkiä ovat aina ne, kun saamme istua valmiiseen pöytään. Renkussa, Marian ja Elmon pöydässä on usein tarjolla paikallisia herkkuja, joita tämä taitava pariskunta on narrannut lähivesistä. Taimen ja rautu löytyvät mitä herkullisimmin valmistettuina ruokavieraiden lautasilta tässä talossa. Ja Elmon suussa sulava kääretorttu alkaa olla jo käsite sinänsä. Namskis! Naapurimökissä, Törmälässä saimme nauttia mukavasta kahvihetkestä monine herkkuineen Päivin ja Erikin seurassa. Erik oli saanut vihdoinkin vaimonsa Päivin mukaansa Tenon reissulle ja vaikutti vahvasti siltä, että tästä lähtien Päivi nähdään Törmälässä joka kesä.
Jokaisella kalamiehellä on haaveena löytää joskus se oma kalapaikka, josta juuri kukaan muu ei tiedä. Tänä kesänä saatoin löytää sellaisen. Paikka on Finnmarkissa, vieläpä kohtuullisen automatkan päässä Utsjoelta. Kävelymatka on haastava, vaikeakin, mutta perillä hankaluudet unohtuvat. Yhden päivän vuoksi moista vaivaa ei kannata nähdä, teltta on siis reissulla matkassa mukana. Aluksi epäilin, että onko siellä edes kaloja vai aavistinko väärin. Kyllä, löysin kaloja mutta en jalanjälkiä.
Luonnon ehdoilla (2022)
Vaikka olemme viettäneet Utsjoella jo lukuisia kesiä ja joululomia, ei kaipuu pohjoiseen tunnu vuosien myötä hellittävän. Luonnon ja ympäristön ainutlaatuisuus tarjoaa aina uutta nähtävää ja koettavaa. Kesäloman vietto Utsjoella vaatii etukäteissuunnittelua muiden muassa siitä, mitä varusteita ja työkaluja kesän aikana mahdollisesti tarvitaan.
Vihdoin kesäkuun ensimmäisellä viikolla kaikki oli valmista lähtöön ja Passatin keula suunnattiin kohti pohjoista. Matkamme sujui tällä kertaa tavallista värikkäämmin. Ensimmäinen stoppi oli Vaajakoskella, missä tapasimme Markun. Osman monivuotinen lohimies sai tuliaisinamme muutaman vaapun kesän korvikekalareissulle Väylälle ja me saimme nautittavaksemme laatikollisen Pandan herkullisia tuotteita.
Ajoimme sitten muutamaksi päiväksi Lestijärvelle sukuloimaan. Kylmälaukkuja purkaessamme huomasimme, että olimme tuoneet viime kesänä Utsjoelta palatessamme ovella varustetun pakastimen Lestille ja tarkoituksena oli viedä uusi, päältä täytettävä pakastin pohjoiseen. Olimme molemmat autuaasti unohtaneet koko pakastimen pakkaamiskiireissämme. Niinpä etsimme netistä sopivaa pakastinta joka sattuisi matkan varrelle ja sehän löytyikin sopivasti Rovaniemeltä.
Ja näin matka jatkui perävaunun uusintapakkaamisen jälkeen suuremmitta viivytyksittä. Inarissa pysähdyimme illansuussa Savikon perheen luona. Ari sai Kalakirjastolle lisää tutkija Eero Naskalin jäämistöä, tällä kertaa mm. aiemmin julkaistun kirjan käsikirjoituksen ja paljon erilaisia muistiinpanoja. Me saimme nauttia maistuvista leivonnaisista ja lämpimästä teestä Juutuanjoen rannalla, rantasaunan terassilla Roosan ja Arin miellyttävässä seurassa.
Kävimme alkupäivinä pienellä päiväpatikoinnilla Nuorgamiin suuntautuneen kauppareissun yhteydessä. Pulmankijärven eteläpäästä lähtevää reittiä pitkin pääsee aina Sevettijärvelle asti. Me kävelimme sitä muutaman kilometrin ylängölle saakka, mistä aukeaa avarat maisemat pohjoiseen, Pulmankijärven suuntaan. Keitimme ennen takaisin kääntymistä kahvit ja nautimme eväistä sekä hienosta näköalasta.
Anitta ja Pauli saapuivat tutulle Kivikosken mökille jo alkukesästä. Lohenpyyntikiellosta huolimatta veri vetää pariskunnan näille rannoille vuosi toisensa perään. Vietimme jälleen unohtumattomia yhteisiä hetkiä. Kyläilimme puolin ja toisin, kävimme Varanginvuonon rannalla Nessebyssä, kahvittelimme Yläkönkään kodalla ja kalastelimme yhdessä.
Tänä kesänä toteutimme monivuotisen haaveemme ja kävimme Utsjoen hautausmaalla. Kuinka pysäyttävä paikka se onkaan. Monet tutut nimet vilahtelivat hautakivissä ja puuristeissä. Yläseitikkojoen läheisyydessä olevan metsähautausmaan useimmat hautakummut olivat puolukanvarpujen verhoamia. Tällä hautausmaalla viimeinen leposija on todellakin luonnon helmassa. Utsjoen hautausmaa valittiin taannoin Suomen sadan kauneimman puiston listalle.
Juhannusviikolla aloitimme Elmon kanssa naapurimme Anna-Maijan mökin kunnostustyöt. Elmo kävi jo aiemmin tekemässä vanhalle huopakatolle huoltotöitä ja nyt tämä Johkamiellin ”sisarmökki” sai kokonaan uuden huopakaton räystäspelteineen. Vanha alkuperäinen maalipinta kaipasi myös ehostusta. Elmon pettämätön värisilmä valitsi mökin hirsipintaan tyylikkään tummanpunaisen sävyn. Viimeinen silaus mökille tuli ovien raikkaista väreistä. Työkiireiltään Maria ehti kestitä meitä kesän aikana. Hänen itse leipoma, tuore ruisleipä vei kielen mennessään.
Helteet saapuivat heinäkuun alkupäivinä ja Kevolla mitattiin parhaimmillaan peräti 32,5 astetta. Johkamiellin pihapöntössä varttuneet talitiaisen poikaset selvisivät kuumuudesta ja kurkistelivat välillä pöntön oviaukosta. Tarkkailimme niitä usein ja odotimme näkevämme niiden lähdön maailmalle. Toisin kävi, sillä eräänä aamuna tuttua viserrystä ei enää kuulunut. Poikaset olivat tulleet pöntöstä meidän nukkuessamme.
Vuosien varrella on ystäväpiirimme Utsjoella laajentunut melkoisesti. Kesällä tapasimme monia pohjoisessa tutuksi tulleita kalamiehiä ja kokonaisia perheitä. Hiipakat kantavat jonkinsorttista lapingeeniä suonissaan, niin ahkerasti he pohjoisessa vierailevat. Nuorimmasta, Sakusta on melkoisella varmuudella kasvamassa kova kalamies. Mukavaa että moni mökkinaapuri ja jokunen paikallinenkin poikkeaa kahvilla kuulumisia kyselemässä sekä vaihtamassa ajatuksia.
Helenan eräopintoihinkin liittyvä neljän päivän vaellusretki toteutui Tunturintytöt-nimellä. Tunturintytöt on ulkoilun yhteen saattama, luontoarvoja kunnioittava tyttöporukka. Tarja on kokenut vaeltaja, joka kantaa rinkkaansa kevein askelin. Anna-Liisa, varsinainen luonnonlapsi, heläyttää tarvittaessa koskettavan laulunsa vaikka tunturituulien vietäviksi. ”Kivi-Iivi” on erityisesti kiviin hurahtanut sitkeyden perikuva.
Kun nelihenkinen tyttökaarti lähti patikointireissullensa Nuorgamin tunturiylängölle, me lähdimme Tarjan puolison Masan kanssa Tenovuonolle taimenenpyyntiin. Menomatkalla pysähdyimme Pulmangin Teno-museossa ihailemassa entisaikojen kalastusvälineitä ja muita tarvekaluja.
Varsinaisen päärakennuksen näyttely oli kutistunut entisestä mutta ulkorakennuksissa oli paljon uutta nähtävää. Täytetty karhu oli hätkähdyttävä yllätys paitsi meille, niin myös Katalle joka nuuhki takajaloillaan seissyttä karhua ennakkoluulottomasti. Museon opas antoi meille arvokkaita vinkkejä jos joskus päätämme mennä kalaan Tenovuonon itälaidalle, Austertanaan.
Masa on mitä kokenein lohen ja taimenen vetouistelija. Vuonolla tapahtuva heittokalastus oli kuitenkin hänelle uusi aluevaltaus. Tenovuonolla sää ja kalaonni suosivat meitä. Niinpä vietimme mukavan illan kalastellen hienoissa maisemissa. Viiden mukavankokoisen saalistaimenen lisäksi siiman päähän erehtyi titti, joka kokonsa ja muotonsa puolesta olisi voinut olla vaikka Kuoppilasjoen kantaa. Irrotimme sen varovasti koukusta ja kristallinkirkas titti jatkoi onnellisena ensimmäistä kutureissuaan kohti yläjuoksua. Kalastusiltamme aikana taisi lukuisien pintakäyntien perusteella jokeen olla nousemassa oikea tittiparvi.
Hyvin nukutun yön jälkeen Tunturitytöt kävivät vielä huiputtamassa Kuoppilastunturin. Kävelymatka huipulle jäi hyvin mieleen, sillä keskellä polkua oli aivan tuoreet karhun jäljet. Karhu taisi asustella Kaavan lähistöllä koko kesän, koska näimme sen jätöksiä jo alkukesästä. Säidenhaltia tarjosi tyttöjen viimeiselle retkipäivälle parhaat mahdolliset olosuhteet maisemien ihailuun. Mikään valokuva tai video ei voi koskaan välittää sitä tunnetta kun voi katsoa jokaiseen ilmansuuntaan katoavaa, loputtomien tuntureiden muodostamaa aallokkoa. Tunturityttöjen muistorikkaat päivät raikkaassa ulkoilmassa saivat makoisan päätöksen, kun ruokailimme vielä yhdessä suurella porukalla Aurora Holidaysin ravintolassa. Tiinan taidot ravintolansa keittiömestarina tulivat jälleen kerran todistetuiksi.
Tiinan ansioksi on laskettava myös se, että Elina ja Petu olivat toistamiseen useita viikkoja Utsjoella. Elinan työpesti lomakylässä on tuonut samalla myös meille enemmän yhteistä aikaa heidän kanssaan. Kävimme yhdessä ajelemassa Varangin rantoja aina Pykeijaan saakka. Kävimme kurkkaamassa samalla laiturissa olleita vuokrattavia veneitä, joilla voi käydä omatoimisesti pyytämässä merikaloja Pykeijan lähivesillä. Vuokraaminen alkoi tuntua houkuttelevalta ajatukselta kun veneet näyttivät luotettavilta ja olivat kohtuuhintaisia pelastuspukuineen kaikkineen.
Löytämämme kalastuspaikat olivat maineensa veroisia. Vedet olivat kirkkaita ja harjuksia riitti – reilusti. Erään kosken niska suorastaan kuhisi kaikenkokoisia harjuksia. Innokkaimmat olivat kiinni perhossa jo kun olimme vasta valmistautumassa heittoon. Pari kuvankaunista pienehköä taimentakin tarttui harjusperhoihimme. Kalastus tuolla koskella oli parhaimmillaan kuin suurissa unelmissa. Otimme mukaamme lopulta neljä syömäkalaa, loput jäivät kasvamaan ensi kesään.
Sampo, Väinö, Piia ja Ossi piipahtivat pikaisesti mökillämme paluumatkallaan Nordkappista kohti etelää. Porukalla oli tuliaisina melkoinen puheripuli, niin paljon oli reissulla ollut nähtävää. Pojat ovat jo sen ikäisiä että tällaiset matkakokemukset jäävät mieleen loppuiäksi. Ennen matkan jatkumista kotikonnuille Sampo ehti paistamaan kaikille herkulliset vohvelit.
Nuoripari Anne ja Vesa pysähtyivät Kaavaan omalla pohjoisen reissullaan. Vesa on armoitettu harjuksenpyytäjä, joka viettää joka kesä viikon Käsivarren parhailla harjusvesillä. Tällä kertaa Tenon harjukset saivat tuntea Vesan pyyntitaidot nahoissaan. Annen tyyli ei pettänyt Tenon rannoillakaan. Hyttysiltä suojautumisenkin voi tehdä tyylikkäästi. Joku muotijulkaisu olisi ilahtunut varmasti jos olisi sattunut kuvaajineen paikalle.
Heinäkuun loppupuolella koko alkukesän vaatimattomana virrannut Teno sai lisävauhtia sateiden tuomasta vedennoususta. Harjuksen pyyntipaikat muuttuivat kertaheitolla ja kalat tuntuivat piristyneen pienen tulvan myötä. Sidoin tänä kesänä elämäni ensimmäiset perhot. Pienten perhojen sitominen tuntui aluksi epätoivoiselta tuhertamiselta. Helenan ansiokkailla vinkeillä sain lopulta tehtyä muutaman Red Tagin, jotka antoivat heti saalista. Sidoin myös pienen streamerin kymppikoon koukkuun koiramme Katan karvoista. Vaaleampaa, pehmeää alusvillaa runkoon ja tummempaa, jäykempää pintakarvaa siiveksi kahdella kimallekuidulla terästettynä. Rungon perään tuli vielä ripaus villalankaa. Tämä perho osoittautui heti varsinaiseksi ottikamppeeksi.
Sain aluksi kookkaan harjuksen tuolla perholla. Sitten Helena tartutti perhoon jonkun isomuksen, ehkä taimenen, joka vei lopulta perhon mukanaan. Sidoin uuden samanlaisen perhon ja kalastin jälleen Kylmäkaltion suvannossa. Tulvan myötä suvannon alaosassa on rannan lähellä houkuttelevia monttuja, joista ajattelin yhyttää taimenen siiman päähän.
Rantaa alavirtaan kävellessäni näin erään kiven huopeessa pintakäynnin ja heitin perhon kalan nähtäväksi. Kuiskasin puoliääneen ”nappaa, nappaa” ja samassa perhoa vietiin hurjasti. Kala ryntäsi virtaan keskemmälle jokea ja hyppäsi korkealle. Oliko se taimen vai pieni lohi? Seuraava viisiminuuttinen jäi ikuisiksi ajoiksi mieleen kun väsyttelin edestakaisin ryntäilevää ja hyppivää kalaa ohuella perukkeella varustetulla harjusvavalla. Jännitin välillä jopa siiman loppumista, niin kauas se ensimmäisillä ryntäyksillään ehti.
Mitä pidemmälle väsytys eteni, sitä varmempi olin että kala oli pieni lohi. Ja kun se lopulta oli haavissa, ei siitä ollut epäselvää. Kirkas vastanoussut titti tarjosi jännitystä enemmän kuin moni uskoisi. Kalan elvytys kesti yllättävän pitkään. Kuvasin sen ja vapauttamisen videolle, tulevaa elokuvaamme varten.
Seuraavana päivänä olin heittelemässä ylempänä, paikassa mistä Anitta sai taimenensa muutamaa viikkoa aikaisemmin. Kun ”Kata-streameria” vietiin jälleen, olin varma, että nyt siimassa on vihdoinkin tavoittelemani taimen. ”Tämähän onkin melko suuri”, ajattelin kun kala ui pitkään ympäriinsä näyttäytymättä pinnassa ja painoa tuntui vavassa eilistäkin enemmän. Paikallinen ystävämme pysähtyi autollaan kohdalle ja tuli viereen seuraamaan väsytystä.
Harjusvapa oli aivan luokilla ja sen voima ei riittänyt alkuunkaan tälle kalalle. Peruke oli yhä tuo ohut, näiden nykyisten sääntöjen mukaisesti. Vahva kala uiskenteli pohjia myöten, mutta ei onneksi lähtenyt kuitenkaan kovempaan keskivirtaan. Kun se ensi kerran pyörähti pinnassa, ei lajista voinutkaan olla varma. Väsytys kesti pitkään ja kieli pysyi keskellä suuta. Tämä kala oli saatava ja siiman kestettävä. Lopulta maltti piti sekä siima kesti ja haavisin kalan ihmeteltäväksi. Kata-streamer oli tukevasti kiinni, keskellä 2,5-3kg lohen leuankärkeä. Oli pieni ihme että siima lopulta kesti. Tämänkin lohen elvytys ja vapautus kuvattiin videolle.
Kun lohien vaatimattomaan määrään lisätään ensi kesäksi ennustettu kyttyrälohien suurinvaasio, ovat hyvät neuvot kalliit tämän vyyhdin ratkaisemiseksi. Viimeisimpänä ehdotuksena kyttyrälohien eliminoimiseksi on esitetty monille pienemmille joille sopivaa laitteistoa, joka tunnistaa kapeaan käytävään johdetut kalat. Jokeen kuulumattomat kalat joutuvat karsinaan josta ne on helppo poistaa. Toivottavasti nykyaika tekniikoineen voi auttaa myös vuolasta Tenoa tässä ongelmassa. Ensi vuonna tähän aikaan olemme jo paljon viisaampia tuon asian suhteen.
Elämme monessa suhteessa erikoisia aikoja. Maailma ja sen meno ovat aikamoisessa myllerryksessä. Omat vaikutusmahdollisuudet tilanteen parantamiseksi ovat pienet, mutta ne ovat olemassa. Välinpitämättömyys ja silmien sulkeminen ei ainakaan korjaa asioita, oli sitten kyseessä Tenojoen hyvinvointi tai vaikkapa erilaiset kriisit joita nyt todistamme.
Vuosien aikana Utsjoella viettämämme aika on avannut silmämme huomaamaan minkälainen rikkaus ympäröivä luonto on. Kaunis mutta herkkä luonto ei kuitenkaan kestä kohtuutonta kuormitusta. Monet lajit, niin eläimissä kuin kasveissakin selviävät tällä hetkellä juuri ja juuri. Kuormituksen jäljet näkyvät pitkään ja palautuminen sekä uusiutuminen on hidasta. Onko tuossa jotain tuttua? Luonto on kuin me ihmiset.
Lohen vuosi (2021)
Keväällä, kun Suomi ja Norja päättivät Tenojoen täysrauhoituksesta lohenpyynnin osalta, muuttuivat monien kesäsuunnitelmat aiemmin totutusta. Paikallisille asukkaille Tenon lohi on aina ollut keskeinen osa elämää. Historiallinen lohenpyyntikielto katkaisi ensimmäistä kertaa vuosisatoja, jopa vuosituhansia kestäneen pitkän perinteen. Lohenpyynti on rytmittänyt Tenon varressa asuvien vuodenkiertoa. Kesäaikaan lohennousu ja pyynnin onnistuminen ovat jokapäiväinen, miltei tärkein puheenaihe. Myös monen kalastusturistin lomasuunnitelmat muuttuivat rauhoituksen vuoksi ja lohenpyynnistä haaveilevat suuntasivat tällä kertaa Tornion- ja Muonionjoelle. Aivan kaikkea kalastusta ei Tenolla kuitenkaan kielletty. Paikalliset saivat verkottaa taimenta, siikaa ja harjusta aivan kesäkuun alkupäivinä. Turistillekin tuli mahdollisuus pyytää kevein perhovälinein samoja kohdekaloja.
Kuinka suuri vaikutus villilohikantoihin on Norjan rannikon kalankasvatusteollisuudella? Entä merikalastuksen vaikutus? Toivottavasti rauhoitusvuosi antaa lisäaikaa lohikannan toipumiselle. Lisäaikaa tarvitsevat myös tutkijat vakavan ongelman ratkaisemiseksi. Ongelmat näyttävät olevan niin laajoja, että entisen kaltaiseen lohenpyyntiin tuskin palataan vähään aikaan, jos koskaan.
Mökillä alkukesän hommina harvennettiin tontin koivikkoa. Tunturikoivu on ykkösluokan puuta kiukaan ja kamiinan lämmittämiseen. Veneen tervaus kuuluu myös jokaiseen alkukesään, niin myös tähän. Venettä ei tänä kesänä kuitenkaan laskettu vesille ollenkaan, koska Norja ei antanut lupaa kalastaa omilta rannoiltaan. Maaherranväylän ja Annebaktin huippuharjusapajat saivat jäädä rauhaan meiltä ja monilta muilta vavanheiluttajilta.
Paini oli molempien koirien mielestä parasta leikkiä. Ei voi kuin ihmetellä kuinka nuori Töpseli ja kymmenvuotias Kata jaksoivat painia aamusta iltaan. Lepohetken tullessa Töpseli saattoi nukahtaa salamannopeasti mitä kummallisempiin asentoihin.
Töpselin paimennusvietti sai kunnon herätyksen kun porot suurine sarvineen jolkottivat pihallemme. Sarvipäät saivat saman tien kunnon haukut ja varmuuden vuoksi toiset perään kun ne pysähtyivät Nuoraskarille ihmettelemään moista läksytystä päitään pudistellen.
Kun Helinän ja Outin vaellus lähestyi loppuaan, järjestimme heille yllätyksen. Olimme luvanneet tulla hakemaan heitä reitin itäiseltä päätepisteeltä. Lähdimme matkaan kuitenkin paria tuntia aikaisemmin, jotta ehdimme yllätykseksi kävellä heitä vastaan Silkeájan tulipaikalle. Yllätys onnistui suunnitellusti ja ikävän vaivaamat Helinä ja Töpseli kohtasivat ensi kertaa monen päivän jälkeen. Hyvävoimaiset vaeltajat saivat tulipaikalla tuoreet nokipannukahvit juhlavine purtavineen onnistuneen vaelluksen kunniaksi.
Paikka tuli tänä myöhemmin kesänä tutuksi monille, kun Ylen uutiset kertoivat Arktisesta aikavaelluksesta, joka alkaa juuri samaiselta Nammajärveltä. Reittimme kulki hienoissa maisemissa, vaikka ihan tunturiylängöllä emme olleetkaan. Kävellessä näimme mustaviklon, joka ilmoitti kuuluvasti kulkijan saapumisesta reviirilleen. Mustaviklon laskeuduttua sain otettua siitä ensimmäiset kuvani ikinä.
”Eteläpohojalaanen” Hiipakan perhe on tuttu näky Utsjoella. Koko perhe nuoresta Sakusta lähtien nauttii kauniista maisemista ja ulkoilusta. Viime kesänä Saku väsytteli ensimmäisen lohensa ja tänä kesänä harjuksen. Masan kertoma lohestustarina vuosien takaa Akukoskelta taltioitiin uutta Teno-elokuvaamme varten.
Korona-ajasta ei ole ollut pelkkää haittaa. Jo Utsjoelle tullessamme huomasimme, että leirintäalueella oli runsaasti matkailijoita. Kotimaisia turisteja tuntui olevat pitkin kesää yllättävän paljon. Vilkastunut matkailu sekä ulkoilu- ja vaellusbuumi tulivat Utsjoelle juuri kreivin aikaan. Lohituristien tilalle on tullut muita matkailijoita, erityisesti luontomatkailijoita. Luonnon vetovoimaan satsaavat myös Utsjoen uusimmat matkailuhankkeet, mm. myöhemmin tänä vuonna avattava Hotelli Pisara, joka sijaitsee aivan kylän kupeessa. Utsjoen ja Tenojoen risteyskohtaan rakennettu hotelli kelohuviloineen houkuttelee seudulle entistä enemmän matkailijoita myös ulkomailta.
Juhannuksen jälkeen teimme Osmanhovin Anjan ja Hemmon kanssa retket Skaidijärvelle ja Ailigastunturille. Skaidille Helena teki mukaamme sellaiset gourmet-retkieväät, että muut kodalle eksyneet nieleksivät kateellisina ja hämmästelivät näkemäänsä. Ailkkaalla me taas näimme komeiden maisemien lisäksi valkoviklon.
Poroaidan jälkeen matka jatkui talvisen moottorikelkkareitin harvalukuisia opasteita seuraten. Pienen ylimääräisen haasteen kävelyyn toi ajoittain polven korkuinen vaivaiskoivikko, mikä hankaloitti etenkin Katan kulkemista. Pienen koiran oli kävelyn sijaan loikittava eteenpäin päästäkseen. Paluumatkalla valitsimme reitin viitoitusta alempaa, mikä olikin huomattavasti helpompaa kävellä juuri vähäisemmän vaivaiskoivikon ansiosta.
Illalla kun lämpötila laski hieman, niin järvellä alkoi näkyä joitakin tuikkeja. Reissun ainoa kalatapahtuma oli kun yksi rautu kävi hetken siiman päässä järven länsinurkalla. Onneksi emme lähteneet aiemmin suunnittelemalle päiväretkelle Birkejärvelle, sillä muutaman kilometrin kävely tuossa auringonpaisteessa ja helteessä olisi ollut järjetöntä. Kalastuskaan tuossa kelissä tuskin olisi tarjonnut suuria elämyksiä. Yöllä tuo reissu olisi onnistunut, mutta yöt oli varattava nukkumiselle koska päivällä ei yksinkertaisesti pystynyt nukkumaan.
Kerrankin oli siis aikaa maisemien ihailulle ja ihailtavaa toden totta riitti. Viiden tähden telttapaikaltamme oli esteetön näköala järven yli viidelle Norjan lumihuippuiselle tunturille, Rastigaissalle, Keinugaissalle ja niiden kolmelle serkulle. Kuikka konsertoi illalla järvellä uiden ja porotokka kävi yön aikana reissun Vardotunturin rinteitä kävellen, palaten aamuyöstä samaa reittiä. Tunturikihut lensivät illalla järvelle kuuluvasti äännellen. Kyllä se ihmisen elämä kuluisi näinkin, luontoa tarkkaillen.
Paluuaamuna heräsimme varhain, sillä sääennusteet lupailivat Utsjoelle ennätyshelteitä. Ja sellaiset myös saatiin. Paluumatkamme kruunasi kotkan näkeminen Garvinoaivin alarinteellä. Saavuimme Tunturitupien kioskille puoliltapäivin, ”melkoisen” hyvin ruskettuneina. Tällä kertaa jäätelöt ja kylmät limsat maistuivat entistäkin paremmilta.
Kesällä alkoi kuulua uutisia kyttyrälohen kiihtyvästä noususta Finnmarkin jokiin, myös Tenoon. Kaikuluotaus kertoi lohduttomasti kyttyröiden massavaelluksesta. Parhaimpina tai pikemminkin pahimpina viikkoina kyttyröitä nousi selkeästi enemmän kuin joen alkuperäisiä lohia. Tyynenmeren pohjoisosassa elävät kyttyrälohet näyttävät valtaavan elintilaa nyt jo lähes koko Skandinavian alueella. Supikoira ja kuningasrapu ovat saaneet kaverikseen kolmannen luontoon päästetyn lajin itäisestä naapurimaastamme. Voi turskanperkeet, mitä vahinkoa nuo kaikki lajit ovat jo saaneet aikaan!
Heidin, Matin ja Harrin hengästyttävään tahtiin edennyt Lapin kiertue piipahti jälleen Utsjoella. Ilahduttavan moni oli tullut Utsjoen kirkkoon nauttimaan musiikista ja huippuammattilaisten osaamisesta. Musiikilla ja luonnolla on paljon yhteistä. Viimeaikaiset tutkimukset ovat todistaneet molempien positiivisen vaikutuksen ihmisten hyvinvointiin. Tämän me musiikista ja luonnosta pitävät olemme huomanneet myös itse. Utsjoella jos missä on erinomaiset puitteet ulkoilmakonserteille. Eräs kuuluisa kapellimestari sanoi aikoinaan ymmärtäneensä Sibeliuksen musiikin laajat kaaret vasta nähtyään Lapin tunturit.
Hollolalaiset Sampo, Väinö, Piia ja Ossi ovat menettäneet sydämensä lopullisesti Pohjois-Lapille. Tällä kertaa heidän reissunsa osui helteiden jälkeiseen aikaan, jolloin välihousuja tarvittiin useampana päivänä. Teimme yhteiset retket Kevon reitin alkupäähän ja Skaidijärvelle. Kaavan lomamökissä asunut perhe patikoi myös Kuoppilastunturin huipulle, missä pojat kävivät nyt ensi kertaa. Johkamiellin krokettiturnaus tarjosi jännitystä aivan viime hetkille saakka ja kisa-areenan epätasainen maasto teki pelistä entistä haastavamman. Jännitystä tarjosi myös Nollamissa kalastettu harjus, jonka Ari tartutti, Sampo väsytti ja Väinö haavisi. Todellista tiimipeliä tämä kalastus.
Elinan ja Petun saapumista odotimme suurella ilolla. Elina pestautui reiluksi pariksi viikoksi töihin Aurora Holidaysin viihtyisään lomakylään. Maittavaa ruokaa Tiinan johdolla tarjoava ravintola sai Elinasta apulaisen joka huolehti myös vuokramökkien siisteydestä. Pitkien työpäivien väliin mahtui myös vapaapäiviä, jolloin saimme viettää odotettua yhteistä aikaa. Yläkönkään ylimmän kosken niskalla nautimme upeasta aurinkoisesta illasta kalastellen ja eväistä nauttien. Kun Elina ja Helena tekivät ”tyttöjen” retken Nuorgamiin, lähti miesväki harjuksenpyyntiin Vetsikkoon. Tuulisessa säässä harjuksia tarttui harvakseltaan ja ne olivat melko pieniä, kunnes Petun perhoon tarttui syvästä rantakuopasta varsinainen isomusharjus. Taistelusta voittajana poistunut harjus otti kamppailusta muistoksi Petun kaikkien aikojen parhaan ottiperhon ja esitteli sitä varmasti ylpeänä harjusystävilleen.
Tätä todella isoa harjusta tuli yritettyä useampana päivänä, olisihan se ollut suurin koskaan saamani harjus. Varsinainen sukumme harjusmies Petu näytti sille kaikki perhonsa (paitsi sitä yhtä joka on siis siellä Vetsikossa...) mutta harjus ei niihin erehtynyt. Minulla tuo harjus tuntui jo hetken painona siiman päässä, mutta takaheitoissa kiviin osunut koukku oli tylsynyt ja harjus ei tarttunut. Viimeisenä päivänä ennen kotiinlähtöä kävin vielä kerran yrittämässä tuota harjusta, josta oli tullut jo oikea kiusankappale. Harjuksesta, mitä ihmettä! Isomus näyttäytyi yleensä pintaan puurtavan kiven huopeessa, muutaman metrin päässä itse kivestä. Nyt tuo tuttu kiven huove oli hiljainen. ”Onkohan kala kuitenkin erehtynyt jonkun muun perhoon?”, ajattelin perhoa heittäessä. Niinpä muutaman tyhjän heiton jälkeen päätin lähteä mökille jatkamaan pakkaushommia. Katkaisin siiman leikkureilla ja laitoin perhon rasiaan. Juuri kun käänsin selkäni joelle lähteäkseni pois, kuului selän takaa tuttu läiskähdys. Hymy kiiri kasvoilleni. Kiusaus oli suuri, mutta en katsonut enää taakseni. Ensi kesänä tavataan taas.
Merkillinen kesä (2020)
Mennyt kevät jää meidän jokaisen mieleen rajoituksien ja eristyksen ajanjaksona. Viruksenketale vaikutti ja vaikuttaa yhä meidän jokaisen arkeen tavalla tai toisella. Arvaamattoman tehokkaasti levinnyt virus on pistänyt maapallon väen nöyrästi polvilleen, yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta. Täällä pohjolassa Suomen ja Norjan virustilanne näytti vihdoinkin helpottavan juuri ennen kesää. Suomen ja Norjan rajojen avauduttua monen suomalaisen perheen lomamatkat suuntautuivat tänä kesänä Euroopan sijasta Pohjois-Suomeen ja -Norjaan. Rajan aukeaminen mahdollisti myös Tenon kalastuslupien myynnin. Lupakaupan myöhäinen avautuminen näkyi lopulta myymättä jääneiden lupien tavallista suurempana määränä. Harmiksemme läheiselle Kuoppilasjoelle ei myyty tälle kesälle yhtään lupaa. Viime keväänä Metsähallituksen lupakauppa möi vahingossa joelle kaksinkertaisen määrän lupia, joten tänä kesänä lupia ei saanut sitten kukaan.
Viime talvena koko Lapissa nautittiin kunnon lumitalvesta. Utsjoellakin lunta oli enemmän kuin vuosiin. Sitä vastoin Etelä-Suomessa lunta saatiin vain muutamaksi viikoksi ja koko talvi oli konkreettinen muistutus ilmastomuutoksen vaikutuksesta elinympäristöömme. Lapin luminen talvi sai keväällä ja alkukesästä aikaan varsinaiset suurtulvat. Matkallamme kesäloman viettoon Utsjoelle, käytännössä kaikki ylittämämme joet tulvivat ja näkemämme järvet olivat ääriään myöten täynnä sulamisvesiä.
Kävimme perinteisesti katsomassa Kuoppilastunturin laelta Norjan suurtuntureiden lumitilannetta. Kesäkuun puolessa välissä lunta näkyi Rasti- ja Geaidnogaisalla niin paljon että sukset ja lumikengät olisivat olleet parhaat kulkuvälineet noille rinteille aikoville. Sulamisvesiä näytti riittävän koko kesäksi.
Päivällä oli mukava keitellä kahvit Vitosen kodalla yhdessä Rossin perheen kanssa ja kertailla aamun tapahtumia. Kahvien lisäksi herkuttelimme paistetulla, Jarin pyytämällä Tenon taimenella ja taidettiinpa siinä syödä myös nuotiopannulla paistettu räiskäle poikineen mansikkahillolla höystettynä. Vatsat täynnä lähdimme pistääntymään Jussin kanssa vielä joelle, olihan kalastuslupamme yhä voimassa. Kalaonnemme näytti jatkuvan, sillä saimme kymmenen minuuttia ennen lupa-ajan loppumista virkeän lohijalan aivan Posti-Pekan venerannan kohdalta. Tämän paremmin ei kalastuskesä voisi juuri enää alkaa.
Vietimme yhden päivän lohta soutaen ja seuraavana päivänä suunnistimme Tenovuonolle taimenen pyyntiin. Tätä paikkaa isä oli odottanut erityisesti. Taimenet olivat tällä kertaa reilusti alavirrassa, mikäli lokkiparviin oli uskominen. Yksi taimen pääsi kuitenkin Toivon haavittavaksi. Se tarttui aivan entisen merirajan kohdalta ja jo ensi hetkistä asti oli selvää, että taimenennätykseni saattaa nyt rikkoutua. Isomus kävi pinnassa vasta aivan rannan tuntumassa, kierreltyään sitä ennen pitkät kaarrokset pohjaa seuraillen. Hymyt olivat herkässä, kun taimen oli vihdoin haavissa. Taimen, koukkuleukainen, oli juuri sellainen, joista Tenovuonon taimenpaikka parhaimmillaan tunnetaan. Oma taimenennätys kirjataan nyt numeroin 76 cm ja 4,0 kg.
Ennen isän kotiinlähtöä kävimme yhdessä syömässä Deatnu-ravintolassa, Aittisuvannon rannalla. Muistorikkaissa maisemissa herkutellessa oli mukava kerrata muutama lohenväsytys. Vaikka moni asia on muuttunut vuosien saatossa lähiympäristössä, virtaa Teno yhä samalla tavalla kuin ennen vanhaan.
Juhannuksen jälkeen lohestus näytti haastavamman puolensa. Vaikka käsillä olivat kesän oletettavasti parhaat lohiviikot, olivat saaliit kaiken kaikkiaan vaatimattomia. Alajuoksulla, Pulmangissa tapahtuva kaikuluotaus kertoi vaatimattomasta lohennoususta. Joitakin lohia joesta toki saatiin. ”Lieksan miehet”, nuo todelliset herrasmiehet ja lohiveteraanit näyttivät mallia muille komeilla lohillaan. Heidän suurimman, lähes 15-kiloisen kojamon väsytyksen pääsin kuvaamaan törmältä, kun he lipuivat veneineen mökkimme ohitse vapa luokille taipuneena. Saatiinpa Utsjoella myös osoitus säätilojen oikullisuudesta. Yhtenä kesäkuun viimeisistä öistä satoi lunta, joka koristeli lähitunturien huiput valkoiseksi.
Viiden soudetun tyhjän soutuluvan jälkeen ahkeruus lopulta palkittiin. Heinäkuun ensimmäisenä lauantaina soudin Kivikosken alla, kun ensi kertaa vedessä ollutta vaappua lähdettiin viemään oikein kunnolla. Lohi ryntäsi kauas ylävirtaan ja aloin olla jo huolissani, koska Ambassadeurin puola alkoi tyhjentyä uhkaavasti. Näin kun lohi kävi pinnassa roiskaisemassa ja lähti onneksi tulemaan takaisin alaspäin. Se ui aivan Suomen rantaan ja jatkoi alavirtaan rantakiviä hipoen. Laskeuduimme alavirtaan kohti Vitoslompoloa, minä ja vene edellä rannan läheisyydessä olevia kiviä väistellen ja lohi perässä, samalla lähestyen venettä koko ajan. Veneen kohdalle päästyään lohi kiersi koko veneen ympäri, kuin nähdäkseen mitä siiman toisesta päästä löytyy. Uteliaisuus taisi olla molemminpuolista. Lohi näytti jopa suuremmalta mitä etukäteen odotin.
Utsjoella lomaansa viettävän on hyvä tietää, että paikkakunnalla on monenlaista tarjontaa ympäri vuoden. Me kävimme Utsjoen kirkossa kuuntelemassa Heidin, Miikan ja Harrin konsertin, joka oli samalla heidän Lapin kiertueensa päätöskonsertti. Moniosaaja Helena pääsi konsertissa yllättäen hommiin, kun kirkossa tarvittiin lipunmyyjää. Korkeatasoisen konsertin jälkeen Miika ja Harri jäivät mökillemme yöksi, Heidin jatkaessa matkaansa saman tien kohti etelää. Maastopyöräilystä innostunut Miikka testasi heti seuraavana päivänä paikallisia maastopyöräreittejä, matkaten sen jälkeen kohti Pohjois-Norjaa.
Hollolalaiset Sampo ja Väinö palasivat pohjoiseen vuoden tauon jälkeen. Isä-Ossia ja äiti-Piiaakaan ei tarvinnut matkaan juuri houkutella, sillä koko perhettä yhdistää yhteiset elämykset luonnon helmassa. Ekaluokkalainen Sampo on virvelimies. Tänä kesänä tavoitteena oli saada se ensimmäinen lohi, Väinön viimevuotista esimerkkiä seuraten. Niinpä lähdimme joelle heti matkustuspäivän jälkeisenä aamuna. Saavuimme Kivikosken lähtöpaikalle juuri ennen aamuseitsemää, ensimmäisenä venekuntana. Anitta ja Pauli olivat Kivikosken rantamökillään myös lähdössä kalaan, vilkuttaen meille kättä rantatörmältä. Lähdimme laskemaan koskea toiveikkaana, olihan keli mitä parhain. Pilvinen aamu miltei tuoksahti lohelta. Päästyämme kosken alle tutulle ottipaikalle, pärähti kelan jarru lohen otin merkiksi. Lohi säntäsi saman tien ylävirtaan ja kelasimme vapaat siimat vedestä.
Kummipoika Väinön kalastusvuoro oli seuraavana päivänä, sunnuntaina. Veljekset tuntuvat olevan onnenpoikia, sillä Väinön tärppi tuli lähes samasta paikasta, mistä Sampon edellispäivän lohi koukattiin. Väinön väsyttelemä titti loikki hurjasti ennen kuin sen viimeinen loikka päätyi haaviin. Titin suussa oli sama ”Onnela”-vaappu kuin Sampon eilisellä lohella. Väinön onnistumisprosentti lohestuksessa on nyt tasan 100. Kahtena vuorokautena kalassa ja saldona kaksi lohta.
Piia innokkaana vaeltajana patikoi Utsjoen kirkolta Kuoppilasjärvelle. Yövyttyään Kuoppilasjärven autiotuvalla hän palasi rengasreittiä kylän pintaan, missä sai viimeisten kilometrien ajaksi seurakseen vastaan tulleen Helenan. Johkamiellissä koettiin jotain ainutlaatuista, kun Ossi löysi taskustaan erikoisen soittopelin, munniharpun. Onko munniharppu koskaan aikaisemmin soinut Tenon törmällä?
Helena ei ostanut etukäteen yhtään kalastuslupaa täksi kesäksi. Puolisoluvan katoaminen lupauudistuksen mukana nosti luvan ostamisen kynnyksen korkealle, monen muun puolison tavoin. Kun mökkimme ainoan kiinteistöluvan kalastuspäivä lähestyi, huomasimme että lupakaupassa oli tuolle viikolle yksi lupa lunastamatta. Kuin ihmeen kaupalla saimme sen vuokrattua Helenalle, mistä suuri kiitos paikalliselle asukkaalle. Pääsisimme sittenkin yhdessä kalaan joelle, ensi kertaa useampaan vuoteen! Odotimme iltaan ennen kuin lähdimme joelle. Laskimme Kivikoskesta alaspäin pitkän laskun Nollamiin saakka, mutta lohet olivat vaiti. Helena ajoi veneen uudelleen ylävirtaan, Kivikosken lähtöpaikalle ja pidimme pitkän evästauon, jotta joki saisi rauhoittua oman ajomme jälkeen. Olimme ainoa venekunta koko joella. Yön hämärin hetki oli pian käsillä, ilma oli tyyni ja joesta alkoi nousta sumua. Tällainen sää loi joelle aivan oman tunnelmansa.
Otimme rannassa muutamia valokuvia tuoreeltaan ja kertailimme yhä tapahtunutta. Miten tämä on mahdollista? Ja sillä kesän ainoalla yhteisellä kalastusluvalla. Tällainen elämys oli kyllä hieno kokea yhdessä. Laitoimme saman tien kuvan lohesta kesälomalla olevalle pojallemme Petulle, joka vastasi nopeasti epäuskoisella kysymyksellä. ”Mitä? Kojamo? Taas!” Mökillä vantteran koukkuleuan mitoiksi varmistuivat 114,5 cm ja 16,1 kg. Lohikesästämme oli yllättäen tullut yksi parhaista.
Kesä oli erikoinen. Tenon vesi oli keskimääräistä korkeammalla koko kesän, kiitos lumisen talven ja viileän sään. Kokonaisuutena Tenon lohikesä jäi vaatimattomaksi. Alkukesän tulvatilanteen vuoksi osa nousulohista jäi luotaamatta koska Pulmangissa pidettävää laitteistoa ei saatu asennettua tulvivaan jokeen. Kun kaikuluotain saatiin asennettua, olivat nousumäärät odotettua vaatimattomammat. Vesitilanteen olisi toivonut tuovan enemmän lohta jokeen mutta kaikuluotaus kertoi viikoittain karua kieltään. Nousukäyrä pysyi matalana loppujen lopuksi koko kesän. Jokeen nousseet lohet olivat tänä kesänä tavanomaista suurempia, mutta tittejä ja lohijalkoja nousi keskimääräistä vähemmän. Myös todelliset suurlohet puuttuivat lähes kokonaan.
Nykyisen kalastussäännön tulokset rajoituksineen alkavat näkyä vasta parin vuoden kuluttua, joten vasta sitten olemme viisaampia rajoitusten vaikutuksista lohikantoihin. Tosiasia kuitenkin on, että kaikkiin Finnmarkin lohijokiin nousee yhä vähemmän lohia. Tutkijat selvittävät tiiviisti syitä tilanteeseen. Todennäköisesti syyt löytyvät haastavasta kokonaisuudesta, jossa vaikuttavat ilmastonmuutos, kalankasvatuksen tuomat ongelmat ja merellä sekä joessa tapahtuva kalastus.
Oma lohikesämme sujui yli odotusten. Suurin ansio siitä lankeaa kalastuksen ajoituksen onnistumiselle. Yhdessä jaetut kalastuskokemukset eivät unohdu koskaan. Lasten kanssa saadut kalat jännityksentäyteisine hetkineen ovat näistä ne kaikkein tärkeimmät.
Utsjoki on tänä päivänä ja tulevaisuudessa muutakin kuin lohi ja lohenkalastus. Uusimmat matkailuhankkeet houkuttelevat ihmisiä Utsjoen ainutlaatuisen luonnon pariin, paikallista kulttuuria unohtamatta. Kesäisin alueella on kalastuksen lisäksi monipuoliset vaellus- ja maastopyöräilymaastot, vieläpä poikkeuksellisen hyvissä maisemissa. Syksyn ruska-aika tarjoaa ulkoilijalle todellista silmänruokaa. Talviset revontulimatkat kiinnostavat ihmisiä kaikkialta maailmasta. Kevään pilkkiretkillä saa samalla kertaa kunnon rusketuksen ja maukkaita saaliskaloja. Me kaikki haemme elämyksiä. Ja Pohjoisen luonto pystyy tarjoamaan niitä.
Luontoäidin helmoissa (2019)
Viimeiset viikot ennen kesälomaa menivät Pohjois-Lapin säitä seuratessa. Jäät lähtivät Tenojoesta tänä keväänä poikkeuksellisen varhain. Viimeisimmän kalastussäännön johdosta paikalliset kalamiehet saivat katsella vapaana virtaavaa lohijokea kuukauden päivät ennen kuin pääsivät yhdeksän kuukauden tauon jälkeen kalastushommiin.
Vetsikkolainen jokivene kuuluu lajinsa aateliin ja siksi sitä hoidetaan suurella sydämellä. Tontin puusto koki myös pienen harvennuksen. Jos kesästä tulisi hyttyskesä, pääsisivät tuulenvireet paremmin pihalle ja veisivät hyttyset mennessään. Hyttysten päänmenoksi tarkastettiin myös linnunpönttöjen kunto. Pöntöissä viihtyvät asukit syövät itikoita melkoisen määrän kesässä. Helena teki mökillä vielä muutaman päivän etätöitä, kiitos tämän nykyajan tiedonvälitystekniikan.
Yläjuoksulla poikettuamme teimme Pahtavaarassa mieluisan havainnon. Suositun levähdyspaikan Tenon puoleista puustoa oli raivattu kevään aikana. Tenonlaakson komein maisema Norjan suurtuntureineen on jälleen kuvattavissa ilman nousemista tietä vierustavalle kaiteelle.
Talvi- ja erityisesti revontulimatkailu ovat tätä nykyä suuressa nosteessa. Kukapa ei olisi viime vuosina törmännyt Kakslauttasen revontuli-iglujen kuviin internetissä Suomen talvimatkailua esittelevillä sivuilla. Lisääntynyt matkailu sataa lopulta kaikkien kuntalaisten laariin kasvaneina verotuloina. Paikalliset yrittäjät hyötyvät myös uusista asiakkaista.
Kesäkuun alkuviikkojen saalisuutiset Tenolta olivat melko vaatimattomia. Rannoilla pohdittiin, että oliko lohennousu mahdollisesti aikaistunut varhaisen jäidenlähdön ansiosta. Ehkä ei, sillä lohet talvehtivat tuhansien kilomerien päässä Tenosta ja nousevat jokeen monien muidenkin olosuhteiden ohjaamina. Ilmaston ja merien lämpeneminen sen sijaan saattavat olla tekijöitä, jotka vaikuttavat vaelluskalojen käyttäytymiseen.
Saimme syödä tuoretta Tenosta pyydettyä kalaa heti lomamme alkupäivinä, sillä Maria ja Elmo olivat saaneet Renkusta hyvän kokoisen taimenen ja toivat sen meille mieluisana tuliaisena. Lohet olivat kuulemma ensimmäisinä kalastusviikkoina harvassa alajuoksullakin.
Koimme mieleen jäävän tapahtuman, kun olimme porukalla kahvittelemassa ja lätynpaistossa Vitosniemen kodalla. Seuraamme liittyi kaksi mukavaa lohimiestä, jotka olivat saaneet lopuillaan olevalla lohestusviikollaan saaliikseen taimenen, mutta lohi puuttui yhä. Niinpä nuotion ääressä tarjotun makoisan välipalan lisäksi neuvoimme heille hyvän nousukalan ottipaikan, ”Kallen kuopan”, metrintarkkoine soutuohjeineen. Miehet lähtivät oitis soutamaan Vitoslompoloon ja Hannunväylään. Kun lähdimme kahviteltuamme kävelemään kodalta mökkiämme kohti, ajoi äskeisten lohimiesten vene alavirrasta kohdallemme. Miehet olivat saaneet lohijalan juuri neuvomastamme paikasta. Metrilleen.
Seuraavalla viikolla saimme vieraaksemme Nallen ja Henrin. He ovat jo kokeneita Lapin kävijöitä, joille pohjoiset vaellusreitit ovat tulleet tutuiksi. Kävimme yhdessä katsomassa maisemia Kuoppilastunturin huipulta. Pidimme pienen eväs- ja lepotauon huipun tuntumassa, tuulen suojassa olleella heinikolla. Pehmeä heinikko selän alla ja aurinko lämmittämässä kasvoja – uni meinasi tulla jokaisen silmään tässä pienessä paratiisissa.
Seuraavalla viikolla vapa taipui useasti, mutta myös harmittavasti. Kyttyrälohi eli ”gorba” oli tehnyt paluun Tenojoelle monien muiden Finnmarkin lohijokien tapaan. Kyttyrälohet viihtyvät mietovirtaisissa paikoissa kuten kivien huopeissa ja rantojen läheisyydessä. Omat gorbani sain Kivikosken alaosasta ja Hannunväylästä, Hyljekiven alta. Molemmat päätyivät ruokakaloiksi. Ensimmäisen söimme savustettuna ja toinen keitettiin kalaruokiin ihastuneelle lapinkoira Katalle. Totuuden nimissä on sanottava, että hieman tummunut kyttyrälohi ei kuulu gourmet aterioiden raaka-aineeksi, paitsi koiran mielestä.
Heinäkuun ensimmäisellä viikolla pääsimme kalaan Kuoppilasjoelle. Rannalle asti emme tittejä saaneet mutta useita tärppejä sentään. Kirkkaassa vedessä oli hieno katsella vieheistä kiinnostuneita pikkulohia. Kirkasvetinen ja sorapohjainen Kuoppilasjoki on myös erinomainen paikka seurata lohennousua rannalta käsin.
Tenon Lohikuninkuuskisa järjestettiin tänä kesänä viikkoa tavanomaista aiemmin. Nyt ajankohta osui oletettuun parhaaseen lohennousuaikaan. Oli mielenkiintoista seurata kisoja netin kautta lähes reaaliaikaisesti, varsinkin kun mukana oli monia tuttuja lohimiehiä. Tämän vuoden kuninkuuden voitti lopulta sekä kokemusta että nuoruutta edustanut venekunta Kemppainen-Hautamäki. Venekunnan kunnonajoitus osui täydellisesti nappiin.
Nikkarinakin tunnettu Seppo on jo tuttu näky näillä selkosilla kesäaikaan. Monipuolisena kalamiehenä ja vaeltajana hän suuntasi saavuttuaan ensitöikseen tunturijärvelle. Melkoisen patikoinnin ja vaivannäön palkaksi hän virvelöi järvestä elämänsä ensimmäiset raudut. Saalis ei ollut ihan tavanomainen sillä suurin neljästä raudusta hätyytteli kilon rajaa. Syystäkin tunturista palannut mies oli pelkkää hymyä.
Sepon kanssa teimme unohtumattoman retken Tenovuonolle. Merirajan siirryttyä kauemmaksi ja vanhan ilmaisen paikan muututtua maksulliseksi, rauhoittui kyseinen kalastuspaikka merkittävästi. Nykyinen lupamaksu on todella maltillinen, kun suhteuttaa sen saalisvarmuuteen ja laajaan Tanamunningenin kalastusalueeseen, mikä ulottuu pitkälle ylävirtaan Langnesiin asti. Tätä aluetta täytyy tutkia tulevaisuudessa tarkemmin.
Tässä tilanteessa meidän hälytyskellomme alkoivat hiljalleen kilkattaa. Olin juuri saanut elämäni suurimman taimenen, hoikan 75 cm unelmakalan, joista olin kuullut vain tarinoita. Kylmäkallein varustetussa laukussamme köllötteli poikkeuksellisen hieno saalis. Kalastus oli helppo lopettaa siltä päivältä. Paluumatkalla istahdimme ihailemaan komeita maisemia ja kertasimme reissuamme. Vaikka olemme molemmat harrastaneet kalastusta jo vuosikymmeniä, niin tällaista päivää emme olleet aiemmin kokeneet.
Teimme Sepon kanssa reissun myös Lintukalliolle. Varangin rannat ovat hänelle tuttuja jo nuoruudesta, kun hän reissasi seudulla isosetänsä ja kaverinsa kanssa. Tällä reissulla saimme hyvän puna-ahvensaaliin yhdellä seitillä täydennettynä. Minä sain väsytellä jokin aikaa elämäni suurinta kalaa. Tartuttuaan se ui raskain potkuin aluksi rannasta poispäin ja palasi sitten pystysuoran kallion kylkeen. Siima tarttui lopulta kallion reunaan ja elämäni suurin saalis jatkoi uintiaan. Mikä se oli, jäi ikuiseksi arvoitukseksi. Näimme reissullamme valokuvan edellisenä päivänä samalta paikalta saadusta kissakalasta. Toistakymmentäkiloinen, terävin hampain varustettu mörkö oli hurja näky. Kyttyrälohet ”ilahduttivat” myös Lintukallion kalastajia, kun vieressämme kalastanut suomalaismies nosti merestä Varangin lohijokien suistoja etsivän yksilön.
Perhe teki myös telttaretken Skaidijärvelle. Piia on saanut tartutettua retkeilykipinän koko perheeseen. Ossi näytti kalamiehen kyntensä myös Skaidijärvellä. Kauniin illan kruunuksi rautu tarttui Ossin heittovieheeseen ja olisi todennäköisesti päässyt pannulle, jos haavi olisi kuulunut perheen retkeilyvarusteisiin...
Jo keväällä minulle ja kummipojalle lupia ostaessani ajattelin, että nyt jos koskaan olisi lohi tilauksessa. Tiistaiaamuna lähdimme sitten kahdeksanvuotiaan Väinön kanssa joelle suurin toivein, vaikka lohiuutiset olivat olleet lähes olemattomia edellisinä päivinä. Jatkuvassa laskussa oleva vesi olisi kaivannut piristysruisketta kunnon sateista. Ensimmäisellä laskulla emme saaneet tapahtumia, mutta kalastusvälineisiin ja kalapaikkoihin tutustuimme senkin edestä. Toisella laskulla se sitten tapahtui. Reunavapaan raivoisasti iskenyt lohi koukkasi ensi töikseen viereisen vavan siiman mukaansa. Väinö väsytteli vahvasti tempoilevaa lohta sillä aikaa, kun minä selvittelin siimoja ja ohjailin venettä turvallisemmalle laskulinjalle. Lohen voima ihmetytti kovasti Väinöä. Emme nähneet lohta vielä vähään aikaan ja saatuamme siimat selvitettyä Väinö luovutti väsytysvavan kummisedälleen.
Mökillä odotettiin meitä jo malttamattomina veneestä lähetettyjen kuvien johdosta. Tuore lohimies Väinö kertoi kaikille väsytyksen yksityiskohdat hämmästyttävän tarkasti. Kummipojan ja -sedän yhteinen lohi oli virheetön malliyksilö Tenon lohesta: 9,2 kg ja 99 cm.
Poikkesimme Väinön kanssa vielä joelle illansuussa, olihan kalastusaikaa luvissamme iltaseitsemään saakka. Päivä sai hienon päätöksen, kun tapasimme saaliistamme kuulleen lohimiehen Kivikosken lähtöpaikalla. Väinö sanoi myöhemmin hieman häkeltyneensä kun ”eteläpohojalaanen” herrasmieslohestaja Masa otti lakin päästään ja onnitteli kätellen ensimmäiseksi juuri Väinöä.
Savikon Ari on tullut tutuksi poikkeuksellisesti juuri työnsä vuoksi. Useampana kesänä hän ja hänen kaksi kollegaansa ovat sattuneet kanssamme samanaikaisesti Kivikosken rannalle, kun he LUKE:n leivissä tekevät vuosittaista poikaslaskentaa. Tänä kesänä Suomen Kalakirjaston perustajanakin tunnettu Ari oli mieluisten kahvi- ja ruokahetkien lisäksi kanssamme yhdellä vuonoreissulla valokuvaamassa aineistoa uuteen kirjaprojektiinsa.
Kesän viimeisellä viikolla Atte ja Niko saapuivat Utsjoelle kalareissulle. Atten rippilahjaa mietittäessä kalareissu pohjoiseen tuntui parhaalta vaihtoehdolta, onhan nuorukainen innolla vavan varressa aina kun tilaisuus koittaa. Ensimmäisen kalastuspäivän miehet viettivät Utsjoen rannalla harjuksia narraten. Kesän ainoat hellepäivät vain tuntuivat vieneet parhaan terän kalojen ottihalukkuudesta.
Me pyrimme tutustumaan joka kesä johonkin uuteen kohteeseen lähiseudulla. Jo keväällä päätimme, että tänä kesänä käymme kuuluisalla näköalapaikalla, Tanahornilla. Se sijaitsee Tenovuonon ja avomeren kohdatessa toisensa Berlevågin kunnassa, Varangin niemimaan luoteisnurkassa.
Tapahtumarikas kesä on kääntynyt lopuilleen. Tämä kesä osoitti monta kertaa luontoäidin hienon luonteenpiirteen. Aina kun lähdet retkelle luontoon, vaikkapa tunturiin, joelle, merenrantaan tai mihin tahansa, luontoäidillä on varattuna sinulle yllätys. Yllätys voi olla pieni tai suuri elämys. Useimmiten näet jotain uutta tai tavatonta. Se voi olla eläin, kasvi tai maisema tai tapahtuma luonnossa. Mietimme sitä mikä vetää meitä luontoon. Luontoäidin meille järjestämät yllätyksetkö, ne elämykset?
Vene on pesty ja on ilmavan katoksen alla ylösalaisin odottamassa jo ensi kesää. Kata ihmettelee tavaroiden pakkaamista ja vilkuilee ympärilleen epäuskoisena. ”Mitä ihmettä, eikö me jäädäkään tänne?” se tuntuu kysyvän.
Pohjoinen kutsuu (2018)
Tenojokivarressa vietetyn joulun jälkeen päiviä kesäloman alkamiseen laskettiin ahkerasti. Edessä olevalle kesälle oli jälleen tukku mukavia suunnitelmia, päällimmäisenä retki Finnmarkin tunnetuimmalle tunturille Rastigaisalle. Edelliskesän tulvien jälkeen toivomuslistalla oli säiden suhteen jotain muuta. Ja toive toteutui. Kesästä tuli kuuma ja kuiva.
Muoniossa, Kalakirjastolla meitä ja lohiveistosta odottivat Katariina ja Markus Roos. Uusi kirjastorakennus on rakennettu heiltä lohkaistulle tontille ja Roosit, Suomen Kalakirjaston perustajan Ari Savikon appivanhemmat, ovat ahkeroineet rakennustyömaalla sen alusta asti.
Saimme nauttia Roosien mukavasta seurasta ja ylitsevuotavasta vieraanvaraisuudesta seuraavaan päivään saakka. Veistos kiinnitettiin kirjaston seinään neljän käsiparin voimin ja voi, kuinka hienolle paikalle se lopulta päätyi. Jokainen vierailija näkee sen kirjastolle tullessaan ja koko rakennus on nyt helppo tunnistaa ”Väylänvarren komeimman kojamon” ansiosta.
Ehdimme käynnillämme tutustua myös itse kirjastoon ja sen ainutlaatuiseen aineistoon. Kalastuksesta kiinnostuneen vierailijan kannattaa varata visiittiinsä riittävästi aikaa, sillä niin uskomattomia löytöjä nuo hyllyt harteillaan kantavat. Meitä ilahduttivat myös Eero Naskalin, kotikatumme tutkija-kirjailijan aineiston olemassaolo arvoisessaan paikassa. Eeron arvokas elämäntyö on nyt tallessa ja kaikkien nähtävillä.
Juuri ennen Norjan rajaa, rikkoutui autostamme rengas ja tällä kertaa aiempi ennakointi kannatti. Nykyistä autoamme hankkiessamme varmistimme, että mukaan otettavalle, uudemmissa autoissa niin harvinaiselle vararenkaalle löytyy paikka auton tavaratilan lattian alta. Nyt vararengas oli todella tarpeen, sillä tätä rikkoontunutta rengasta ei olisi voinut paikata nykyautojen tavaratilasta löytyvällä pullopaikkaussarjalla.
Jo Karigasniemeltä kohti Kaavaa ajaessamme huomasimme, että Tenossa vesi on harvinaisen vähissä. Pohjoisin Suomi oli saanut nauttia muun maan kanssa kesäisestä toukokuusta, mikä sulatti talven lumet kertaheitolla. Lämmin sää nosti kovan tulvan jo toukokuussa ja sen jälkeen vesi oli jatkanut laskuaan. Kaavassa, mökkimme kohdalla oleva Nuoraskari oli kokonaan kuivilla. Aiempina kesinä tähän aikaan karista näkyi yleensä vain pieni saareke, jos sitäkään.
Tulomatkallamme meitä kohdannut rengasrikko satoi lopulta karigasniemeläisten laariin. Hyvän palvelun, valikoiman ja hinnan ansiosta ostimme sieltä koko rengassarjan ja asioimme samalla paikallisessa rautakaupassa hyvällä menestyksellä. Ostosmatkailun kylkiäisinä Sulaojan luontopolku sai kaksi kulkijaa koiran kera. Syvän tumma ja turkoosin värinen Sulaojan lähde oli vaikuttava ilmestys.
Tenon vesi laski laskemistaan, kalamiesten saaliit olivat todella harvassa. Viime vuonna tulvan myötä joessa ui ennätysmäärä kookkaita lohia ja se näkyi tuolloin saalistilastoissa. Nyt tilanne oli vedenkorkeuden osalta päinvastainen. Pulmangin tuore lohilaskuri, kaikuluotain kertoi vaatimattomasta lohennoususta. Lohia nousi koko ajan, mutta määrät olivat pieniä. Juhannuksen jälkeen tullut sade nosti vettä hetkellisesti kolmisenkymmentä senttiä ja se näkyi heti.
Kuoppilastunturista on tullut meille tärkeä paikka vuosien saatossa. Sen huipulta näkee käsittämättömän kauas, onhan se yksi korkeimmista lähialueen tuntureista. Kun heinäkuun alkupäivinä laskeuduimme huipulta uudelta suunnalta, sen koillispuolelta, törmäsimme mielenkiintoiseen rakennelmaan. Joku oli kirjoittanut kivistä muodostetuilla kirjaimilla ulkomaankielisen, todennäköisesti buddhalaisen lauseen joka on saanut olla rauhassa jo vuosia. Pienelle tunturin alla olevalle kalliotasanteelle jätetty teksti kertoo paikan erilaisista merkityksestä eri ihmisille.
Savolainen Rossin perhe vierailee säännöllisesti mökillään Osmanhovissa, nykyään jo kolmen sukupolven voimin. Nuorimmista pojista on kasvamassa uusia ja innokkaita luonnossa liikkuvia erämiehiä. Kävimme Rossien kanssa harjusretkellä kuuluisilla Levajokisuun alapuolisilla apajilla. Jussi ja Antti väsyttelivät komeita harjuksia meidän vanhempien polvien nautiskellessa maisemista, toistemme seurasta ja eväistä.
Tenon lohikesä alkoi viikko viikolta näyttää entistä vaatimattomammalta. Odotetut kunnon sateet loistivat poissaolollaan. Lämpöaalto tuntui jääneen koko Pohjois-Skandinavian ylle. Monet, kokeneetkin lohimiehet soutivat tyhjää, ainoana kotiinviemisenään komea auringon paahtama rusketus. Tenon Lohiriehassa sata kalastajaa saivat kilpailuajan puitteissa 12 kalaa, jotka olivat lähes yksinomaan tittejä. Vaikka kisassa oli lohenkalastajien parhaimmistoa, piti yhtä lohta kohden kalastaa lähes 60 tuntia.
Titit näyttelivät pääosaa myös koko Tenon saalistilastossa. Kun viime vuonna harmiteltiin tittien pientä määrää, niin tästä kesästä näytti tulevan tittien vuosi. Huoli lohien määrästä niin Tenossa kuin muissakin joissa on aiheellinen. Viimeaikaisten tutkimustulosten valossa syyt löytyvät pintaa syvemmällä. Kalastuksen osuus pieneneviin lohikantoihin, niin merellä kuin joessa, näyttää olevan aiemmin luultua vähäisempi. Ilmastonmuutos kerrannaisvaikutuksineen on osoittautumassa yhä merkittävämmäksi syyksi myös lohikantojen pienenemiseen.
Elinan ja Petun kanssa saimme viettää todellista laatuaikaa. Nuorenparin mukana ollut chihuahua Nano nautti reissustansa täysin rinnoin. Pienen koiran suurin ihme oli nähdä korkealta törmältä alhaalla kopistelevia poroja jotka asettautuivat makuulle hellepäiväksi Nuoraskarin keskellä olevalle pehmeälle hietikolle. Lapinkoiramme Totin kanssa oli myös mukava leikkiä. Ikämies Totti tosin vetäytyi omaan rauhaansa kun katsoi leikin kestäneen riittävän pitkään. Elina taisi menettää sydämensä pohjoiselle heti ensi reissullansa. Kaikki ympärillä oleva näytti niin erilaiselta. Ja tietenkin yötä myöten jatkunut auringonpaiste. Soutukalastus kristallinkirkkaassa virrassa oli myös jotain ennen kokematonta.
Kun helteet tuntuivat vain pahenevan, päätimme lähteä reissulle viileämmille seuduille. Matkalla Ifjordin ylängölle oli paljon nähtävää. Smalfjordin kalankuivatustelineet olivat täynnä meren antimia. Aurinko porotti täydeltä terältään ja korkealla ylängöllä oli lähes yhtä tukalaa kuin Utsjoella. Maisemat olivat totisesti Elinan ja Petun mieleen. Puuton ylänkö korkeuseroineen ja lukemattomine kirkkaine järvineen kannattaa nähdä omin silmin.
Saimme tänäkin kesänä lahjaksi kuningasrapua. Ennen Elinan ja Petun kotiinlähtöä valmistimme maistuvan aterian tästä Varangin alueen herkusta. Petun tujakka aioli kruunasi huippupäivällisemme.
Saimme hankittua Helenan kanssa puolen vuorokauden kalastusluvat Kuoppilasjoelle, vieläpä kahdelle päivälle. Kuoppilaalla tittien runsaus näkyi konkreettisesti. Näkymä oli parhaimmillaan kuin parhaasta luontodokumentista. Pieniä lohia pintoi jatkuvasti ja muutama korkea hyppy kapeassa lompolossa nosti tunnelman korkealle. Vaikka kuivuuden vuoksi Kuoppilasjoki on kivinen ja siinä on monta kinkamaa mistä lohen täytyy loikata ylävirtaan päästäkseen, oli joessa ilahduttavan paljon elämää.
Yksi tämän kesän odotetuimpia päiviä oli retki Rastigaisalle. Siitä asti kun olemme Tenon varressa vierailleet, on Rastigaisan helposti tunnistettava hahmo jäänyt muistiin. Jo matkalla etelästä kohti Utsjokea sen persoonallinen olemus näkyy ensimmäisenä lumihuippuisena tunturina Petsikon ylängölle asti. Ajatus Rastigaisalla käymisestä heräsi edellisenä kesänä kun taas kerran ihailimme sitä Pahtavaaran levähdyspaikalta.
Koko viime talven haalimme tietoa siellä käyneiden matkakertomuksista ja blogeista. Viimeiset vinkit saimme Palton Otolta juuri retkemme alla. Otto on käynyt Gaisalla kerran, porukan oppaana talvella hiihtäen. Vihdoinkin olimme aurinkoisena heinäkuun aamuna Levajoen rannan parkkipaikalla innokkaina valmiina lähtöön. Olimme liikkeellä varhain, koska täksikin päiväksi oli luvassa edellisviikkojen tapaan hellettä. Reput pinkeinä eväistä ja lukuisista vesipulloista lähdimme matkaan.
Pohjoisessa elävän tarinan mukaan joulupukki asuu Rastigaisalla. Mekin saimme pohtia asian todenperäisyyttä oikein tosissaan, sillä kenen oli se porotokka joka vilvoitteli tunturin kupeen lumilaikulla? Entäpä se Rastigaisan ja Geaidnogaisan välisessä laaksossa ajan patinaa saanut hirsimökki? Ettei vaan olisi itse valkoparta...
Neljätoistavuotiaan lapinkoiramme Totin askeleet ovat jo hidastumaan päin. Tänä kesänä sen voimat eivät enää mahdollistaneet pidempiä tunturireissuja. Arvokkaasti ikääntynyt koiraherra sen sijaan nauttii entistä enemmän rapsutuksista ja huolenpidosta. Kesämökillään, Totillahan on oma kesämökki, sen ei enää tarvitse jatkuvasti päivystää porojen liikkeitä. Siltä liikenevän ajan voi käyttää vaikka pieniin päivänokosiin. Yksi asia ei ole vuosien saatossa muuttunut. Pehmeää hiekkaa löydettyään Totti riemastuu yhä ja alkaa kaivaa sitä iloisesti haukkuen. Venerannasta on tullut sen lempipaikka.
Mennyt hellekesä oli monin tavoin erikoinen. Keväällä toiveikkaina ostetut kalastusluvat tuntuivat menevän viikkoja kestäneiden helteiden johdosta auringonottoon. Kuivuus laski Tenon veden pitkäksi aikaa todella matalalle. Toisaalta kirkkaassa jokivedessä on mukava soudella ja virta oli todella rauhallinen. Elämyksiä antoi myös Vitoslompolon isomus, joka esiintyi aktiivisesti ja taisipa se olla hetken jopa siiman päässä.
Kokemusrikkaan kesän jälkeen kotiinlähtö oli erityisen vaikeaa Helenalle. Mieleen tuli edesmennyt lapinkoiramme Saima, joka autoa pakatessamme istui sateessa joelle katsoen, selkä meihin käännettynä. Autoon nostettuna litimärkä koira haukkui täyttä kurkkua lähes Petsikkoon saakka. ”Ettekö te ymmärrä?”, se tuntui toistavan toistamistaan.
Saima oli ilmiselvästi ymmärtänyt tämän seudun hyvää tekevän vaikutuksen. Etelän maalikylien kiire loistaa täällä poissaolollaan. Puuttomien ylänköjen ja tunturien avara maisema antaa ajatuksille tilaa. Mieli rauhoittuu. Aika pysähtyy.
Mukavia muistoja
Koppmolbukta
Klikkaamalla kuvaa näet sen suurempana